(Koulusta karkoitus)
Meitä oli koulussa kolme muskettisoturia, Portos, Aramis ja d'Artagnan.
— Olin lukenut Alexandre Dumas pèren romaania ja sen sankarien
mukaan olimme me koulutoverit ottaneet nimiksemme: Portos, Aramis
ja d'Artagnan. Oikeastaanhan vain Athos, Portos ja Aramis olivat
romaanin musketöörejä, d'Artagnan oli vain heidän aseveikkonsa,
mutta kirjaa lukiessani olin siinä määrin mieltynyt d'Artagnanin
luonteeseen, että olin valinnut hänen nimensä. — Väkevä, selvänä ollen
tyyni ja tasainen, humalassa ollen hurja ja huimapäinen oli Hannes,
kauppiaan poika, Portos. Artturi, naapurissa asuva poika, komea,
kumunenäinen, tummaihoinen, etelämaalaisen näköinen oli Aramis ja minä
vaalea-ihoinen, sinisilmäinen d'Artagnan.
Pesutuvan takaisessa kamarissa me usein istuimme yhdessä poltellen
Livadia-savukkeita tai »hörriä» paiskellen. Hannes D... berg, alias
Portos oli vakava. En tiedä, miksi häneen kiinnyin. — Kerran eräässä
palokunnan juhlassa palosotilaat pienessä huipperissa kantoivat
soihtuja pitkin pikkukaupungin tulipatojen valaisemia katuja. Minä
tapasin hänet kadulla. Ilman muuta aloimme kävellä yhdessä katuja,
hän aina vakavana, minä aina vilkkaana. Ehkä juuri luonteiden
vastakohtaisuus vetää meitä ihmisiä salaperäisellä voimallaan yhteen.
— Sen illan jälkeen aloimme joka iltapäivä kävellä yhdessä. Minä
puhuin ja pärpättelin kirjoista, kirjallisuudesta, runoaiheistani,
hän kuunteli vakavana, harvoin hän hymyili. Seuraamme liittyi joskus
Artturi J... ström, alias Aramis, eläväliikkeisempi, veitikkamainen,
naisia ihaileva, koulutyttöjen ilmetty ihanne. Hannes oli punaposkinen,
miehekäs, hänellä oli parempi onni salatussa naismaailmassa, hän oli
uhkarohkea ja reipas. Koulussa hän oli kyllä etevä, oppi kieliä,
mutta oli taipumaton luonne. Jonkun opettajan pistosanan tai
minulle selittämättömän syyn takia hän erosi koulusta viidenneltä
luokalta. Hän kulki usein lyijypuntti taskussa ja tappeli »rottien»,
kansakoulupoikien ja pienten rantasällien kanssa. Minullakin oli joskus
messinkinen nyrkkirauta housunlakkarissa. Meitä normaalilyseolaisia
»rotat» nimittivät »norsseiksi», mikä pieni pilkkanimi sai nuoret
veremme kuohuksiin. Hannes, Portos, viskeli niitä rottia kuin lehtiä,
heittipä kai kerran »Pitkänsillan» kaiteelta alas pehmeään pensaikkoon.
