Sanat ovat kuin vuorenhuippuja, jotka kohoavat pinnalle merenpohjasta.
Pohjaa ei näy, mutta siellä elää salaperäinen, syvä maailma.
Hämäläinen on sanaköyhä, harvapuheinen ja hidas, sanotaan. Kun minä
puhun hämäläisen talonpojan kanssa, käyn minä itse harvapuheiseksi
sekä miettiväksi. Ehkä hämäläinen suurien sotien ja vaelluskauden
vainoperintönä on saanut hitaan, itseensä sulkeutuvan luonteen
pääpiirteet. Ehkä häntä on enimmin sorrettu ja sodan jalkoihin
poljettu, niin että mieli on käynyt mykäksi, hiukan epäluuloiseksi.
Hämäläinen on seuranhaluinen, siksi hän asuu mieluimmin viti
vieretysten rykelmässä ahdaskujaisessa kylässä. Hämäläisen
silmänreijästä vilahtaa veitikka, »uuspeili». Hän lausuu leikkisanansa
vakavan näköisenä. Ei hän hohota sukkeluuksilleen, hän tarkastelee,
huomasiko vieras hänen kauttarantaisen sutkauksensa. Jälkeenpäin hän
hyvänsuovasti hymähtelee tyhmänpuoleisen vieraan hoksaamattomuudelle.
Hämäläinen ei viitsi puhua turhia, mutta työssä hän raataa kuin kaksi,
ilonpidossa, tansseissa hän ei äkkiä vilkastu, mutta annas kun kaksi
tuntia jurosti on jumputettu, jopa veri vilkastuu kuin napolilaisella.
Hän on selvänä sävyisä ja jörö, mutta päihtyneenä ja kiivastuneena
hän voi tehdä murhan aivan tyhjästä sanasta. Mutta sanassa ei häntä
solmita. Pohjalainen vetelee kimmastuessaan puukonkärjellä viiruja
vastustajaansa, mutta hämäläinen iskee syvälle. Hänen alkuvaistonsa on
syvemmällä. — »Kukkoo työ ootta?» kysyi savolainen kerran hämäläiseltä.
»Kanako te sitten olette?» sanoi hämäläinen puhtaalla kirjakielellä.
Esimerkkinä siitä, että hämäläinen mies ja nainen voi olla kiivas ja
vilkas kuin etelämaalainen, osoittaa seuraava muistelmani Hämeestä
varhaisimmilta ylioppilasvuosiltani.
Puuhailin ensimmäistä runovihkoani, jossa sielun silmieni ohi kulkivat
hämäläiset Hennat, Soittaja-Puuskat, Erkki-paimenet, Pitäjän pomot,
joukossa myös Hidas-Hippo, joka kaukaa mökistä tuli hakemaan apua,
puheli harvakseen, ehkä puolisen tuntia muista asioista ilmoittaakseen
lopuksi, että hänen mökkinsä juuri sillä hetkellä paloi. Niin. —
Katselin Hämeen karttaa, jota kauniit, laajat vesistöt satoine
saarineen, Vanajavedet, Näsijärvet, Hauhonselät ja Päijänteet
halkoilivat sinijuovineen ja valitsin Pälkäneen pitäjän Mallasveden
rannalla, ihan niemen kärjessä sijaitsevan kylän. Hämeenlinnasta
lähdin matkalle laukkuineni ja lauluine vanhan Pokun vetämänä vanhan
Renki-Kustaan ollessa ohjaksissa takaistuimella ja saavuin K:n taloon.
(Jälkeenpäin sain kuulla, että runoilijaveljeni Eino Leino edellisenä
kesänä oli eksynyt samaan kylään ja taloon asumaan ja ehkä kirjoittanut
siellä »Tammen tarinaansa».) Kyselin ruokaa ja huonetta. Pitkien
puhelujen jälkeen sain myöntävän vastauksen. »Kai sitä tässä...» sanoi
Kalle isäntä, hidasliikkeinen, tanakka, lempeäsilmäinen, ja emäntä
Maija, hiukan vilkassilmäisempi, pieni, vinkeä, terhakka ja tiukan
näköinen, lisäsi: »Kyllähän maisteri... ison kamarin saa... tuolla
herraspytinkissä, jos vaan tytyy meirän ruakiin.»
Ahertelin sitten paperieni ääressä viikkomäärät. Valmistelin ja
viimeistelin »rallatuksiani». Emäntä itse kantoi ruuan pöytään.
Tavanmukaiset tervehdyssanat ja niiaamiset. Kun viihdyin talossa,
näkyivät ihmisetkin viihtyvän minusta huolimatta. Isäntää näin harvoin,
hän puheli kanssani riihellä sanan silloin sanan tällöin, rukiista,
ilmoista: »että taitaa se ukkosen vaarukin nousta». Joskus emäntäkin
lämpeni, seisahtui ovensuuhun ikäänkuin olisi tahtonut jotakin
sanoa, mutta siihen se jäi puolitiehen sana — kuin katkennut lanka
lattialle pudonneesta kerästä. Hän pyörähti taas pihan yli väentuvan
puolelle. Vilkkaasti hän aherteli tuvassa isännän raataessa renkeineen
ulkotöissä. Harvoin haastelivat emäntä ja isäntä keskenään. Puhuivat
kuten vanhat tutut ja sukulaiset puhuvat vähän ja katkonaisesti.
