Hän tuli kuudennelle luokalle Hämeenlinnan lyseoon, minä olin silloin
seitsemännellä luokalla. Toverikunnan, konventin valtuuttamana
minä tulin häneltä kerran pyytämään erästä runokäännöstä jotain
näytelmäesitystä varten. Koulun pitkään käytävään, sen eteläpäähän
olimme lauantaisin laittaneet jonkinlaisen näyttämön. Esirippuna oli
jonkinlainen vihreä sertiinkivaate, mikä nuorilla vedettiin sivulle,
kun näytelmän piti alkaa. — Näin tapahtui meidän tutustumisemme.
Minä pumsahdin usein huonon matematiikan taitoni takia toiseksi
vuodeksi luokalle. Siten me jouduimme molemmat seitsemännelle
luokalle tai oikeastaan — Eino Lönnbohm = »Lömppa» = Eino Leino,
jota kirjailijanimeä hän alkoi jo silloin käyttää kirjoittaessaan
konventtimme »Vasama»-nimiseen lehteen. Meillä oli myös pilalehti
Joci Baccalaureus, johon minä tuhertelin ensimmäisiä runoyrityksiäni.
Kynäni kangerteli silloin, runon muovaileminen ja viimeisteleminen
olivat minulle kovia kompastukiviä. Lömpalta säkeitten sitominen sujui
loistavasti. Hän oli syntynyt Perä-Pohjolassa, Paltamossa, Kainuun
karuilla mailla sekä tullut heleämpään, harvasointuisempaan Hämeeseen
runorikkailta, rikassanaisilta seuduilta.
Kuten äsken mainitsin, oli meillä toverikunnan näytelmäseura, jonka
»tirehtöörinä» minä toimin. Minä näyttelin usein pääosia, harjoituksien
aikana olin olevinani hyvinkin ankara herra. Lömppa ja Kalle Kytömaa
olivat konventin väittelytilaisuuksissa aina eri mieltä ja muodostivat
kaksi eri puoluetta, mutta olivat kuitenkin hyviä ystäviä ja
näyttelivät yhdessä lauantaisin meidän primitiivisellä näyttämöllämme.
Minä komensin heitä katsomaan yht’aikaa kulissi-ikkunasta: »Katsokaa
ikkunasta, seiskää perätysten toistenne takana, niin että yleisö
todellakin luulee jonkun kulkevan kadulla. Ja muistakaa roolinne
yhtä huonosti kuin läksynne. Kyllä Roope (T-io) lunttaa ja kuiskaa,
jos unohdatte. Seis, otetaan uudestaan!» Näin minä pauhasin ja
pärmänttäsin. — Taiteilija R. L—qvist oli maalannut meille kulissit,
ne kuvasivat muistaakseni hentoja koivuja, kulissien toisella puolella
oli tupakuvia, joita mielinmäärin käänsimme aina näytelmän aiheen ja
sisällön mukaan. Jos tarvitsimme tuulta tai sadetta, niin joku toveri
näyttämön takana kynsillään raapi kulissia sekä vihelsi hiljaa. Jos
tarvitsimme ukkosta, niin joku toveri vyörytteli näyttämön takana
nostopuntteja. — Ja toisinaan oli ukkosta toverienkin kesken. Syntyi
joskus riita näytelmien valitsemisesta. Mutta »Lömppa» suostui lopulta
myhäillen kääntämään jonkun saksalaisen mitättömän farssin. Hän taisi
jo koulussa ollessaan hyvin saksankieltä. Luki Heinrich Heineä, »Buch
der Lieder» kirjaa. Kahdeksannen luokan oppilas E. Katila luki samaan
aikaan saksalaisena käännöksenä Byronin »Kainia». Jo yläluokilla Eino
alkoi suomentaa Runebergia. Eino Leino vaikutti minuun niin, että
minäkin aloin innolla lukea Heinrich Heineä. Mieliluettaviani olivat
kuitenkin Anna Maria Lenngrenin ja C.M. Hellmanin runot, Scottin,
Dickensin, Defoen, Kiven y.m. romaanit. Minä en saanut Einoa ihastumaan
Bellmanin dionysoslaisiin runoihin, hän oli apollooninen luonne, suuri
humoristi jo koulupoikana, terävä sanansutkauttaja ja hyvä toveri.
Meistä kummastakaan ei tullut näyttelijää! En tiedä, mikä vetovoima vei
meitä yhteen, mutta pian me aloimme seurustella yhdessä joka päivä.
Ehkä se voimakas vetovoima oli korkea runous, kaiken kauniin kaipaus,
tulevaisuuden toivo, maamme haaveksittu vapaus ja luja toverihenki,
jotka veivät meidät yhteen. — Minä kävin Lömpan ja Väinö Toppeliuksen
(Puteliuksen) »puulaakissa» rehtorinrouva Bergrothin luona. He kävivät
vuorostaan minun kotitalossani äitini huoneessa, jossa minä tarjosin
tervetulleille toveruksille kotini kahvia. Siellä me laskimme leikkiä
ja väittelimme, mikä pila päättyi usein siihen, että leikinpäin ajoin
potkien pois toverukset alas pitkin keittiön portaita. Mutta seuraavan
päivän iltapäivällä ilmestyivät kompaileva Lömppa ja veikeilevä
Putelius taas leveästi myhäillen huoneeseen kahvia hörppimään ja
leikkiä laskemaan.
Me koulupojat kävelimme usein kuvernöörin talon sivuitse
Residenssikadulla, »roskalla», koulutytöt edellä. Minä ja Lömppa
»hakkailimme» kilpaa tyttökoulun komeinta tyttöä. Ehkä me kilpaa
salassa kirjoitelimme hänelle lemmenrunojakin. Eino Leino taisi niitä
jo koulupoikana kirjoittaa »Hämeen Sanomiin», jonka toimittajana
silloin oli Severi Nuormaa-vainaja. Minä heitin monta rakkausrunoa
palavaan pesään! Mene, tiedä! Minultakin ilmestyi sitten kerran
samaan lehteen ensimmäinen painettu, mitätön runoni, jonka sisältöä
en enää tarkoin muista. Sen aihe taisi olla sienestä ja kukkasesta.
— Einon työpöydällä, rehtorinrouva Bergrothin luona oli aina kosolta
paperia ja valmiiksi kirjoitettuja runoja. Kerran hän veitikkamaisesti
nauraen asetti erään runon erikoisesti nähtäväkseni ja sanoi:
»Kuules, Kössi, lueppas tämä, olen sen erikoisesti asettanut tähän
pöydälleni luottavaksesi.» Sanoi, hymähti merkitsevästi, ehkä hiukan
itseivallisesti ja lukitsi oven sekä alkoi lukea runojaan, — lukitsi
oven, etten olisi päässyt livistämään tieheni.
Kuunneltuani runoa, ehkä jotakin hangenhelakkaa maaliskuun laulua, minä
sanoin: »Odotas, Eino, ensi kerralla minä lukitsen oveni ja rankaisen
Sinua samalla tavalla!»
Oulunkylä, 3.9.1926.