Motto:
»Gaudeamus igitur, juvenes dum sumus!»
Tuskin olin päässyt lapsenkengistä ja nappikuoppapojan
pikkusaappaista,kun niinä aloin haaveilla itselleni oikeata purtta
kaarnalaivojen ja lastuproomujen sijalle. Ne olin jo aikoja sitten
hyljännyt. »Johorimoikkus»-kanoottini takia. Oispa pursi ja
punapurjeet...
Puistoravintolassa, »Parkissa» kävi toisinaan Eekmannin setä,
eräs linnan vankilan vahtimestari, rokonarpinen, sepelipartainen,
entinen merimies. Hän osasi oivasti jaaritella merimiesvalheitaan ja
rosvojuttujaan kaukaisista maista ja meristä. Hän pani pienen pääni
aivan pyörälle, minä ruinasin ja pyysin kunnes äitimuori suostui
siihen, että minulle Turusta serkkuni toimesta hankittiin oikea
saaristopursi. Mikä riemun runsaus täyttikään levottoman, myrskyävän,
nuoren mieleni, kun se vene saapui, kun vanha Renki-Kustaa sen
rattailla kuljetti asemalta kaupungin puiston kiviselle rantalaiturille.
Se pursi oli harmaa, hiukan kiikkerä, sentään tarpeeksi leveäpohjainen.
En malttanut edes syödäkään, kun jo lähdin sillä suutelemaan.
Aironvarret olivat pyöreät, kahden hankanappulan välissä niillä piti
kiskoa, ne luiskahtivat käsistäni. Pian minä sentään totuin veneeni
oikkuihin ja tapoihin.
Olin aina naureskellut ryssien soututavalle, ne kun huitoivat ja
huusivat eivätkä saaneet venettä mihinkään, vain pyörimään keskellä
järvenselkää. Saattoipa siinä kieppua kymmenenkin solttua, kun
iso, raskaskulkuinen lotjavene oli vedettävä maalle. Ne kirkuivat
ja riuhtoivat oman mielensä ja metkunsa mukaan eri ajalla ja eri
tavalla. Sen sijaan olin aina ihaillut harvasanaisia hämäläisiä,
vahvoja miehenjurreja, jotka kämmeniinsä sylkien sekä rohkaisevia
perr-ärriä parrasta päristellen, yhtaikaa kiskoen tempasivat veneensä
kokan korkealle maalle niin, että hurahti. ►— Soutelin nyt ohi
lehmuksiselta niemeltä kohoavan Vanhankaupungin, siinä kummulla oli
jälellä enää vain kaksi, kaksikerroksista, punaista, taitekattoista
talovanhusta vanhanaikaisin ikkunoineen. Joskus iltaisin kuului
sieltä jostakin yliskamarista kapellimestarin torven törinä. Soutelin
eteenpäin ohi talon lähinaapurien, rumien, luderuskeitten, venäläisten
kasarmirakennusten. Sieltäpäin levisi ilkeä lian ja tökötin haju yli
järven, vastapäiselle Sairion möljälle, jolta »Roine» laiva lähti
länteenpäin polskuttaen vettä ruosteisella potkurillaan. Sahan rannalta
tukkiponttoolta kuului tukkipoikien haikea haitarin voihkiva soitto.
Hevonen huiskutti laiskasti häntäänsä pärepilttuussaan; vorokilla
hohtivat kuivumaan ripustetut, punakirjavat paidat. Airoilla kiskoen
pääsin minä nyt linnan rantaan. Vanajaveden rantakalvoon kuvastuivat
Birger Jarlin linnan kahdet tiiliset, neliskulmaiset tornit mustine
peltikatteilleen. Ne tornit näyttivät alhaalta katsoen huimaavan
korkeilta vasten kesäistä helotaivasta. Pilvet purjehtivat yli
kotikaupungin, rantatalojen, mäkikatujen, lyseorakennuksen sekä valkean
kupukattoisen kirkon, jonka palovartijakojun harjalla kimmelsi kullattu
risti, johon auringonsäteet taittuivat. Ylempien talojen pihatarhoista
tulvehti tuores, kesäinen tuoksu pyöreän kaupunkikummun laelta.
Kaupunki näytti isolta muurahaiskeolta, jota poikittaiset ruudut ja
vihreät lehdon läikät leikkasivat.
Tori kirkon alla oli valossa, sen kummallakin puolella seisoivat
juhlallisen jäykkinä, kuin kivettyneinä lainvartijoina valkea
residenssitalo sekä sitä vastapäätä raastuvan rakennus, jonka ohi vieri
valtaväylä katua pitkin ylös mäkeä ja siltä alas puisen »Pitkänsillan»
yli. Tuonpuolisen sillanpään kummastakin korvasta kohosivat valkea
lääninsairaalarakennus sekä valkea kruununmakasiini. Ne puhuivat siinä
ikäänkuin mykkää kieltään nekin, elämänleivästä ja elämänkivuista.
Sillalta kuului kuormahevosten kumea kavioitten kopina, siltakaarien
alta sukeltautuivat esille hinaajalaivat. Tänpuolisen korvan sivulla
törrötti kaksikerroksinen, tulenarka, puinen »Hotel de Ruckle»
pilanimen saanut kurjuuden ja paheen pesä, minkä rotanlokeroista
häijyimmät hummeripojat hyökkäsivät pimeässä normaalikoululaisten,
»norssien» ja »kraparistien» kimppuun. —
Kaupungin ympärillä levisivät suoniityt ja metsien vihreät mäkirannat,
häämöittivät harmaat maantiet, suot syksyisin suitsuttivat sumuaan yli
kaupungin kattopiippusavujen.
Sellaiselta näytti kaupunki seistessäni harmaan linnanmuurin vanhalla
rintavarustuksella tai käydessäni Portoksen ja Aramiksen seurassa
tapaamassa vankilanjohtajan poikia, Attea ja Jammua heidän huoneessaan.
Vankilan järvenpuolisella pihalla, linnan jylhän graniittisen kivijalan
lähellä, korkean, puisen piikki-aidan sisällä harmaa naisvankien
jono kiersi kehäänsä kuin vaeltavien sielujen kulkue Danten helvetin
ylimmässä, yhdeksännessä osassa. Toivottomat kulkijat tuskallisille
kasvoineen hengittivät hetken helpoitusta ulkoilmassa tai virnakoivat
siinä jonossa salaista merkkikieltään kuiskaten kevytmieliset
kadun kasvattisisaret. He huiskuttivat kasarmin pihalla seisoville
rivosuisille ryssille. Uuden vankirakennuksen ikkunaristikosta
vilahti joku pää, joka ehkä ajatteli, miksi ei päivä koskaan lasko
itään yli vankiloita yhdistävän »Kyynelten sillan», tai ehkä ei se
kummituksentapainen pää enää ajatellut yhtään mitään.
Linnan työ vajasta kävin etsimässä Eekmannin setää. Hän naureli
veitikkamaisesti iloiselle purjehdusinnolleni. Hän oli jo tilannut
purjekankaan, jonka hän oli luvannut minulle neuloa, hän oli jo ostanut
kankaan syrjänuorat, reivinyörit sekä muut tarpeet. Pian olimme
alhaalla venerannassa, setämestari mittasi mastopuun, purjepuomin,
liivaripuomin pituuden ja lupasi viikon parin kuluttua saada purjeet
neulotuiksi.