Silmäniskusta, kädenliikkeestä, äänenpainosta he ymmärsivät toinen
toisensa, jo puolitiessä, alkusanassa. Ja jos he joskus eksyivät
puhumaan hiukan enemmän, niin he ikäänkuin hämmästyivät omaa
monisanaisuuttaan ja ujostelivat. Hämäläinen kuuntelee kyllä mielellään
vieraan vilkasta puhetta, mutta se ei tartu häneen, hän on siksi
asiallinen, perinpohjainen, ettei hän tahdo tuhlata pientä seikkaa
varten monta sanaa, hän on ehkä enemmän pienessä suuri kuin suuressa
asiassa pieni. Ja hän ajattelee: »Kyllähän tuon nyt vähemmälläkin
ymmärtää, eihän ne suuret sanat suuta halkase.» Hänen sielunsa on
ujo, aivot miettiväiset. Hämäläinen voi taipaleella tallustellessaan
punoa ajatuksia kaikista maailman asioista maan ja taivaan välillä,
Jumalan olemassaolosta, maailman rakenteesta, luonnon suuresta
salaperäisyydestä, mutta hän ei ilmituo ajatuksiaan, hän voi myös
joskus pelätä, että hänen mietteitään voidaan väärin ymmärtää. Koska
hän puhuu katkonaisesti, luulee hän, että toiset voivat pilkatakin
häntä. »Mitäs minä ymmärrän, halpa talonpoika!» Mutta siinä samassa
lauseessa voi piillä hieno, itsetietoinen sivuajatuskin: »Ethän sinä,
miesraukka, minua kuitenkaan ymmärrä, vaikka kuinka selittäisin, enkä
ole niin tyhmä kuin sinä kaikessa viisaudessasi luulet!» Ja jälkeenpäin
hän voi nauraa sinun rikkiviisaudellesi. Mutta sinä et tätä kaikkea
huomaa. Et ole luotinut kansan sielua.
Asuin monet viikot talossa. Joka ilta tein toivioretkiä kauniille
niemelleni ihailemaan värikylläisiä auringonlaskuja. Emäntä
tapasi minut joskus karjapihan polulla, erään kerran hän silloin
vihjaili: »Joskus minäkin käyn tualla niämessä ja kattelen lahren
yli kirkonkylään, sillä siällä minä olen syntyny.» Ja ääni värähti.
Jos sana on kuin vuorenhuippu, niin ihmisen ääni voi olla kuin
valonheittäjä, joka valaisee syviä, viileitä vesiä.— Ääni värähti
ja siinä väreessä tuntui kuin eivät talonväen keskinäiset välit
aina olisi olleet aivan onnellisia. Sen sainkin kokea jälkeenpäin.
Toisinaan isäntäkin tuli »pytinkin» puolelle kanssani haastelemaan
ilmoista, talon asioista, huomasin, että hän piti velvollisuutenaan
pitää minulle seuraa. Hän kai hiukan sääli minua ja luuli kai, että
minulla oli ikävä. Hän istui pitkät ajat piippua poltellen eikä puhunut
luotua sanaa, niin hän minua huvitti »seurallaan» ja läksi, kun minä
vain kirjoittelin: »Ei maar, täytyy taas lähteä, menenpäs kattomaan,
mitäs se meirän Maija... Tulin vaan kattomaan maisteria.» Ja sitten
hän lönkytti pihan poikki tuvan puolelle, josta joskus olin kuullut
hillittyä sanakiistaa. Pian minulle selvisikin avioliiton pieni
salaisuus, jota minulta koetettiin peitellä.
Kirjoittelin kerran myöhään illalla kamarissani syysyönä, kun kuulin
rattaan rymyä ja orhin hirnuntaa pihalta. Isäntä oli siis palannut
kotiin Messukylästä sukulaishäistä. Jonkun ajan kuluttua kompuroi
joku porstuassa ja huoneeseen astui isäntä punaisena ja myhäillen.
Hitaasti ja hiukan horjuen istahtaa hän tuolille, katselee työtäni
ja sanoo jotenkin vilkkaasti, josta minä hiukan hämmästyin: »Olen
aina sanonut sille meirän Maijalle, että aina se meirän maisteri vaan
kirjottaa ja kirjottaa... eiks sen aika mahra tulla rimantiksi, tulinpa
kattomaan ja nähkääs maisteri...» Sitten iski isäntä silmää ja veti
pienen konjakkiputelin povestaan. — »Eiks sais olla häätuliaisia?