Minä ihailin hänen tyyntä voimaansa, ehkä hän ihaili minun nuorta,
notkeaa vilkkauttani. Koulupojan ajalla sidotut toveriliitot solmivat
meidät kolme kumppanusta lujasti yhteen pienissä murheissamme, ehtoja
saatuamme, koululukujen tankkaamisessa, koulu-ajan pienissä iloissa,
perhetanssiaisissa, kävelyillä kaupungin puistossa, uintimatkoilla,
urheiluissa ja palloleikeissä. Näissä Hannes, Portos oli »kuninkaana»
lyöden mailallaan kumipallon kaikkein korkeimmalle ilmaan. Ihailimme
häntä kaupungin torilla, kun voimistelunopettaja joskus johdatti
meidät ulkoilmaan, ihailimme hänen pallonsa kaunista, korkeata
kaarta. Katsoessamme sen pallon lentoa näimme sinisen taivaan, näimme
lumivalkoisten pumpulipilvien leijailevan vanhan, amfiteatterimaisen
kirkon ja vanhan taitekattoisen, puisen raastuvan yläpuolella. —
Minua on myöhemmin harmittanut se, että tämä kaunis, ainutlaatuinen
kirkko, jossa minä pikkupoikana äitini kanssa istuin kirkon penkissä,
raa'asti muutettiin ristikirkoksi. Muistan surupukuisen äitini itkeneen
pää penkkiin painuneena. Isä oli kuollut. »Rukoilkaamme leskien ja
orpojen puolesta», kuulin papin puhuvan korkeasta saarnastuolista,
sinisen holvin aukosta kuin taivaasta. Minuakin tuppasi itkettämään,
vaikken silloin oikein ymmärtänyt surun suurta syytä. — Muistan kahdet
kauniit, vapaina seisovat, korinttilaiset pylväät, ne muurattiin kiinni
kirkon pääoven valkeaksi rapattuun seinään. Kirkontornissa oli pieni,
ahdas palovartijoiden neliskulmainen koju. Ikkunasta vanhat vartijat
torvilla, pasuunoilla toitottivat silloin, kun jossain kaupungissa oli
syttynyt tulipalo. Se torvi herätti hyvän kaupungin hyvät asukkaat
hyvästä unesta kaameaan kauhistukseen. Se herätti minutkin raskaasta
unestani. Minä jyskytin silloin nyrkilläni viereisen huoneen seinään ja
huusin: »Kustaa, tuli on irti!» Kuulin, miten vanha Renki-Kustaa kulki
kiiruusti talliin, valjasti vanhan, ruskean Pokun rattaitten eteen ja
alkoi, suitsia nykien, ajaa retuuttaa vesitynnyrineen pitkin koluisia
katuja. —
Tällaisia ajatuksia välähti mielessäni, kun Portoksen pallo lensi
iloista, sinistä ilmaa kohden. Kun palloleikki oli iltapäivällä
loppunut, hiivimme me joskus, Portos ja d'Artagnan, »Olvi-Siinan»
salakapakkaan. Se salapitojen paikka sijaitsi vanhan juutalaisen
narinkan, Nooakin arkin puolella, pienen pihan perällä matalassa
majassa. Siellä me joimme Bastmanin olutta ja polttelimme Fältmarssin
tehtaan Livadia-savukkeita. Siellä rantakadun varrella oli väritehdas
sekä Vetterhoffin kutomakoulu. Siellä »Lömppa» nuorena koulupoikana
asui täti Fredriikan luona ja rustaili jo silloin runojaan. Muistan,
että samalla rantakadulla oli panttilaitoskin. Sinne minä kerran
myöhemmin vein kelloni kaniin. Iltahämärässä kulkea kepsutteli kadulla
vastaamme pienenläntä värjäri työstä tullen, kotiinsa koikkelehtien
sormet väristä sinisinä, silmissä alakuloinen ilme. Mutta me nuoret
huimapäät olimme onnellisia ja iloisia. Me kuljimme kaupungin katuja
kuin kuningashuumeessa.
Pesutuvan takaisessa kamarissani Portos, jolla oli hyvä barytoni, sekä
minä d'Artagnan lauloimme urheasti: »Jos vaara uhkaa maatamme...»
Sitten seurasi gluntteja, bellmaniaadeja, serenaadi- ja rekilauluja.
Pian astui huoneeseen Aramis kuultuaan kadulta avonaisen venttiilin
kautta kajahtavan laulumme. Laulun lomassa olin Portokselle lukenut
runotekeleitäni. — »Sinä olet harvinainen sielu, sinä», Portos
virkahti. — Minä en sanonut siihen mitään. »Kuules, minä menen
hirteen!» Portos sanoi. Minä avasin hymyillen kirjoituspöytäni
romulaatikon. »Katsos, veli Portos, tässä on nuora, mutta älä vain
rähjää minun huonettani!»