Öin päivin odotin sitä jännittävää hetkeä, jolloin saisin pullein
purjein viiletellä synnyinseutuni sisävesiä. Ja eräänä päivänä minä
näin harmaan veneen valkein purjein ohjaavan puiston laiturille.
Se tuli minua kohden kuin rohkeiden ajatusten kuningaslintu, sadun
suuri joutsen. Minä viskauduin veneeseen ja setä alkoi minulle heti
neuvoa purjeiden jaloa käyttöä. Hiljaisen tuulen virissä minä pian
jo itse tartuin peräsimeen, kiinnitin liivarin kontit vetosolmulla
venelaidan takaluukkuihin, puominuoran pään minä jätin polvilleni
voidakseni puuskan pusertaessa irroittaa purjeen. Kiristin puomia
lähemmäksi perätuhtoa ja painoin ylpeästi jalkapohjani vasten alihangan
pohjakaaria, kuten olin nähnyt sorminäppärän sedän tekevän. Purje
paisui, vene kallistui, kokka kohisi ja kohosi, katseeni kohosi kohden
mastonhuippua, pitkin pullistuneen ison purjeen pirkkelitankoa,
ajatuskin kohosi hetkeksi kohden korkeata avaruutta...
Pian minä yksin uskalsin uhmata pieniä puuskia, risteilin edestakaisin
vastarantaa kohden. Ratavallin takana seisoi rinteellä valkeapartaisen,
pitkän platsmajorin helakka huvilla. Purjetta kääntäessä sain nopeasti
juosta kokkaan korjaamaan nuoriin takeltunutta, lepattavaa halkaisijaa,
juoksin taas takaisin peräsimelle ja ponnistin yhä ylös tuuleen,
lahdenpoukamasta poukamaan, kohden kotikaupunkia. Siellä minä salmessa
pahemman puuskan tullessa annoin kuohujen vyöryä yli laidan niin, että
puominpää viisti vettä ja masto kallistui. Minä riemuitsin siitä, että
rantakäytävällä kulkevat ihmiset seisahtuivat pelätessään purteni
kaatuvan. Kokka kohosi kuohuista, myötätuulta purjehdin minä taas kuin
mikäkin morisissi kohden puiston kotirantaa.
Päivä paahtoi poskeni vaaleanruskeiksi, paahtoi mieleni kiihkeäksi,
karaisi nuoren tahtoni ja tarmoni. Päivät pääksytysten minä vain
velloin vesillä. Kun ei tullut tuulta, annoin purren kulkea omia
teitään, makasin purren pohjalla selälläni ja katselin pilviä, jotka
näyttivät isoilta purjelaivoilta aavoilla valtamerillä. Niillä merillä
oli korallisaaria ja neekerikyliä, bambumajoja, kummallisia, valkoisia
karavaaneja, lohikäärmehirviöitä, jättiläisstrutseja ja kiiltäviä
keidaskaupunkeja. Ja sitten näin minä suuria pumpulipilviä, ne olivat
kuin yliluonnollisia lampaita. Joku valkoinen olento, ehkä itse isä
Jumala kultareunainen kruunu päässä ajeli niitä taivaanportista sinistä
siltaa pitkin tummaan karsinaan. Minä nukahdin laineen liplattaessa,
ajatukseni kulkivat unessa omia teitään. Minä heräsin siihen, että
kokka hiljaa liukui kaislikkoon ja tarttui liejuun. Airolla sain
työntää ja irroittaa. Kun saavuin kotiin, olin nälkäinen kuin nuori
susi, kovakourainen ja kopelo syödessäni ja puhuessani kovaääninen.
Huomasin, että äitini iloitsi minun nuoresta voimastani, iloitsi
vereni kuohunnasta ja uskaliaisuudestani. Minä olin yksinäisten
purjehdusmatkojeni jälkeen käynyt, ikäänkuin vieraissa maissa, omissa
unelmissani, olin purjehtinut kaukaisia meriä kuten eräs setäni, joka
ei koskaan sieltä palannut.
Nukahdin illalla raskaasti kuin tukki ja heräsin aamulla herkkänä
puiston peippojen iloiseen liverrykseen. Tuskin olin syönyt, kun jo
juoksin rantaan ja nostin taas purjeeni mastoon. Minä keikuin keulassa
ja lauleskelin veneenlaidalla istuen:
Oispa pursi ja punapurjeet,
jolla mennä merten taa,
sieltä tuottaisin kullalleni
ko'on kultaa ja hopeaa...!
Peräistuimen alla oli minulla eväspaperissa hyviä voileipiä, olin
hyvällä tuulella, vasten kaikkia tuulia ja kaikkia suuntia minä nyt
päätin lähteä Columbus-matkalleni. Minä risteilin pientä salmea ja
rautatiesiltaa kohden, kahisevan kaislikon ohi sekä vihreänvipevän,
nurmisen mäen ja sen humalistomajan. Siinä vihreässä majassa minä olen
istunut pienen, vihreän pöydän ääressä katsellen tukkilauttaa. Paperi
oli pöydällä, jolle olin jotain piirtänyt — ensimmäisiä runoyrityksiä
kai, tuulen vietäviä. — Näin nyt edessäni rautatiesillan pollarit.
Jätin taakseni mustikkamaan, syrjään vasemmalle, omituisen
»Paraplyy»-majan, sateenvarjon kaltaisen, ison, puisen pilarimajan.
Sen sateenvarjon varren alapäähän oli kiinnitetty pyöreä pöytä. Se
»Sateenvarjo» oli kuin mikäkin iso kärpässieni pienten tanssivien
tonttujen keskellä. — Sen pöydän luona seisoi usein aamulla se
kummallinen, poskipartainen eversti Colliander. Hän oli työntänyt
maalaustelineen rinteen tervakukkamättääseen, sanajalkojen alle, jotka
näyttivät suurilta palmuilta tai jättiläisviuhkoilta. Hän piteli
toisessa kädessään värilastaa ja piirteli toisella kädellä valkoiseksi
sivellylle kankaalle pilviä, puita, rautatiepenkereen horsmia ja
keltaista, kiiltävää santaa. Sen kullan takaa näkyi niittylatoja ja
mökki vuoren alla. — Olipas se ihmeellinen taituri se eversti. Iltaisin
hän taas oli ihan kuin toinen mies, kuin muotonsa muuttanut, suuri
sotasankari, joka kultakalunat olkapäillä valkoisella parivaljakolla
ajeli alhaalla rantatiellä sen saman Sateenvarjon ohi. Hevosten kaviot
kipenöivät, ajurinistuimella könötti kookkaana ja korkealla, kädet
ojona ohjaksissa pitkäkauhtanainen ja mustapartainen kuski, jolla oli
riikinkukon höyheniä mustassa pyöreässä hatussa. Tomu pölähti ilmaan
ja punertui auringon laskiessa, kun ylhäältä keilaradalta kuului
raskaiden pallojen pauke sekä keilapojan kimakka huuto: lant vör otta,
rinkskuuran kunk, viinryk, heela pataljoona, hurraa! [Slant för otta,
kringskuren kung, svinrygg, hela bataljon, hurra!] Olinhan minä itsekin
kieppunut keilapoikana isäni vyörytellessä setien seurassa isoja
palloja. Kun isäni kaatoi koko pataljoonan, olin minä kovin ylpeä tästä
heitosta. Minulle heitettiin piikki, milloin markkakin. — Mutta ne
kuskin höyhenet, ne höyhenet, niitäkös kelpasi vielä kauan katsella!
