Muistan hänet vielä niiltä ajoilta, jolloin pikkupoikana katselin
kotikaupunkini ulkoravintolan sunnuntai-elämää. Hän liikkui
verannalla yleisön keskellä kuin markkinataiteilija, käsi korkealla
ilmassa heilutellen suurta tarjotinta, jolla oli kokonainen vuori
lautasia. Ja ravintolan edustalla soitteli soittokunta ikäänkuin
säestäen hänen liikkeitänsä. Minä en silloin nähnyt muuta kuin
hänet, hänen suuret, loistavat silmänsä ja kiherän tukkansa, mikä
aaltoili oikealla korvalla. — Hän tuli luokseni illemmalla, kun minä
talutin puistokäytäviä pitkin Parolan leiriupseerien hevosia, sillä
aikaa kun upseerit heittelivät verannalta samppanjalaseja vihreiden
pumppuköynnöksien läpi. Salaa nousimme ratsujen selkään ja karahutimme
yli kivien, kantojen. Ja tukka hänen oikealla korvallaan hulmuili kuin
kasakalla ikään.
* * * * *
Helsingissä hänet taas näin. Puettuna mustaan, kiiltävään
hännystakkiin, kaulassa valkea rusetti, kiiltokengät jaloissa kulki
hän vieraspöytyeitten ja tarjoilupöydän väliä. Katossa kimmeltelivät
kruunut, niiden lasisärmät heijastuivat hänen paitansa valkeaan,
tärkkelöityyn rintamukseen, kalvosinnappeihin ja kellon vitjoihin.
Hänen silmissänsä oli omituinen yövalvonnan ja iloisten intohimojen
lietsoma välke, huulilla liikkui keveä hymy. Minä en ollut tuntevinani
häntä, olin vaipuvinani syviin keskusteluihin taiteilijaystävieni
kanssa, kun hän notkeasti kantoi juomia pöytään ja hymyillen kuunteli
sukkeluuksia, joita hänelle lasketeltiin. Hän seisoi salin pylvästä
vasten nojautuneena servietti kainalossa ja katseli minua. Minä tiesin
sen, vaikken katsonut sinne. Silmieni ohi liitivät nuoruuden ihanat
ajat, kotikaupungin sunnuntai-illat ravintolan ympärillä. Tunsin
vielä sieraimissani satulan hajun ja hevosien kuolaantuneen rinnan
hajun, kuulin kavion kopseen ja hirnunnan. Ja minä aavistin, että hän
ajatteli samoja asioita. Korkit paukkuivat ja iloinen äänien sorina
säesti meidän ajatuksiamme, kun minä sattumalta loin häneen katseeni.
Jäykästi katselimme toisiamme, minä tunsin, että minä punastuin,
hänen katseessaan oli moitetta, hiljaista hillittyä moitetta, jota en
voinut kestää. Hän kallisti hiukan päätään, notkahdellen hän kulki
tarjoilupöydän taakse ja minä näin, että hän sopessa salaa kaatoi
lasillisen konjakkia suuhunsa. Sinä iltana minä en ollut oikein iloinen.
Vuosien kuluessa seurasin hänen käytöstänsä. Hänen pukunsa ei enää
ollut huoliteltu, hänen paitansa rintamuksella näkyi punssin pilkkuja
ja hänen kenkänsä korot olivat viistossa. Hän kävi hajamieliseksi,
hänen silmänsä olivat raukeat, ja minä tein sen huomion, että muut
viinurit ivailivat häntä. Hän oli varmaankin huonossa suosiossa
keittiöosaston puolella, sillä ruoka, jonka hän toi pöytään, viipyi
niin kauan, että hän sai nuhteita vierailta, ja paistit olivat
palaneita.
Minä näin hänen luisuvan yhä alempiluokkaisiin ravintoloihin,
syrjäkapakoihin keskikaupungin hienommista ja valoisista. Sitä myöten
muuttui hän yhä uuden ympäristönsä mukaiseksi. Boheemiretkillä
kulkiessani minä tällaisia havaintoja tein.
Kerran sanoi hän minulle kadulla: »Eihän se sovi, että minä tunnen
sinut — anteeksi, teidät, anteeksi, niin, niin, me elämme ihan eri
maailmoissa, minä olen vain tällainen... Kyllä ymmärrän, mutta
saisinkohan minä kympin lainaksi, minun hännystakkipukuni on kanissa,
yrittäisin taas keskikaupungille, hm, niin, alkaisin uudestaan.
Katsokaas, jollei ole siistiä pukua, ei pääse mihinkään maailmassa...
Naisethan ne vetävät alaspäin niinkuin mutaiseen virtaan laita-elämän
mustiin kuohuttiin.»
En koskaan saanut lainaani takaisin, hän katosi silmistäni sumuisten
lyhtyjen alle himmeään hämärään.