»Niin, niin», ajatteli Portos hiukan hymähtäen. »Minun isäni on
minuun suuttunut, minun pitää seisoa puotipöydän takana, minun
pitää myydä maalaisille makkaraa, ryssänlehtiä, vanhoja sillejä,
silavaa ja kaikenlaista kuonaa ja kamaa. Minun pitää tarjota
maajusseille piiskaryyppyjä, että kauppa kävisi hyvin. Ei minusta ole
tiskinnuolijaksi, ei kauppiaaksi, kamasaksaksi! Ei minusta myöskään ole
tiedemieheksi, ehkä olisi ollut kielimieheksi. Erosin koulusta, koulu
oli minulle pakkolaitos, nyt olen oppinut juomaan. Minä koetan oppia
englanninkieltä ja sitten minä lähden Olvi-Siinan sisarentyttären, sen
Sannan kanssa Amerikkaan. Sen, jukoliste, minä teen!» Hän iski ison
nyrkkinsä sohvan kulmaan.
Minä aloin aavistaa, ettei ihminen, varsinkaan nuorukainen, joka
muiden kuullen uhkaa tehdä itsemurhan, sitä koskaan tee. Tämä on vain
sitä nuorukaisen omituista, aiheetonta alakuloisuutta, mikä häntä
vaivaa ennenkuin hän astuu miehuuden ikään. Jälkeenpäin hän hymähtää
nuoruuden huimille hullutuksilleen ja aiheettomille ajatuksilleen ja
hän voittaa miehuusiän voimalla ja raudankovalla tahdolla nuoruutensa
ajattelemattomuuden, alakuloisuuden ja heikkouden.
Aramis tuli huoneeseen naurellen: »Kuulkaas, pojat, olutta te vain
hörpitte, ostetaanpas kerran oikein muskattiviiniä, sitä saa alennetuin
hinnoin 'Kostuksen' puodista, kaksi markkaa pullo! Kublai, peukalot
yhteen!» Me aloimme kaivella taskujamme ja saimme kuin saimmekin
kokoon haalituksi kahden viinipullon hinnan. Aramis läksi hakemaan
viiniä ja palasi pian pari pulloa povitaskuun kätkettyinä. Sitten me
aloimme maistella, nauttia omasta naurustamme, omasta nuoruudestamme,
omasta olemuksestamme, omista toiveistamme sekä omasta tuntemattomasta
tulevaisuudestamme. Me aloimme humaltua. Ja niin me sitten äkkiä pienen
päähänpiston johdattamina päätimme lähteä hakemaan pieniä seikkailuja
sällien sekä »Olvi-Siinan» luona. Ensin me haimme kotitaloni vajasta
tervaleilin sekä sudin, sitten me läksimme tervaamaan naapuritalon
katupeiliä, josta lääninsihteerin nyppylänenäiset ikäneitoset aina
kurkistelivat kadulla kulkijoita. Minua se oli jo kauan aikaa
harmittanut. — Huikeassa humalassa kädet tervassa me kuljimme
sivukatuja. Me eksyimme toisistamme »Tähtipuistossa», jonka vieressä
oli »Teatterinavintola». — Siellä minä myöhemmin ylioppilaaksi
tultuani, kirjallisiin aherruksiin, yötyöni valvontaan sekä henkisesti
ummehtuneen pikkukaupungin pikkupyyteisiin väsyneenä vietin ikäviä
iltojani pähkäpäisten tyhjäntoimittajien turhia juttuja kuunnellen.
Siinä ravintolan vieressä sijaitsi torin varrella naapurikapakka
»Kaupungin Hotelli». Sinne minä jo koulupoikana joskus uskalsin
pistäytyä johonkin sivuhuoneeseen. Minua hurmasi huikea seikkailunhalu,
halu uhmata huhuja, halu uhmata juoruja, senkin uhalla, että minut ehkä
joskus karkoitettaisiin koulusta.
Kun olin eksynyt Aramiksesta, olin muistavinani, että joku
mäyräsilmäinen akka jostakin Teatteriravintolan vastapäisestä portista
oli kurkottanut kahvinkarvaista kaulaansa. Muistan myös hämärästi,
että Aramis kujemielin kiihkossaan oli soittanut suutaan jonkun pienen
piikaisen kanssa kadulla. — Harhailin Tähtipuiston puoleista katua ohi
Teatteriravintolan. Aavistin, että Portos oli joutunut käsikähmään
sällien kanssa puistossa. Tapasin hänet puiston penkillä makaamassa
ruhjottuna ja runneltuna. Silmäkulmat olivat mustelmia täynnä. Hän
oli taas hurjapäisyydessään yksin ryhtynyt taistelemaan monta miestä
vastaan. Hän oli kuin puolikuollut. Vaivalla sain hänet nousemaan
penkiltä. Minä talutin hänet yli torin hänen kotitaloonsa nahkurien
nukkuvan kaupunginosan puolelle. Itse minä hämärässä kuljin pitkin
katuja pyrkien kotiini. Näin joitakin tulia talojen ikkunoista, joiden
pielissä oli pieniä katupeilejä. Tuntui siltä ikäänkuin raastuvan katto
olisi kohteliaasti keikahtanut ja kumartanut kuvernöörin talolle.