Muistini hetken näky katosi, kun minun täytyi kallistaa purteni laitaa
päästäkseni rautatiesillan alitse. Niiden yläristikkojen kautta minun
oli pojan paapattina pitänyt puikkelehtia alas kivipylvään reunalle
onkimaan säynäviä. — Purjeeni sai vauhtia, pienet, mustat vihurit
vilisivät silmissäni, kuin pienet kiemurtelevat käärmeenpoikaset
vedenpinnalla. Näin Karlbergin kartanon kauniit, lehtoiset rannat,
luovin ohi rantojen, rannalta vastarannalle. — Rannoilla kasvoi
silloin pillistöjä, niiden läpi vedin ennen lapsena uistinta isäni
kanssa, uistin takertui usein pillinpäihin, joita kasaantui veneen
kokkaan enemmän kuin haukia. Jo järki, sano särki, kun kiiski ahventa
söi, sanoi aina ratavahdinpoika sylkiessään matoa. Katsoin hetkeksi
taakseni. Ratavartijanpoika oli nyt luultavasti Vähikkäläntorpan
suutarinverstaassa katselemassa pikilanganvetoa ja lestintekoa.
Siellä verstaassa tehtiin pikkulasten kenkiä ja miesten saappaita.
Sen suutarinmökin takana, kivikkoisella pikkukukkulalla oli oikoa
katinkultalinna, joka lapsien leikkiessä kimmelsi tuhansin kitein. Ne
kultakimpaleet pistivät meidän pieniä, ruskettuneita ja hierottuneita
jalkojamme; siellä oli sisiliskoja, siellä oli kärpässieniä sekä
isoja punaisia puolukoita pienillä mesimättäillä. Kun oli noustu sen
koillisen mäen laelle, näki pienen pojan pieni, sininen silmä laaksoja,
sotkemattomia soita, ja kaukana, hyvin kaukana sinisiä vaaroja. Jos se
sininen silmä jäi ylöspäin tuijottamaan, niin sininen, korkea avaruus
ihan huimasi. Mitähän sen avaruuden yläpuolella mahtoi olla, mitähän
mahtoi olla sen sinisen vaaran takana, Parolanleirin nummien takana?
Iltaisin puiston kesäravintolan vinttikamarissa, lattiavuoteella
maaten minä kuuntelin leirin iltatoitotusta. Ja mitä sen toitotuksen
takaa mahtoi kuulua ja näkyä? Metsän outo humina ja kaukaiset korvet,
korpinäyt ja koppeloiden komeat kotkotukset. Puiston kiviraunioiden
pienten kivitaskujen hellästi piipittävät äänet muistin siinä samassa.
Hakalantorpan luhdin minä muistin sekä katsetta vilvoittavan nurmen
vihreyden rannalla. Muistin isäni, muistin minun ja isän vierekkäin
maanneen nurmikolla viilipunkan ääressä. Se valkea viili tuntui niin
puhtaalta ja makealta, kun isäkin sitä söi nauraen ja viikset olivat
piimässä.— Isäni lapsuudenkuva haihtui himmeyteen, kun ohjasin purttani
kohden Kirstulansalmea. Sen kautta minä tahdoin päästä ahtaasta,
kivisestä salmesta, jonka niemeen kiviraunioille oli kasattu kalkilla
valkaistu kummeli. Nyt minä jo pääsin Hattulanselälle, näin kaukana
suippotornisen kirkon ja sen yläpuolella mustan pilvenlongan. Nyt
minä sain hyvän laitatuulen, ei minun enää tarvinnut luovia ahtaiden
salmien kautta. Näin Hattulanselän rannoilla kohoavat vanhat, valkeat,
kunnioitettavat kartanot puutarhoineen, joiden kaari-ikkunoihin
nyt lankesi tumma varjo. Varjo ennusti pientä myrskyä. Minä pieni
ponnistin nyt pienessä purressa, vihurit alkoivat vinkua ympärilläni,
nyt ei ollut leikkimistä tuulen kanssa. Hellitin koutia, kuohut
kohisivat kokassa, eivät ne nyt silkkinä sihisseet veneen sivuilla ja
ruorisaranan ympärillä. Nyt oli totinen tosi edessä, vastassani oli
tuulia, joita en vielä tuntenut. Silloin jotain paukahti avaruudesta
Aulangonvuoren takaa. Taivas ei ollut nyt lampaanvillanvalkoinen, se
oli vihainen kuin satasarvinen, mylvivä härkä, se puski pilviä, ammui
ja ampui, sen sarvet salamoivat. Minä olin tuulen varassa kohonnut
Varassaaren kohdalle. Sen synkkä, kuusikkoinen niemenkärki näytti nyt
vielä synkemmältä, saaren nimi oli jo lapsena ahdistanut mieltäni.
Siitä saaresta kulki tarina, että varas oli kerran soutanut sen rantaan
luullen sitä mannerniemeksi, oli juossut metsään kuin itse paholainen
pimeään. Ranta-aallot olivat paiskanneet veneen takaisin järvenselälle,
varas ei osannut uida, pitkillä, mustilla varaskynsisaappaillaan oli
kelju loikannut liejuun, takertunut siihen kuin omaan konnankoukkuunsa.
Niin saatiin kiinni se suurvaras.
Mutta oli minulla mielessä iloisempiakin muistikuvia. Saaressa oli
pieni kalamaja, jonne kaupungin sedät tekivät kalaretkiään, onkivat
kaislikkojen reunoilla ja laskivat pitkääsiimaa viistoon pitkin
Hattulanselkää. Setä Selsten oli usein mukana kokemassa — ja isänikin.
Minä sain pujotella matoja ongenkoukkuihin kuten erään toisen sedän,
oluttehtailijan isompi poika, saimme soutaa niin, että rakkoja oli
käsissä. Pienenkin piti pinnistää, sillä isä oli väkevä, oli ankara
ja kiivas mies, samalla niin hyvä, herttainen ja hilpeä, kun oikea
pietarinkalansaalis oli saatu rantaan. Soutamisen jälkeen olikin
hauskaa katsella kalamajan uunin tulta ja kalakeiton kiehumista
koukulla riippuvassa padassa, hauskempaa oli lippoa leukoihinsa omia
onkimia kaloja, kun sedät maistelivat jotain kullankeltaista teevettä,
niin, ja kertoivat meheviä juttuja hohottaen niin, että vatsat
hyllyilivät.
