Hän käy toisinaan luonani, Eeklunnin Kalle. Hän on lapsuuteni
toveri. Toisinaan hän seisoo aamupäivällä kadunkulmassa odotellen
minua. Hän katselee kärsivästi silmiini, puhuu kansankeittiöstä,
metallityöntekijöiden lakosta, vanhasta toveruudesta, lopulta hän
pyytää rahaa. Minä olen antanut hänelle useat kerrat, vaikka minä
tiedän, että hän vie rahan olutanniskeluun. — Iltapäivällä hän
toisinaan palaa humalaisena. Silloin hän istuu muitta mutkitta
korituoliin, on häikäilemätön ja röyhkeä, hänen viinasta kiihtyneet,
kiiluvat silmänsä tähyilevät villeinä pitkin huonetta.
Eeklunnin Kalle naputtaa aamulla oveen, ja huoneeseen astuu kookas
mies, vielä vuosiensa parhaimmassa kukoistuksessa, käsivarsissa on
terästä, katse on hukkuvan katse, viikset riippuvat veltosti alaspäin,
leukaa peittää parransänki, kasvot ovat tiilenpunaiset, ruskettuneet.
Ja ääni värähtelee:
— Kuules, rakas veli, saanko tulla?
— Miten on laitasi?
— Hullusti, rakas ystävä. — Siellä ulkona on niin kylmä. Saanko viipyä?
Minä katselen hänen rasvoittunutta takkiansa, jolla on mieron
epämääräinen, vihreän vipevä väri. Hänen huulensa ovat punertavan
siniset.
— Hyvä, kun saan edes jossakin olla.
— Etkö ole siltatöissä?
— Olin.
— Mikset ole enää?
— Minä en viitsi olla heidän kanssansa.
— Olithan sinä junttatöissäkin. Olethan sinä vahva mies.
— Niin, koitas näitä käsivarsia!
— Mikset sinä viihdy missään työssä? Pilkkaavatko ne sinua?
— Hä, pilkkaavat, sanovat, että minä olen herraskaisen kakara, ja sitä
minä olenkin. Mutta minä annan heille sanan sanasta. Minä annan heille
palttua ja palturia!
Minä koetan hienosti laskea leikkiä hänen herraskaisuudestaan.
Toivoisin, että hän lähtisi, sillä hänen henkensä turmelee koko
huoneeni ilman. — Äkkiä muljottaa hän seinägobeliiniin ja huudahtaa:
»Eikös tuo ole Venedig, ja tuo tuossa Markustorni, minä olen sen kuvan
joskus nähnyt lapsena isäni kuvakirjoissa!»
Minä ymmärrän hänen kauttarantaisen, valheellisen tarkoituksensa, hän
tietää, että minä ilostun matkamuistoista. — Olen sillä tuulella, että
täyttäisin hänen kaikki pienet suuren-lapsen oikkunsa.
— Saanko minä ottaa pari paperossia?
— Ota, ota!
— Saanko minä taas istua korituoliin?
— Istu, istu!
— Muistatkos, sanoo hän, siitä on jo monta, monta vuotta, minusta ei
ollut kirjatoukaksi, opettajat — ymmärrät — eivät ymmärtäneet minua —
niin, silloin istuimme sinä ja minä kerran yhdessä vanhassa kievarissa,
ukko Selanderin pianosalissa, minulla oli rahaa — en tahdo siitä
kerskata — taisi olla noin neljäkymmentä markkaa — sain isältäni — sinä
soitit pianoa — muistatko?
— Muistan.
— Minulla oli viulu mukanani.
— Muistan senkin.
— Me erosimme, sillä minä heitin pari herrasmiestä alas rappusia
pitkin, lopulta potkivat toiset minutkin alas. Minä huusin viuluani,
tarjoilijatar toi sen minulle salaa kadulle. Sitten minä menin kotiin.
— Entä sitten?
— Kotona asetin viulun pianontuolille, turhaan hain kaapista juotavaa,
hoiperrellen menin pianon luokse ja istuin tuolille, silloin...
— Silloin?
— Silloin viulu meni tuhatta säpäleiksi. Minä hirmustuin ikäänkuin
minussa itsessäni olisi mennyt jotakin rikki. Minä aloin rikkoa
huonekaluja kunnes isäni tuli huoneeseen.— Onhan minun pappani
huonekalutehtailija, mööpelivaprikööri, niin, ja tirehtööri. Nyt minä
olin möpleerannut oikein Porvoon mitalla. — Katsos, pappa oli antanut
minulle viulun päästyäni neljännelle luokalle, mutta seuraavana
lukukautena minä sain potkut koulusta... Niin, pappani tuli huoneeseen.
Katsos, minun pappani oli sellainen vanhan ajan kunnon porvari...
osti muka katovuosina polkuhinnasta kultarenkaita, sormuksia, mitä
vain köyhiltä ihmisiltä sai... mutta sitä minä en usko... Pappa antoi
minulle olutta ja niin minä nukuin sohvalle. Tulipas pappa vielä
aamulla ja kysyi, oliko minulla kohmelo, antoi taas pullon olutta
ja kaatoi minulle ryypynkin ja sanoi: Juo poikani! Minä sanoin: Juo
itsekin! Illalla me läksimme yhdessä kapakkaan. Jaa, jaa, minun pappani
oli kunnon mies, sanottakoon hänestä mitä hyvänsä, jo noin pienestä
pitäen sain minä ruokapöydässä juoda ryyppylasin tähteet. — Kunnon
mies, minä kunnioitan häntä, vaikka hän oli sellainen, vanha, rähisevä
herra.