Kirkontornin palovartijakojusta välkehti tuli, mikä silmissäni
hyppi edestakaisin. Jostakin talosta kuulin pianiinon soittoa,
jossakin talossa sammui lampun valo. Minä kuljin kuin puoli-unessa
Kymnaasinkadulle. Kotona olivat kaikki tulet sammuneet. Minä ryömin
ali Renki-Kustaan, puomilla pönkittämän korkean pilariportin, minkä
otsikossa oli numero 111. Keppisataa keppikymmentä keppi! Hm!
Niin, niin, keppiä kai minä nyt ansaitsisin, ajattelin, mitähän
tästä kaikesta selkkauksesta seuraa! Näin kai himmeästi ajattelin
kompuroidessani ison kiuvasmuurin ohi pesutuvan takaiseen, matalaan
majapaikkaani. Vaivuin kuin horrosunessa vuoteelleni. Kuulin kuin
unessa, miten Kustaa kuorsasi viereisessä, pienessä renginkamarissaan. —
* * * * *
Kun minä myöhään aamulla heräsin, huomasin, että oli myöhäistä mennä
kouluun. Minä päätin sinä päivänä »kraapata» koulusta. Vuoteella
venyessäni minä katkerasti hymähdin ajatellessani, että saksankielen
opettajatar kuulemani mukaan oli epäillyt minun, nuoren pojan, juovan
varhain aamulla viinaa siksi, että olin ravintoloitsijan poika. Sitä
en koskaan ollut tehnyt. Äitini näet huuhtoi mariafarina nimisellä
hajuvedellä kivuloisia kasvojaan; minä koulupojan turhamaisuudessani
tiputin joskus jonkun pisaran tätä alkoholinsekaista nestettä
takinkaulukseeni. Siitä hassunkurinen epäluulo, siitä opettajattaren
kummallinen kauna! Luultavasti hän oli opettajakunnalle kannellut, että
minä muka jo aikaisin aamulla maistelin miestä väkevämpää!
Eilen olimme maistelleet vain mietoa muskattiviiniä sekä ovelaa olutta,
mikä oli kihahtanut ja humahtanut nuoriin päihimme. Sekamelskassa
askarteli aivoissani nyt aamulla eilinen seikkailu, josta muistin vain
yksityiskohtia. Päätin pysyä kuin karkoitusvanki piilossa sen päivän,
sillä aavistin pahinta. Iltapäivällä minä hämärän tullen Tähtipuistossa
tapasin Portoksen ja Aramiksen. Me aloimme neuvotella. D'Artagnan sanoi
Portokselle: »Kuules, Portos, sinä olet eronnut koulusta, koeta sinä
nyt ottaa syyt niskoillesi. Diplomaattisesti järjestämme asian niin,
että tulimme muka asemalta ja tapasimme sinut Tähtipuiston penkillä
mukiloituna, tulimme sinua tietysti auttamaan, se oli velvollisuutemme;
sinä olit hiukan humalassa, me silkkosen selviä. Eikös näin sovita!» —
»Kublai! Selvä kuin plakki!» sanoi Portos vakavana.
Minä läksin vakavana ja tyyntyneenä kotiin. Äidille en puhunut
sanaakaan ruokapöydän ääressä. En tahtonut tehdä häntä levottomaksi.