Salaman tavoin välähtivät pienissä aivoissani nämä lapsuuteni
kirkkaat kuvat ohjatessani venettäni Varassaaren ohi. Varastaisiko
sen saaren minussa herättämä kauhu minulta nyt minun nuoren
voimani ja tarkkuuteni? Silmä tähysti tiukkana yli kokan, samassa
silmänräpäyksessä täytyi vilkaista sivuille vihaisempien vihurien
tuloa. Saaren suojassa sain sen verran lepoa, että ehdin ruveta
kääntämään purjetta, minä juoksin kokkaan, pursi alkoi ajelehtia, ei
tahtonut totella peräsintä. Mutta kovalla ponnistuksella sain minä
vihdoin purteni kääntymään. Ohitseni vilahtivat rannat, valkoiset
kartanot; valkoiset kuohut kohottivat perätuhtoa. Veden vihainen
voima oli takanani, kulkuni oli kuin vaarallinen pilvenlento, syvyys
minua enemmän peloitti kuin taivaan salamat. Mutta minä muistin setä
Eekmannin neuvon, hellitin purjenuoraa ja ohjasin vasten tuulta.
Minua ohjasi onni, minua ohjasi itse elämä, elämä, joka tahtoi
karaista luontoani keskellä uhkaavia kuohuja. Minä viiletin ikäänkuin
siivillä lentäen ohi niemien ja vaarallisten karien. Kuin onneksi ei
mastonhuippu taittunut rautasillan kaariin, kuin onneksi, joka aina on
minua elämässäni seurannut. Näin humalistomajan kuin usvassa ja unessa,
näin keilaradan, jonka isot raskaat pallot usein olivat vyöryneet
alas rantaveteen. Sade kasteli puhtaat purjeeni läpimäriksi, minä
ajoin purteni laiturinrannan liejuun, käteni heltisi ruorista kuin
helpotuksesta, isopurje puomeineen levitti kuin väsynyt, valkea siipi
kärkensä rannalle.
Minä nousin rantakivelle. Puiston rannanpuut kohisivat, pahkakuoriset
oksat taipuivat notkahdellen, kuin kumartaen jollekin tuntemattomalle
voimalle.
Olin viluissani, hampaani löivät loukkua, koipeni olivat kankeat.
Eväspussini oli kastunut, en ollut ehtinyt syödä, oli jäänyt onkimatta
säynävät, särjet ja sen semmoiset. Niitä olin ennen osaksi itse
vetäissyt vavallani, osaksi saanut ratavartijan pojilta, joiden kanssa
minä toisinaan ajelin resiinalla veivaten yli rämisevän rautasillan.
Pajukoukkuun pistetty, pieni kalakimppu kädessä viipottelin minä
kotiin, olin minä nyt mukamas oikea onkimies, kun äiti oli ihailevinaan
minun suurta saalistani. Sain jälkeenpäin maksaa vaihtosäynävät
voileivillä, joita äidiltä pyysin, kanniskellakseni niitä ulkona
odotteleville onkipojille — ja äiti ihmetteli minun pienen vatsani
suurenmoista ruokahalua. En kai koskaan saanut erikoisen isoa kalaa,
en haikalaakaan, hummeripoikien mielikuvitussyöttiä. Kravustaminen oli
minusta mieluisampaa huvitusta, rantatulilla poikien kopistellessa
krapuja nokkosten sekaan koppaansa. Oli siinä jotain merkillistä
pienten miesten iloksi, kun kravun sakset pistivät pieniä jalkoja
elokuun iltoina, kun kuu paistoi kuin kummallinen, täplikäs
jättiläispannukakku pulskan, valkopartaisen platsmajorin huvilan takaa.
Minä juoksin näiltä retkiltäni kotiin vinkaisten ja viheltäen ylös
mäkeä ravintolan etupengermälle, jonka keskellä pylvään päässä oli
lasipallo. Kun siihen painoi pienen nenänsä, niin se suureni nauriin
kokoiseksi niin, että oikein nauratti. Olin ruskea kuin intiaani,
mohikaani, jolla on sata sulkaa päässä, kiitävä ratsu, pampasaavikolla
puhvelihärkiä, tomavaakkivyöllä voitettujen irokeesien pääkalloja,
päänahkoja ja muita mitättömiä hepeneitä.
Mielestäni olin nyt muka voittanut myrskyn. Eekmannin sedän neuvoa
noudattaen olin ennen käärinyt kiiruusti purjeet kokoon, nyt ne jäivät
leväälleen lepattamaan. Ranta-aallot heittivät hyrskyjä kivilokeroihin.
Minun oli jo hirveän nälkä, likomärkänä juoksin kotiin.
Taivaan puhvelihärkä ammui jo kauempana jossain Sairion möljän takana.
Harmaa, hiljainen sade alkoi nyt viistoon vihmoilla yli puiston
tekoraunioluostarin. Seitsenkirjava vesikaari kohosi kuin puolipyöreä
päärlyportti yli kastuneen kaupungin.
Korkeudestaan katseli sitä nyt kaksi tornia kuin kaksi ritarivanhusta
ruostuneine rautahaarniskoineen ja kypäriristikkoineen, joiden
silmäreijissä nyt kimmelsi salattu kyynel — ehkä siksi, että ne nyt
saivat olla vanginvartijoina. Linna oli ajan myrskyjä uhmaten pysynyt
melkein muuttumattomana. — Päivä oli alkanut pilkistää pilvenraosta.
Mielessäni alkoi liikkua ja läikkyä niin pian kun minä aamuisin juoksin
rantaan ja näin paaluun kiinnitetyn purteni. Toisinaan minä vajasta
olallani kannoin maston purjeineen rantaan, toisinaan minä hain ne
pajupensaiden alta, jonne ne olin piiloittanut. Se pursi keikkui siinä
laiturilla kuin mikäkin varsa, kaula kenossa kuoppien ja kaappien
hiljaisessa aallokossa, ikäänkuin se olisi odottanut minua päästäkseen
pois karsinastaan. Olinhan itsekin sellainen raju, kesytön orivarsa,
vereni vilkastui purjeita levittäessäni, niiden valkeus häikäisi minua,
kun vielä aurinkokin paistoi ja koko lahti loisti pienten lakkapäiden
loiskuessa vasten veneen laitaa. Kun iso purje hulmahti, kävi minussa
humaus, ja niin me molemmat ystävät, minä ja minun purteni vapaina
temmelsimme aalloilla.
Ja suven henki liikkui vetten päällä, rantatuomien ja pihlajien
tuoksut tulvehtivat peräsimen vanavesille. Pensasaitojen reunustamilla
rantakäytävillä kulkivat kaupungin neitoset suvisine, taivaansinisine
puseroineen vaahdonvalkeat päivänvarjostimet käsissä. Ne istuivat
kivilaiturin vihreällä penkillä ja odottivat minun tuloani, ne
pyrkivät purteeni. Ylpeänä minä taas lasketin lakkapäille, tahallani
minä annoin vihurin kallistaa venettä, kuohut kohahtivat yli laidan,
ne kastelivat minun saappaani, ne kastelivat neitosten valkeita
kenkiä ja hameenliepeitä, ja minä naurelin, kun he kirkuivat peläten
hukkuvansa. Minä väänsin ruoria ja painoin purteni päin tuulta niin,
että laita kohisten taas kohosi vedestä, ja neidit hengittivät kalpeina
helpotuksesta. —
Toisenlaisiakin sisäisiä näkyjä loihtii mieleni. On kesä-ilta,
juhannusaatto tai elokuun kuutamokarnevaali. Veneitä vilisee puiston
lahdella, siellä on kaupunkilaisia pikkuporvarisperheitä eväsvasuineen
ja kahvipannuineen. Tuli palaa kivien koloissa rautatiesillan
vastapäisessä niemessä, keilapallot paukkuvat. Kokkolautalle, keskelle
järveä on pystytetty neljä tervatynnyriä, viides niiden harjalle,
ympärillä risuja ja katajapensaita. Rannalla kuhisee kansaa, puiston
tomuista mäkeä pitkin nousee ja ratisee ajurin rattaita. Näen
kaupunkilaisherroja, Parolan ratsastavia leiriupseereita, joiden
hevosia minä joskus taluttelin saadakseni säästöön pikkurahoja.