— Niin, niin.
— Onkos sinulla, rakas ystävä, olutta?
— Ei ole!
— Herra jesta, minä en tule ilman toimeen, sinä tiedät, että minä olen
alkoholisti.
— Koetahan hillitä itseäsi, sinullahan on vielä koko elämä edessäsi,
roteva olet kuin karhu, hiukan tahdonvoimaa vaan.
— Minun tahdonvoimani on suun kautta mennyt vatsaani. Katsos näitä
repaleita, katsos tätä nuttua, kehtaanko minä näillä ruojukengillä
liikkua kadulla!
Hänen äänessään oli taas hillittyä itkua.
— Toissa päivänä sain eräältä liikemieheltä melkein uuden takin, mutta
aamulla herättyäni Punaportin majapaikassa huomasin, että minun takkini
viety oli. Eikös sinulla ole edes jotain vanhaa, ehjänlaista takkia,
sinähän lupasit... katsos näitä kenkiä!
Hän nosti kenkänsä kirjoituspöydän tasalle.
— Katsos housujen persustaa!
Hän kumartui aivan mauttomaan asentoon.
— Voinko minä tällaisissa tamineissa mihinkään mennä, ja huomennahan
on juhannusaatto... jukukliut! Ja minulla on morsian siellä Parolan
leirin liepeillä, jaa, jaa, vaimo vaikkei vihitty ja poika, ihan minun
näköiseni, sellainen jykevä julli, juu, juu.
Nousin, annoin hänelle takin ja autoin häntä pukeutumisessa.
— Sopiiko se takaa?
— Sopii aivan erinomaisesti.
— Niin, se sopii ikäänkuin se olisi minua varten tehty.
— Hiat ovat liian lyhyet.
Minä ojentelin hioja ja käteni sattui hänen käteensä.
Hän tarttui käsivarteeni.
— Katsos, onhan sinullakin jänteitä.
— Hiukan vain kotitarpeiksi.
— Hä, kotitarpeiksi? Aiotko sinä käskeä minut kadulle!
— Enhän minä, ole kuin kotonasi.
Minä nojauduin kakluunia vasten.
— Ei minua enää voi pois potkia kuten silloin kievarissa, muistatko?
— Muistan.
— Katsos, älä luulekaan, että minä olen sinun armosi vaivainen,
luuletko sinä, että minä sinun pienien penniesi tähden rupean sinua
tässä rosvoamaan.
— Sinä lasket leikkiä!
— Ah!
Vähitellen irroitin itseni hänen kovasta kouristuksestansa. Minä
en katsonut häntä silmiin. Minä tutkin kauhulla hänen hämäryydessä
ajelehtivaa ajatustansa, päähänpistoa, ilkkua, sairaalloista mieltä,
sumentuvaa ajatusta, joka välähti valonheittäjänä paljastaen koko hänen
elämänsä syvimmän katkeruuden sekä kätkettyjen rikoksellisten aikeiden
alkusiemenet.
Minä valmistauduin ikäänkuin iskua vastaanottamaan, jähmetyin, järkeni
kävi kylmäksi ja kirkkaaksi, ponnistin henkisen voimani, aloin puhua
hänelle hiljaa, koetin olla samalla kova ja hyvä. Vetosin hänen
nuoruuteensa, hänen ruumiilliseen voimaansa, hänen sielunsa hyvyyteen,
joka vain nukkui, puhuin hänen isästään, veljistään ja siskoistaan.
Koetin puhua lohdutuksen suloisia sanoja elämänsä hulluutta vastaan
kamppailevalle, hunninkoiselle, huonosti ohjatulle elämän orvolle,
ihmiselle, jonka avuton kurjuus minua syvästi säälitti.
— Kuule, anna minulle anteeksi! En minä tee sinulle mitään pahaa...
Minä olen roisto! — Voitko sinä vipata minulle viisikymmentä penniä,
että minä pääsen kansankeittiöön!
Minä annoin hänelle pyytämänsä rahan. — Hän talttui, tyyntyi, istuutui
taas korituoliin ja vilkuili arasti ympärilleen.
Sitten aloin minä jutella hänelle iloisia juttuja; vähitellen ja
väsyneesti tuli hänen silmiinsä iloisempi ilme.
»Kuule, Kalle», sanoin, »mene nyt, syö vahvasti ja nuku sitten
kokonainen vuorokausi!»
»Minä menen», hän sanoi, »minä menen».
Ja Eeklunnin Kalle meni, meni pää kumarassa, katsoi kerran taakseen ja
huokasi. Minä vältin hänen katsettansa.
— Terve!
— Terve!
Korituoli narisi jonkun aikaa sen jälkeen kuin hän oli lähtenyt.
Korituoli ikäänkuin kummitteli, ikäänkuin siinä vielä olisi istunut
joku epämääräinen, kohtalon kirooma ihmisolento epämääräisessä
hämärässä. Illan yksinäisessä hämärässä kuuntelin minä sitä narinaa
ikäänkuin minä olisin kuullut jonkun puhuvan ristikon takaa ja minä
ajattelin ihmiselämän suurta surkeutta ja ainaista arvoitusta.
— — —
Joku kuukausi sen jälkeen istui lapsuuteni toveri lukkojen takana.