Istuimme vakavina kuten omaiset syödessään tavallisesti ovat vakavia
ja vaiteliaita. Hymähdin hiukan, vaikka tiesin, että huomispäivä olisi
tuimin tuomiopäiväni. — Hymähdin ja hätkähdin sille, että äitini
sanoi kesken syöntiä: »Kukahan sen naapurin katupeilinkin on yöllä
tervannut, huomasin sen, kun tulin torilta aamulla. Joku vuosi sitten
muutettiin torin vaakakojun nimi: 'Vaaka talonpojille' nimeksi: 'Vaara
talonpojille'. — Kukahan senkin kolttosen teki!» —
— Hm, en minä vain tiedä, — sanoin minä teeskennellyn vakavana ja
vaikenin, sillä tunsin ikäänkuin pihvinpala olisi tarttunut kurkkuuni.
Syötyäni minä juoksin huoneeseeni keittiön rappusia pitkin alas ohi
pihalla törröttävän vesitynnyrin. Minä heittäydyin sohvalle ja aloin
miettiä. Pitkulaisesta mankelihuoneesta kuului jytinää ja kaulaavien,
vanhojen naisten puheen porinaa.
Minä aavistin, että rehtori, jota koulussa sanottiin »pehtoriksi»,
tulisi minua huomenna tutkimaan. Mietin, mitä sanoisin, mietin,
miten vastaisin hänen kysymyksiinsä, mietin, miten ehjin nahoin
minä d'Artagnan ja veli Aramis pärjäisimme tästä pälkähästä. Se
tervaamisjuttu minua arvelutti, se Aramiksen katuseikkailu minua
arvelutti, se sälliseikkailu Tähtipuistossa minua arvelutti. Mutta minä
luotin Portoksen lupaukseen, hän voisi meidät pelastaa.
Minä nousin, otin seinältä kanteleeni, aloin kosketella sen kieliä,
jotka särähtivät. Aleksis Kiven kuva seinällä näytti kovin vakavalta.
Venttiiliin pesiytyvien talitinttien äänet eivät vikisseet niin
virkistävästi kuin tavallisesti. Ikkunani alta kadulta kuului
askeleita. Katuäänet tunkeutuivat korviini läpi venttiilin. Otin
jonkun kirjan käteeni, selailin sitä ja laskin sen taas kädestäni
pöydälle. Katselin Dorén kuvittamia Divina Commedian helvetinkuvia.
Näin sen helvetinportin, jonka otsikkoon on piirretty: »Lasciate,
ogni, speranza, voi, che entrate!» Jättäkää kaikki toivonne, te, jotka
astutte tästä portista! Jättäkää, te hurjat, huimapäiset koulupojat,
te, jotka olette kolttosia tehneet, sällien kanssa seikkailleet,
muskattiviiniä maistelleet, heittäkää kaikki toivonne, sillä huomenna
voi ankaran enkeli Gabrielin muodossa astua asuntoosi itse rehtori ja
karkoittaa sinut pois vapaasta paratiisistasi... Kuulin taas askeleiden
kopinaa kadulta. Jokohan se rehtori jo tulee? Torimuijat siellä vain
nokitusten supattelivat ja juoruilivat ikkunani alla. Minä tyynnyin.
Koetin ruveta ratkaisemaan ekvatioita. Heitin paperit pöydän alle.
Koetin Anna Maria Lenngrenin runosutkauksilla ilahuttaa mieltäni,
nyt se ei onnistunut. Odotin, että Aramis tulisi minua tapaamaan.
Arvelin, että häntä juuri nyt vaivasi ehkä sama pelko kuin minuakin.
Aramis pysytteli kai piilossa kuten minäkin tai istui luokkahuoneen
keskipenkillä kuunnellen rehtorin historian opetusta? — Muistin,
miten eräs poika kerran nuhteen saatuaan nousi pystyyn ja sanoi
rehtorille: »Mutta mitäs tästä sanoo koulun laki?» Napoleoniliikkeinen,
reipas rehtori ärjäisi karttapuikkoa heiluttaen: »Minä olen koulun
laki, minä!» — Minä olin hiljaa kuiskannut penkkitoverini korvaan
Ludvig neljännentoista valtiollisen mielilauseen: »L'état c'est
moi». »Minä olen valtio minä!» Rehtori oli kuullut sutkaukseni.
Tämän kunnon, oikeudenmukaisen, koulun tekoankaran johtajan silmiin
syttyi nyt veitikkamainen välke. Kaikki oppilaat pitivät rehtorista
hänen karskin ja suorasukaisen luonteensa takia sekä hänen leveän,
lempeän leikillisyytensä takia. Ankarat rypyt otsalla tasoittuivat.