Hienoja herroja ja vallasrouvia istuu Puiston verannalla, pylväitten
välissä loistaa monivärisiä paperilyhtyjä, terrassilla soittaa
rykmentin soittokunta. — Äitini kertoi minun polvenkorkuisena
seisseen kapellimestarin vieressä matkien kädelläni tahtipuikon
heiluttamista. Sama kapellimestari istuu kai soiton väliajoilla
tarjoiluhuoneessa ikkunapöydän ääressä isäni kanssa, joka puhelee
outoa kieltä, saksaa, sen puikonheiluttajan kanssa. Minä tiedän, ettei
se kieli ole katupoikien kontinkieltä eikä salolaisten siansaksaa
vaan oikeata saksaa, sillä isäni on opettanut minua laskemaan jo
kymmeneen saakka: ein, zwei, drei... Ison salin nurkkapianon ääressä
isä on opettanut minua myös rimputtamaan Hellmanin, siis ensimmäisen
oppi-isäni Ukko Nooa-laulua — siinä alle kymmenen korvissa ollessani.
Isän taivutellessa vastahakoisia sormiani, olen ihmetellen katsellut
isän lämpöisessä kämmenessä, pulleiden, sinisten suonien syvänteessä
riippuvaa vihreätä ankkurinkuvaa. On tainnut seilata isäkin vierailla
vanavesillä, taitaapa osata englanninkieltäkin, koskapa olen kaupungin
kotitalon ullakon arkusta löytänyt kielioppaita, kummallisia
kirjasin-koukeroita, joita en ymmärtänyt... Siellä arkussa oli muutakin
kilua, kalua ja kamaa, oli jos mitäkin aarteita, irvistäviä naamioita,
kotiljongeja, ryssäläisiä, kullattuja virkanappeja kakspäisine
kotkineen, kellastuneita, tanskalaisia operettilaulukirjoja,
harvinaisia postimerkkejä, koukeroisia kynttilänjalkoja ja vanhoja,
ruostuneita rahoja.
Sivupöydässä istuu Eekmannin setä Selstenin sedän ja Selanderin,
kaljukuhmuisen kievariukon seurassa rupatellen Eeklunnin Kallen isän
kanssa. Hän kulauttaa rokonarpiseen poskeensa jotakin kipparinkermaa,
nenä tuhisee ja silmät kiiltävät niin kummallisesti, kun hän sivelee
sepelipartaansa ja naureskelee. Siellä puistoravintolan salissa
tanssitaan puolalaista masurkkaa ja franseesia, keittiön seinäovessa
on oksareikä, josta minä salaa saan katsella tätä sirouden ja
nuoruuden ihanuutta kuin kuvakaappia. Minä muistan samalla hetkellä,
miten isäni Seurahuoneen suuren salin vieruskamarissa jouluna esitti
meille lapsille marionettiteatteria, siirteli keikkuvia, kukkuvia,
kiekuvia nukkeja ja sai ne vatsapuheillaan juttelemaan keskenään ihan
hullunkurisesti niin, että meitä lapsia oikein kutkutti ja kikatutti.
Tai miten hän myöhemmin joulu-ukkona kömpi esille kotitalomme
salinovesta, kun tähtipojat valkein mekoin pahvikruunut päässä ja
kullatut puumiekat vyöllä isoa paperitähteä kantaen jo lauloivat
keittiössä murjaaneista ja itämaiden tietäjistä, pukintaljoihin
kääriytyneen pojanjullin ryömiessä lattialla kilikello kaulassa. —
Mutta eihän nyt ole joulu kaupungissa, nyt on Puistossa mittymaaria.
Katsos, kokko hulmahtaa jo ilmiliekkiin, tulenlieskat kuvastuvat
vedenkalvoon, minä viilletän purrellani aivan kokkolautan ohitse
niin, että kipinät lentävät ohi maston polttaen pieniä reikiä purjeen
yläkulmaan ja minä notkauhutan kokan liivaripuomin toisaalle. Ilta
jo hiukan hämärtää, kuuluu bassotorven kaiku kiirien yli järven,
Sairionmöljän ja linnan tornien. Ja nyt suhahtaa ylhäältä ravintolan
terrassilta. Siellä seisoo itse salaperäinen setä Selsten telinettä
vasten nojaten, kuin noita, rumuuden ruhtinas, hän sytyttää palavalla
sikarillaan raketteja, ne sihahtavat ja singahtavat ilmaan, räjähtävät
korkealla lentäen kaaressa, ne paukahtavat ja siroittelevat ympärilleen
pieniä sinisiä ja punaisia tähtiä, jotka hajautuvat ja putoavat veteen.
Katunaskalit ja säkkipurjehtijat kiljuvat kuin pienet paholaiset
pääjehun ympärillä, juoksevat rantaan punapensastoihin otsien
pudonneita raketin varsia. Nyt siellä ylhäällä taas sihisee, sähisee
tulisia aurinkoja ympäri, ympäri lopulta paukahtaen. Ja minun pienessä
päässäni sähisee ja säkenöi elämän nuori, repäisevä riemu. Minun pääni
on ihan pyörällä, ihan kuin olisin Ojoisten, lähikartanon ojapensaista
juopukoita syötyäni ollut hiukan luullotellussa heikunkeikun
huipperissa. Aurinko painuu kauas, jonnekin hyvin kauas Hattulan vanhan
kirkon ylitse, Sääksmäen satasaarisen selän taakse. Sinne isä joskus
ulotti kalaretkensä lahnarikkaille lahdelmille ja vitaantuneille
ahvenluodoille sekä selälle, mikä näytti mereltä, eikä sillä merellä
ollut rantoja, oli vain kaukaisia, utuisia taivaan ääriviivoja. — Niin,
juuri sinne oli kallistumassa kultainen, kesäinen aurinko.
Minä olen jo purrellani laskenut vanhaan venevalkamaani. Olen
kiivennyt jo vinttikamariin tai lojuilen isolla ullakolla kattoaukon
ääressä, jonka kautta alhaalta keittiöstä tunkeutuu sieraimiini
hellasta nouseva höyry. Katselen alas ja näen siellä alhaalla äitini
puuhaavan paistinpannujen ääressä suuren piikaparven pestessä lautasia.
