Hänen huulensa olivat sinertävän paksut ja silmissä oli ahne ilme.
Hän kulki pihallamme, hän kulki huoneissamme ja söi ruokiamme. Meidän
vajassamme oli vanhojen rahojen kokoelma. Erikoisesti näkyi hänen
mielensä kärkkyvän niitä. Kaupungissa huhuiltiin, että hän oli rikas,
että hänellä oli paljon kultaa, hopea-astioita, hopealusikoita, tätä
maailman tavaraa, joka pian tulee ja pian katoaakin.
Hän pelasi korttia kaupungin herrojen kanssa, aina hän voitti, aina hän
osasi lyödä pöytään oikean valtin ja hänellä lie ollut pelitovereita,
jotka merkkikielellään tai salaisilla viittauksilla auttoivat häntä
uhkapelissä. Kerrotaan, että kun eräs venäläinen upseeri oli menettänyt
kaikki rahansa, tämä pyysi häneltä joko takaisin lainaksi rahansa,
jonka oli ottanut rykmentin kassasta tai antamaan hänelle revolverin.
Silloin tämä viekas, kylmä ukko neuvoi häntä ostamaan revolverin. En
tiedä, ampuiko upseeri itsensä.
Ukko Seisten oli ahkera onkija, ehkei juuri onkimisen takia. Hän sai
aina kaloja, kun muut eivät saaneet mitään. Hänen talonsa rikastui,
hänellä oli kaupungin ulkopuolella Hattulanselän varrella Mierolan
sillan luona kalamökkinsä, jonka hän oli laatinut hyvin omituisen
näköiseksi. Se näytti nukkekaapilta, jonka seinille oli piirretty
ihmeellisiä, isoja kuvia ja oven yläpuolelle sana: Johorimoikkus.
Isäni oli iloinen, antelias ja tuhlaava luonne. Tuo tunnoton peluri
huomasi kai isäni luonteen heikot puolet ja alkoi seurata häntä
kuin varjo. Kun ulkoravintolassamme oli mitä vilkkain elämä, kun
vaivoistamme, äidin ahkerista puuhista keittiössä alkoi kertyä hiukan
varoja, niin ukko Seisten istui jossakin sivuhuoneessa pelaten korttia
kuin näön vuoksi. Kun sitten ravintolavieraat alkoivat poistua ja
elämä alkoi käydä hiljaisemmaksi, istuivat salapelurit lepattavien
kynttilöiden ääressä korttia läiskien.
Isäni oli väsynyt illan työstä. Hän tahtoi laulaa ja laskea välitöntä
leikkiään. Mutta nämä hämmähäkkiherrat istuivat vain sivuhuoneessa ja
odottivat uhriaan. Ukko Selstenin kuiva leikinlasku veti isääni siihen
sivuhuoneeseen kuin perhosen lentämään vasten liekkiä. Äitini varoitti
turhaan ja läksi huokaillen nukkumaan. Kun hän aamulla heräsi, olivat
vieraat poissa, koko illan tulot poissa, viimeistä penniä myöten. Tämä
viekas, laskeva ukko Seisten tartutti isääni pelihimon, hän viekoitteli
isän kaikenlaisiin rahaselkkauksiin. Hän oli kotimme paha henki.
Tapahtui sitten, että ukko Selstenin hyvä vaimo kuoli. Nyt seurasi
käänne, oman kohtalon kova isku ja sen surkea seuraus. Seisten huomasi
elämänsä yksinäiseksi, häntä oli tyydyttänyt rikkauksien kokoaminen
väärällä tavalla. Niin toi elämä hänen tielleen naisen, ruman ja
raihnaisen, honottavan, juopotelevan ja juonikkaan. Entinen rauhallinen
kotielämä muuttui nyt ukko Selstenille maalliseksi helvetiksi. Kun
hän ei saituudessaan myöntänyt uudelle vaimolleen rahoja, tämä alkoi
häneltä varastella. Vei hopeamaljat, hopealusikat ja möi ne salaa.
Vaimo kävi kuin kurja kummitus kaduilla likaisine hameliepeineen. Ukko
Seisten piti häntä viisaana ja ihaili muka hänen terävää järkeään. Ja
niin alkoi vähitellen ukko Selstenin väärällä tavalla ansaittu omaisuus
huveta. Hänen täytyi myydä talonsa.
Kävihän se ukko Seisten vielä kalassa, sai joskus hauen, useimmin vain
särjen, joka ei kelvannut kissallekaan. Ja niin alkoi kaikki rappeutua.
Kaupungissa alkoi liikkua huhuja, että ukko Seisten muuttaisi kaupungin
ulkopuolelle pieneen mökkiinsä. Sinne hän muuttikin. Ukko Seisten istui
onkivapa kädessä virran luona, mutta harvoin kala enää tarttui hänen
onkeensa. Kalatkin alkoivat häntä kartella.
Hän möi pianonsa äidilleni. Hän sai viekkaudella isäni kuoleman
jälkeen, jolloin talomme oli vararikon partaalla, vanhojen rahojen
kokoelman myytäväkseen. Möi sen hyvästä hinnasta ja pisti suurimman
voiton omiin taskuihinsa.
Senkin jälkeen hän toisinaan vielä kävi talossamme, hän söi
päivällispöydässämme, hän huokaili ja katsoi välttelevin katsoin
äitiäni ja sanoi, että kaupunkiin johtava, maalta nouseva mäki tuntui
hänestä viime aikoina raskaalta. Hänen vaimonsa kuoli. Jonkun ajan
kuluttua hän itsekin kuoli. Kuolinpesässä oli tuskin penniäkään.
Lapsen vaistoni ja hellän äitini hyvän sydämen sytyttämä henki
vaikutti, etten koskaan ole voinut kärsiä uhkapeliä missään muodossa.
Koulupoikana kanootilla soudellessani olin jo muuttanut nimen
»Johorimoikkus» nimeksi »Nuoli». Olen sen jälkeen purjehtinut monessa
elämän kovassa myrskyssä, joista olen kuin ihmeen kautta pelastunut.
Olen oppinut halveksimaan ja karttamaan kaikkia vääriä pelureita,
joille ihmisten kohtalo ei merkitse mitään. Heidän käy kuten käy:
»Ken tutkii suuret tuskat,
mi pistää ihmisrintaa,
ei pelaajilla viimein oo
ees ruumisarkun hintaa.»