Pieni partakyynärä vaan!» Aioin ensin kieltäytyä, olin niin syventynyt
työhöni, mutta sitten ajattelin, että nythän pienen, tuiman tärskäyksen
ääressä voin tutkia hidasta hämäläistä munaskuita myöden. Aloimme siis
maistella. Isäntä puhui ukkosen vaarusta, maisterin ikävästä, mutta
lopulta hän vilkastui, puhui kauniisti kaikesta koreasta maailmassa,
viljasta, valosta ja Luojan voimasta, joka kasvattaa. Hän tuli oikein
kaunopuheiseksi. Karun, kovan kuoren alla sykki lempeä sydän, joka otti
osaa vieraankin ihmisen huoliin. Yö oli hämärä, läpi ikkunan tuikkivat
jo syystähdet yli Mallasveden, hämärien metsien, yli katonharjan ja
aittarivien. Kun vilkaisin pihamaalle, haamoitti jotain valkeata
väentuvan peräikkunasta. Mutta en kiinnittänyt siihen sen enempää
huomiota. Isäntä alkoi kehua hevostaan. Muistelin kyläpuheena kerrotun,
että se »meirän Maija» oli niin kiivasluontoinen, että saattoi tarttua
orhin ohjaksiin, isännän lyödessä hevosta sinkoutui hän ilmaan, mutta
ei hellittänyt otettaan, ennenkuin sai hevosen talliin ja miehen
nukkumaan. Tämähän todisti hämäläisen naisluonteen taipumatonta
tulisuutta, rakkautta ja rohkeutta. Hän uskalsi henkensä estäessään
miestään lähtemästä kyläretkille. (Juuri tätä kohtausta olen käyttänyt
kuvatessani kasakkaepopeijassa Kuisman ja Helinän eroa.)
Kun häätuliaiset loppuivat, olin minäkin päässyt maalaisessa
yksitoikkoisuudessani hiukan häätunnelman valtaan ja halusin jatkaa:
»Eiks sitä kylästä mistään sais lisää?» kysyin. — »Kuulkaas, maisteri,
kyll tualla aitassa on meirän Maijan nimipäiväviinit, mutta sillä
Maijalla on aitan avain», kuiskasi isäntä. — »No mites ne sitte sieltä
Saaraan?» minä utelin. — »Kuulkaas, maisteri, tulkaas pihalle...
hiljaa!» Mentiin pihalle, isäntä löysi jostain kangen ja sillä hän
väänsi aitanoven auki. Pärekoriin pistetty, iso viinipullo kädessä
keikutimme saaliinemme pytinkikamariin. Mutta ennenkuin ehdimme riisua
riemun runsauden sarvemme pakkokuorestaan, kuului humaus ja jotain
valkeata hahmoitteli oven nurkkauksesta. Tuntui kuin se valkea,
epämääräinen... aavemainen tuvan peräikkunasta olisi lehähtänyt yli
pimeän pihan huoneeseen kuin humiseva haamu. Käsi tarttui pärekoriin,
toinen käsi meirän Kallen kaulukseen: — »Vai sinä mun nimipäiväviiniäni,
senkin runtti!» tiuskahteli itkusta värähtävä naisen ääni, johon
sekaantui miehen matalampi, häveliään välttelevä: »Maija so, Maija
so, mitäs se meirän maisteri tästä... Soh, soh, älähän nyt...» Ja niin
katosivat äänet yön pimeyteen, josta kuului mykkämielistä mutinaa.
Parin päivän aikana toi palvelustyttö »maisterille» ruuan. »Meirän
Maija» ja »meirän Kalle» pysyivät piilossa. Kun samaan aikaan olin
saanut työni valmiiksi ja tein lähtöä talosta, Maija-emäntä tuli
niiaillen ja uursehtaillen: »Eihän se maisteri vaan pahaa tykkää,
minulla kun toisinaan on niin halkinainen se luonnonlaatu!»
Hyvästelin hyväntahtoista isäntäväkeäni. Rankkasateessa tuuloslaisilla,
ratisevilla rattailla ajaa kärryytin Mallasveden neitseellisten
vesien ja syysunisten koivusaarien rakkaaksi tulleilta rannoilta,
ohi kumpuilevien vaarojen, pitkien soiden, sänkisten peltojen ja
harmaiden, yksinäisten kievarien ja kylien kohden kotiani, nuoruuteni
ja muistojeni heleätä Hämeenlinnaa.
Mutta usein ajatukseni palaavat pieneen kylään ja ystävälliseen,
vanhaan taloon Mallasveden runollisella ja rauhallisella rannalla.
— Kuten esikoisteokseeni liittyy tähän tutunhauskaan, hämäläiseen
talonpoikaistaloonkin muistoja, jotka pitkien vuosivaelluksien jälkeen
vierailla veräjillä vain kirkastuvat kauniimmiksi ja kaihottavammiksi.
Tällaiseen taloon eksyneet, erehtyväiset elämän etsijät eivät
luultavasti koskaan ole kuulleet vanhaa, hyvää latinalaista lausepartta:
»Praestat tacere, quam male loqui!»
»Parempi vaieta kuin pahoin puhua!»
Lammin Kurikassa 20.1.22.