Vahtimestarit kantavat isoja tarjottimia ja samppanjapulloja saliin tai
verannalle, minä olen nähnyt, miten he salaa pistivät jonkun pienen
pullon poveensa — ja setelinkin omaan takataskuunsa. — Vihdoin minä
hiivin lattiavuoteelleni ja nukahdan. Minä näen unta purrestani, lattia
allani ikäänkuin keinuu niinkuin purtenikin äsken päivällä ja minä
purjehdin unissani kauas pehmeäsaniaisille, suloisille Höyhensaarille.
Niin kului kesä kuin levoton liverrys puiston puissa, kuin loiske
ja lämpöinen läike sekä viimainen vihuri purteni perässä. Niin
menivät päivät kuin vilisten, ankarassa taistelussa aaltojen kanssa
tai tyynellä soutaen kömpelöillä airoilla. Minä seisoin keskellä
järvenselkää mastoon nojaten kuin pieni satuprinssi tai löytöretkeilijä
ja minä katselin jo kuin valloittaja allani päilyviä syvyyksiä,
joihin koko pilvivuorimaailma kuvastui muodostaen sillan maan ja
taivaan välille. Minä katselin siinä rakasta puistoani, joka rannalta
pengermittäin kohosi ylemmäksi harjaksi, jonka laella harmaanvipevä
kuvernöörin paviljonki seisoi kuin pienoislinna. Sen ikkunoiden
edessä oli aina mustat luukut, joiden raoista minä tirkistin johonkin
salattuun ja hämärään, mikä askarrutti pieniä aivojani. Sillä samalla
mäen huipulla näet oli ollut pyövelin mäki, jossa rikollisia oli
mestattu ja teilattu. Se paviljonki varmaankin kummitteli ja peloitti
pimeässä. Puistoa reunustivat korkeat kiviaidat, joita linnanvangit
olivat saaneet rakentaa isoista graniittipaasista. Minä muistan ne
harmaat vangit ahertamassa itse ravintolan rakennuksella, joukossa ehkä
oli ollut itse kuuluisa Sutki, joille äitini oli antanut voileipiä
ja kahvia, taisipa kaataa pienen tuiman tilkankin kupposeen. — Ja
minä muistan ensimmäisen elämäni kauhun, kun äiti kertoi, miten
kerran yhdeksän vankia eräänä yönä karkasi yli linnan pisteaidan. He
murtautuivat kulmahuoneen lattian alla olevaan jääkellariin, veistivät
puukolla ison loven vahvan kellarilukon kohdalle. Minä muistan sen
reijän, jota jälkeenpäin katsoin kuin uhkaavan surman silmää, mikä
vaani meidän pienoisten elämää. Äiti oli herännyt kolinaan, kuunteli,
luuli isän vielä iloittelevan pöytäveikkojensa kanssa. Oli onni, ettei
hän mennyt verannalle, silloin ehkä sama puukko olisi voinut suuntautua
hänen rintaansa ja me lapset olisimme olleet vailla äitiä. Vangit
olivat vieneet kellarista viinejä, kananpaisteja, lohta ja olutkoreja
veneellä Karlbergin rantaan, olivat paenneet jonnekin Sääksmäen metsien
korkealle, autiolle kukkulalle. Siellä olivat rosvot mässäilleet ja
mellastelleet unohtaen harmaat linnanmuurit ja rumat ristikot lyhyen
vapaudenhetken huumeessaan. — Näitä lapsuuteni kauhunkuvia minä mietin
seistessäni purressa kuin mikäkin nuori, harhaileva Odysseus, jonka
edessä oli koko rikas elämä suurine seikkailuineen. —
Muistan siinä elämäni alkukeväässä toisenkin näyn, kun ensi kerran
näin kuoleman kuvan. Minä soutelin kerran laiturille, sillä vesi
oli tyyni, hiljainen maininki loiskutteli vasten laiturin paaluja,
johon huvilaivat sunnuntaisin laskivat kylkensä ärsyttäen siten
kaupungin pikkuajurien kilpailun kateutta. Siinä laiturin laidalla
kellui silloin jotain outoa. Pallomainen, pieni esine jyskytti
hiljaa vasten laiturin paatta. Mitä! Olisiko se pienin pallo
keilaradalta pyörinyt pitkin nurmikkoa alas veteen? Niin pieni oli se
pallo, kevyt kuin nauris, kun sitä lennättäessä pitkin keskilautaa
kuningaskeilaa kohden muut keilat kolisten kaatuivat sen ympärillä:
hela pataljuun! Karahdin veneessä pystyyn ja kurottauduin yli
laidan, nyt erottautui kellertävästä, sinipilkkuisesta pallosta,
joka oli kääritty paperiin ja riepuihin, pienen pieni, koukistunut
käsi. Siinä oli lapsen ruumis! Aalto oli vasten kiveä kahnuttanut
pienen kallon siniharmaille kuhmuille. Minua värisytti, tuntui kuin
pimeä pilvi olisi juuri liukunut yli vankilan tornin, jossa tiesin
nuorien, onnettomien äitien imettävän rintalapsiaan. Ensi kerran
elämän suuri suru ja epätoivo varjosti katseeni. Minä liikutin
sitä palloa airollani, mutta en rohjennut siihen käsin tarttua.
Niin leikkii elämä ja kuolema kansamme pallosilla, olimme sitten
kookkaita kuningaskeiloja tai pieniä siirrettäviä pelinappuloita. —
Sillä samalla kohdalla olin ennen kaksi kertaa ollut hukkua. Kerran
siinä pulikoin erään uimataidottoman keilapojan kanssa, korkkipussit
luiskahtivat hänen kainaloittensa alta, hän vaipui veden alle. Minä
kauhistuin hänen samean silmänsä katsetta. Kun pää taas nousi veden
pinnalle, tuntui kuin olisin nähnyt edessäni kuoleman pääkallon,
minä heittäydyin hänen rintaansa vasten, hän tarrautui raudankovasi
ranteisiini ja niin me molemmat aloimme vaipua, vaipua johonkin
vihertävään ja vetelään... Minä potkin ja kiskoin kunnes sain toisen
käteni irti hänen kouristuksestaan, ponnistin paalulle ja vedin hänen
yläruumiinsa kivirappusille. — Samalta laiturilta polskahti kerran
leikkivä venäläinen, veltto poika veteen. Minä hyppäsin hänen päänsä
yli, minkä ympärillä jo kiemurteli kuolemanrenkaita ja sain hänet
pelastetuksi. Hiukan kauempana Vanhankaupungin lahdella liikuskeli
huvisoutelulla venäläinen perhe. Aalto kuljetti kauas lakkiani,
perhe katseli tätä kaikkea välinpitämättömänä kuin jotakin kevyttä
seuranäytelmää upseerikasinolla, eivät tuoneet lakkiani, itse sain
uida sitä noutamaan. Ei kiitosta, ei mitään pientä tunnustusta
uhrautuvaisuudestani. Jo niiltä ajoilta asti opin halveksimaan ja
vihaamaan koko ryssän rietasta, selkärangatonta heimoa, mikä inho
vain kasvoi ja kaivautui syvälle nuoreen sydämeeni, kun urhoolliset
ryssäläiset sotilaat olivat sapelilla katkaiseet kotikoiramme, minun
hyvän leikkitoverini Mustin selkärangan, niin että se täytyi tappaa...