* * * * *
Minä istuin kerran Oopperakellarin puistonpenkillä kuuntelemassa
soittoa. Viereisellä penkillä näin miehen, joka naureli ääneen
itseksensä. Minä näin risaisen huopahatun lieren alta punertavat
kasvot, parransängen peittäminä. Kädet olivat syvällä taskuissa, ja
isot, palavat silmät katselivat ravintolan lasiruutuja, joiden ääressä
istui yleisöä katosta tulvivan, iloisen valon hohteessa. Kerjäävän
katkera katse ei sopinut suupielen nauraviin ryppyihin. Minä tunsin
hänet hänen silmistänsä. Kaksi käsityöläispoikaa istuutui hänen
viereensä. Sitä mukaa kuin hän nauroi, tirskuivat pojatkin hänen
omituisille eleillensä.
»Katsokaas, tuolla istuu vapaaherra S... hahhaa, lysti herra,
vapaaherra — vanha sodomiitti, tiedättekö, mitä se on, miks maks! Hän
antoi minulle kerran sata markkaa juomarahaa, katsokaas, nyt hänen
otsansa ulottuu niskaan saakka. Hieno kuori, tyhjät taskut! Niin,
niin, ja kas tuolla istuu tunnettu, suuri säveltäjä, monta kertaa
olen minä kaatanut hänen lasiinsa bolssia, hän polttaa aina viiden
markan sikaria, hieno, antelias, hyvä herra! Minulla oli hyvät päivät
siihen aikaan, keikutin mustaa hännystakkiani kuin iloinen sulhasmies,
sivelin vahatuita viiksiäni ja olin rakkaussuhteissa monen hienon
naisen kanssa. Minä ansaitsin silloin monta sataa markkaa viikossa,
tuhlasin kuin ruhtinas — niin, sitä oppii sellaiseksi nähdessään,
kuinka herrat tuhlaavat. — Ja kun minulla oli vapaata aikaa, minä
ajoin umpikuomussa, join vain hienoja viinejä ja poltin vain viiden
markan sikareja. Minä olisin voinut hankkia itselleni ensin pienen,
sitten suuremman ravintolan, vihdoin olisin ostanut Kämpin. Niin,
Kämppi voisi olla minun, ajatelkaas, iso, loistava Kämppi — ja nyt minä
asun, hahhaa — vanhan laatikon alla sataman laidassa, sen kyljessä on
numero 176, sisäänkäytävä kadun puolelta, painakaa nappia! Mitä minä
omistaisinkaan! Parihevoset ja vaunut, soopeliturkit, sähkölamput,
silkkiset oviverhot, viinikellarit. Niin, niin, mutta naiset, naiset
ja viina! Älkää koskaan, pojat, juoko viinaa, älkää luottako naisiin,
viina kiihottaa naisiin ja naiset kiihottavat viinaan. Se on elämän
tanssia se. Hurjaa ja iloista, pohjalla pimeätä ja sairautta, hiipivää
sairautta, myrkkyä...
Mutta kyllä minä tästä vielä reipastun, jahka jäsenet pehmenevät, niin,
ja kun minä pääsen takaisin tuonne, missä sähkölamppu niin kaunisti
säteilee. Kääntykää vain silloin minun puoleeni, minä toimitan teille
hopeavyöt ja kalunat, kultavitjat ja vahtimestarin arvon merkit.
Kuulkaas, kuinka korkit paukkuvat kuin pyssyt, ja masurkan tahti
teuhaa lavalla ihan kuin ratsuhevosten jalkojen töminä. Minä olin hyvä
ratsastaja ennen vanhaan minä, nyt pääsen tuskin liikkumaan. P...le!»
Hän puhui kuin omiksi lämpimikseen, kertoi pojille satuja kiitollisena
siitä, että hän sai puhua, sai mielestään häätää yksinäisyyden ja
hunningon hurjat mietteet. Käsityöläispojat eivät enää nauraneet,
suurin silmin tuijottelivat he ravintolan kimmeltäviin kruunuihin,
joista tulvehti valoa, häikäisevän paratiisin iloja janoaville,
pienille kasvoille.
Hän nousi, nosti pojille kohteliaasti lakkia ja sanoi: »Ehkä herroilla
sattuisi olemaan kaksikymmentäviisi penniä, lainaksi tietysti, minä
maksan sen takaisin, jahka olen Kämpin omistaja!»
Käsityöläispoika kaivoi rahan taskustaan, viinuri otti sen kumarrellen
vastaan.
»Kiitos, hyvät herrat! Ja nyt te saatte nähdä, miten minä menen tuonne
verannalle ja tilaan seidelin olutta! Minä juon onneksenne!»
Käsityöläispojat näkivät hänen istuutuvan pöydän ääreen, naputtavan
sormellaan pöytään ja tilaavan jotakin. Edeskäypä tuli hänen luoksensa
ja huitoi käsillään. Hän teki myöskin kiivaita liikkeitä, ja ennenkuin
pojat ehtivät tointua hämmästyksestään, ovenvartija tarttui hänen
takinkaulukseensa, talutti hänet ulos ja viskasi rappusilta alas. Hänen
kasvonsa vetäytyivät naurun ryppyihin, ikäänkuin hän olisi taistellut
itkuaan vastaan. Hän kopeloi eteensä niinkuin hukkuva oljenkortta,
sitten hän teki koko käännöksen, linkutti yli torin ja katosi kuoppaan,
hämärään olutkulluun.