Niin kului kesä. Koulutoverieni kanssa minä päiväkaudet kulutin
Kirstulan kartanon metsissä linnunmunia ja mäyränpesiä etsien tai
vesillä liikkuen. Tunsin kaupungin ympäristön metsän kuin villikissa,
jonka pyyntimaana on kilometri jättiläisharpilla ympäri vetäen. Tunsin
kuin kalakaija kaikki Vanajaveden lähilahdet, niemet ja salakariset
salmet. Kuin nuoret veden jumalat me pojat alastomina ja päivän
paahtamina molskimme purren ympärillä, keikutimme kokkaa ja perää
tai sukelsimme kölin alitse, mikä vain karaisi luontoani tulevaa
kuolinkamppailuani varten, kun en vielä tuntenut kaikkien ristituulien
oikkuja enkä vaaroja.
Ja niin tuli syksy. Puiston pengermillä vaahterat olivat jo
sairaanpunertavia, luonto hohti kuin jälkikuumeen viimeloistossaan,
keltaiset lehdet kahisivat jo käytävillä, joita Renki-Kustaa kasasi
rattailleen. Ravintola oli jo suljettu, luukut oli kierretty kiinni,
pumppukasvien köynnökset riippuivat pylväillään mustanpuhuvina kuin
surunauhat. Lystikäs lasipallo, silmieni suurentaja, oli viety
ullakolle. Tuntui kuin aurinko olisi piillyt pilviin. Me olimme
muuttaneet kaupunkitaloon, koulukin oli taas alkanut. Minun rakas
purteni, kesäkumppanini ja raisu vesiratsuni oli pyöreitä puita
pitkin vieritetty puiston puutarhurin asunnon, synnyinmajani alla
olevalle rantanurmikolle. Renki-Kustin kanssa me peitimme sen
havunoksilla ikäänkuin olisimme kuopanneet kauniin kesän menneille
muistoineen. Ohitsemme kulki rantakäytävää pitkin kasarmille se vanha
valkopartainen, lempeäsilmäinen platsmajori Gottlund, Kaarle Akselin,
runonkerääjän poika. Hän hymyili aina, kun veneen pohjaa ja emäpuuta
siinä keväällä tervattiin ja maalattiin sekä lykättiin vesille, hän
varoitteli minua vakavana salakavalista lehmänkäännöksistä, kun
tensikka oli soudattanut hänet huvilasta puiston laiturille. Hän oli
valkoinen kuin joulu-ukko, joka ennusti talvea ja lomaa. — Satoi sitten
lunta, se peitti purren kuin hautakummun.
Kiihkeästi minä taas odotin kevättä, kiihkeästi kuin kiivas vereni,
joka ei koskaan tahtonut talttua. Tuskin jäät, joihin minä usein
olin pulskahtanut, olivat lähteneet, kun minä jo läksin uusille
uhkaretkille. Hattulanselän selkkausta ajatellen minä nyt luovin
varovaisemmin mutta myös vapaammin. Luovin ali kaupunginsillan ja ohi
Kaijankiven. Rannoilta levisi vastaani nahkurilauttojen parkinhaju,
värjäystehtaan ja kutomatehtaan piippujen sakeat sauhut leijailivat yli
vanhan viinapolttimon sekä »Vikmannin lahden», jonka jäällä lapsena
luistelin Jassin poikien kanssa. Oluttehtaan niemenkärjessä tapasin
vilkkaat Krankin veljekset sekä muut rekki- ja miekkailutoverini.
Purjehdimme joutessamme kohden Virvelin pyöreätä mäkeä, jolla kasvoi
itsepäisiä visakoivuja. Uimahuoneelta tulivat pursimiehiksi Portos
ja Aramis ruskeina kuin minäkin, riemuisina elämän toivosta ja
seikkailuhalusta.
* * * * *
Siinä uimarannan laiturilla odotin kerran hartiakasta ja jykevää
Portosta, joka tuli punakkana rantatietä käyden kotipuodistaan. Hän
vilkutti minulle veitikkamaisesti silmää, puhui harvasanaisena jotain
»pimittämisestä». Minä ymmärsin heti yskän, hän astui veneeseen,
potkaisi veneenperän laiturilta, minä tartuin peräsimeen. Portos pisti
jonkun sardiinilaatikon ja jonkun jonnin joutavan keltaisen, kiiltävän,
viekoittavan kehveleen perätuhdon alle.
Se kehveli kimmelsi sitten »Suurprunnin» lähteellä, se kehveli sai
meidät alkukeväässä laulamaan, vaikkeivät kiurut vielä liverrelleetkään
paljaiden peltojen ja päivien yläpuolella. Se kevään kiuru liverteli
meidän omissa nuorissa sydämissämme:
Touvon aika lähenee,
Kylmät hallat vähenee...
Niin me laulelimme Fredmannin jäljennettyä epistolaa, Portos käyttäen
barytoniaan, johon minä korvakuulon mukaan säestin. Me jatkoimme:
Jos vaara uhkaa maatamme...
Lopuksi me ehkä kajahutimme:
Gaudeamus igitur,
juvenes dum sumus,
post jucundam juventutem,
post honestam senectutem
nos habebit humus!
Se veitikka, elämän ilo, huumasi meidät, luonnon suuren sydämen
suloinen salaisuus huumasi meidät, sen pienen muurahaisimaailman
keko kuhisi ympärillämme, meitä ei ihmetyttänyt pienen muurahaisen
rohkeus kulkea lasisirpaleenkin yli taittamatta koipeaan. Ja siihen
sirpaleeseen taittui säteilyllään koko taivaan kirkas korkeus.
Lähteenpohjalta katsoivat meitä kevään kasvot. Se kehveli viekoitti
vilkkaat veremme, se tanssi tulena meidän veressämme, se oli väkevämpi
kuin veremme, se oli oman elämämme kuuma purkaus, jota emme itsekään
ymmärtäneet. Korkeana metsän takana kaarteli Hattelmalan harjanne,
jonka pähkinäpuut jo olivat hiirenkorvalla, ja salmen takana kohosi
raivatun metsä-aukon päältä »Perttulanlinna», valkoinen tornihuvila,
maaherra Rehbinderin rakentama, saman miehen, joka oli vangeilla
kaunistanut Puiston, teettänyt raunioluostarin ja kiviaidat. Siksipä
vangit olivat muuttaneet Perttulanlinnan nimen Pirunlinnaksi. Idempänä
lahden pohjukasta nousi vanhan Vanajankirkon goottilainen, äkkijyrkkä
katto, ja kauempana Katumajärven liepeillä kimmelsivät Katisten
tiilisen kivikartanon valkolautaiset kaari-ikkunat kuin tulipatsaat.
Eivät ne olleet helvetin portin patsaita eikä siellä Perttulan
palteella piru pitänyt peliään vaan kevään karvarintainen, nuori
menninkäinen tai itse isä Remunen, jonka huilun hullut sävelet saivat
meidät lähteen reunalla riemahtelemaan.
Minä havahdin ja katselin äkkiä purtta, joka oli unohtunut rannalle.
Silloin kuulin jotakin kiviin kilahtavan, Portos oli paiskannut tyhjän
kehvelin kuoren maahan, lasi meni sirpaleiksi. Me juoksimme rannalle.
Portos työnsi väkevillä harteillaan veneen vesille, minä pinnistin
polvellani kokanlaitaa saadakseni sen irtautumaan liejusta.
Pursi oli vesillä. Nostimme purjeen mastoon, purjeen poimut
lepattelivat, samoin liivari alkoi lepatella. Minä väänsin peräsintä ja
kiristin puomin koutia koukun ympäri vetosolmuun. Portos hoiti liivarin
koutia.
Päivä oli mennyt pilveen. Kimmel, joka taivaalta oli välkehtinyt ja
joka silmissämme oli säteillyt, oli nyt kadonnut. Jotain uhkaavaa
oli ilmassa, mustat vihurit liikkuivat veden pinnalla, ne olivat
vihaisia äskeiselle tuhmalle elämänuhkallemme. Minä olin viheltänyt
ja raappinut purjekangasta, Portos oli viskannut viisipennisen veteen
tuulta taikoakseen. Puhalla Kaisa, puhalla Kaisa! Vene kiiti nyt kuin
vihon vimmattu, se oli ikäänkuin suuttunut meihin, niinkuin taivaskin.
Kapeassa salmessa piti kääntää, peräsin totteli, mutta liivari ei
totellut. Sieltä Kaijankiven takaa tuli vielä mustempi puhuri. Luonnon
voima iski kokkaan, sitä oli mahdoton hallita. Airoilla työntäen saimme
vihdoin kokan kääntymään ja vene alkoi kallistua. Se kulki vinhaa
vauhtia, tuli vielä pahempi puuska. Kun juuri olin saamaisillani koutin
irti koukusta, iso purje alkoi nousta mastoa kohden. Purjekangas alkoi
lipua, hurjalla tempauksella puomi paiskautui alihangan yli, ja silloin
vene täyttyi vedellä.
— Kyllä tämä menee rantaan, minä sanoin pitäen kiinni peräsimen
varresta.
— Ei se mene, sanoi Portos sammaltaen ja painoi laidan veden alle, me
voimme upota.
Me tartuimme molemmat purren keskilaitaan. Veneen pohjakivet vierivät
salmen pohjaan. Laita painui allamme, saimme ponnistaa, tartuimme
emäpuuhun, sekin painui allemme, pursi alkoi pyöriä. Iskimme
kyntemme veneen toiseen laitaan. Nyt oli yllämme masto ja purje.
Koko voimallamme täytyi meidän sekavien ja sotkuisten purjeitten
alta iskeytyä yli toiseen laitaan. Ympärillämme vinkui ja vilisi
vihureja, kuohut kahmaisivat kupeita, masto ja puomi uhkasivat murskata
päämme, ja syvyys alla veti puoleensa kuin raskas lyijy. Pursi alkoi
taas pyöriä. Tämä oli kuolinkamppailua alkukevään voimien kanssa.
Kylmä, vielä jäinen vesi oli vaatteissamme, se tunkeutui taskuihin
ja saappaisiin, kätemme kontistuivat. Vene alkoi taas pyöriä. Emme
siinä ehtineet huutaa hätäämme, silmien täytyi terästyä, etsiessämme
turvaa vain kämmenistämme ja veneenlaidoista. Kuinka kauan tätä kauhun
karusellia kestäisi!
— Onko sun kylmä, Portos sanoi.
— On, minä sanoin.
Muuta emme sanoneet.
Tahtomme ja nuori elämämme kamppaili. Se oli kovaa kamppailua,
kamppailua kuoleman kanssa, johon oma vallaton varomattomuutemme oli
syynä. Pursi alkoi ajelehtia Pitkääsiltaa kohden. Aloimme jo väsyä,
katseemmekin taisivat jo jäykistyä, sormet luiskahtivat, aloimme
uupua...
Mutta silloin näimme veneen lähestyvän pyörivää purtta. Olutpanimon
pumppusillalta souti vinhasti eräs väkevä koulutoverimme. Viisaasti hän
huopaili veneensä perän vilusta värjöttäviä, sinisiä käsiämme kohden.
Me kiipesimme veneeseen, olimme pelastuneet. Pumppuhuoneessa minä
koetin voimistelulla saada ruumiini lämpenemään. Saimme kuumaa kahvia
ja kuivia vaatteita oluenpanijan pojan kotona. Kahvikuppi vapisi
kädessäni, se kilahti ja rikkoutui pudotessaan lattialle. Sen kimmellys
ja kilahdus oli nyt toisenlainen kuin Suurprunnin lähteellä, se oli
varoituksena koko elämällemme.
Purteni, jolla ei ollut nimeä, ajelehti nyt tuuliajolla ali
Pitkänsillan ja takertui asemanpuoleiseen rantaan, masto jäi kiinni
pohjaan.
Nuoruuden hurjassa huimuudessa oli tehty kardinaalipukki,
lehmänkäännös. Olen joskus nyt jälkeenpäin nauranut koko tälle
käännökselle. Minua hiukan naurattaa se, että pikkukaupungin riitaisat
ja henkisesti risatautiset lehdet painattivat aivan erilaiset
uutiset tästä tapahtumasta: »Kumoon purjehdus». Toinen lehti väitti,
että kaksi lyseolaista oli purjehtinut kumoon, olivat ehjin nahoin
kaupungin rantaan uimalla itse pelastautuneet, toinen lehti kirjoitti
todenmukaisesti, että eräs koulutoveri oli meidät pelastanut. Syyttä
suotta oli ensimmäinen lehti antanut meille sankarimaineen.
Kulkee nyt naurun väre veressäni, kun muistelen parkkilauttaa, minkä
nahan haju sekottui veteen polskiessamme keväisin uimahuoneen rannassa.
Olinhan jo päässyt lapsenkengistä ja nappikuoppasaappaista.
Olin poissa kesäisin maaseudulla. Purteni unohtui rannalle, se alkoi
ravistua ja ruoppaantua. Kaikenlaiset hummeripojat sitä kiikuttivat ja
kahnuttivat keväisin, kun se oli täyttynyt vedellä.
Minä möin sen lopulta eräälle kaupungin suutarille ja sain siitä
vaihtokaupalla patiinikengät.
Minä purjehdin nyt patiineillani kotikaupunkini katujen lätäkköjen yli,
luovin torin ympäri muiden mukana kujeillen koulutyttöjen kintereillä.
Takakamarissani minä rustasin rallatuksiani, viskasin paljon turhia
lemmenlurituksia palavaan pesään, lopulta viskasin vanhat kenkärisatkin
pesutuvan nurkkaan.
Olin purjehdusretkelläni tehnyt tyhmän lehmänkäännöksen. —
Lehmännahasta tehdään vuotia ja vuodista tehdään lapsenkenkiä, isoja
saappaita ja patiineja. Nauravan narisevat lapsenkengät kuluvat, isot
väkevät, viistokorkoiset patiinitkin ränsistyvät. Nuoruus ja elämä
kuluvat kuten muistotkin kuluvat ja kelmenevät, mutta se vanha kehveli,
se vietävä ilon veitikka elää vielä vilkkaana — omassa nahassani.