Hän meni seisomaan ikkunan ääreen ja nauroi hiljaa itsekseen. Kun
hän oli voittanut naurunpuuskansa, hän kääntyi taas luokan puoleen
ja oli vakava. Hän kysyi luokalta jatkaen entisiä kyselyjään: »Ent'
sitten?»... Kun päästiin kirjallisuushistoriaan ja renessanssiaikaan,
hän kysyi: »No, tiedättekö, kuka oli Dante ja tiedättekö, mitä hän
on kirjoittanut?» — Minä muistin käsi ojona viitanneeni. — »No mitäs
se Larson taas filosofeeraa? Tietääkö Larson, kuka oli Dante?» —
Minä nousin innostuneena painajaispenkiltäni, selitin, että Dante
on Italian suurin runoilija, on kirjoittanut »Divina Commedia»
nimisen runoteoksen, jossa hän kuvaa tämän- ja tuonpuoleisen elämän
helvetin, purgatorion ja taivaan. Tietysti unohdin helvetinportin
otsakirjoituksen, unohdin selittää, että Dante kotikaupungistaan,
Firenzestä karkotettuna vieraalla paikkakunnalla kirjoitti
mestariteoksensa, jossa hän tuomitsi huonot paavitkin alimpaan
helvettiin.
Näitä minä mietin ja muistelin pienessä, viihtyisässä koulupojan
mörskässäni. Samalla hymähdin, sillä »paavi» sanan johdosta muistin,
miten eräs koulupoika oli opettajista tekaissut seuraavan, viattoman
pilkkalaulun: »Skrepa teki, Skrepa teki nappularattaat, paavi ja
pehtori raudotti», ja miten rehtori huumorintajuisena kansliassa oli
pakoittanut pojan laulamaan saman laulun yhä uudestaan.
Skrepa oli aliluokkien epäonnistunut, aina kurkkuaan kakisteleva,
sylkylaatikolla koikkelehtiva matematiikan opettaja, jonka
hassutuksille pojat salassa nauroivat. Hänen opetustapansa kävi joskus
jotenkin tähän tapaan: »Kuka viittaa? Eikö kukaan viittaa! Roope T.
ei viittaa, ai, ai. Nyt on ratkaistavana korkolasku. Mikä on korko,
ai, ai? Osaako kukaan sitä laskea. A. osaa, B. viittaa. Mikä tärkeä
sana jäi pois, ai, ai, »siis» sana jäi pois. Siis... Krankin veljekset
eivät viittaa...» — Kysymykset ja vastaukset sujuivat ja kompastelivat
aivan koneellisesti. Skrepa itse valmisteli laskutehtäviään osatakseen
ne ulkoa, kylmän koneellisesti piti vastatakin poikkeamatta
pienimmästäkään todistelun sanasta. Sylkylaatikon ja mustan taulun
väliltä kuului ainainen kakistelu, ai, ai. Skrepa istuutuu taas
liitu kädessä kateederiin: »Kuka viittaa, täällä viitataan, tuolla ei
viitata, Larson ei koskaan viittaa, ai, ai, ai, ai!»
Jollakin tunnilla lienee Skrepa harppia heiluttaen koettanut poikien
päähän päntätä maan pyörimistä auringon ympäri hyvin omaperäisellä
tavalla: »Ai, ai, ettekö tiedä, kuinka maa pyörii auringon ympäri, ai,
ai... Jos minulla nyt olis skeppi ja sen skepin päässä olis sknuppi ja
sen sknupin sisällä olis skruuvi, niin minä näyttäisin, kuinka maapallo
pyörii auringon ympäri.» Luokalla ei ollut muuta kuin karttakeppi.
Tällaisesta opetuksesta pahkaiset päämme olivat aivan pyörällä. —
Jos Skrepa olisi tehnyt kysymyksensä nuorelle Galileolle, niin olisi
Skrepa kepin ja knupin juonitellessa varmaankin saanut »skakkuksen»
kuullessaan Galileon vastauksen: E pur si muove! Se liikkuu kuitenkin!
Ehkä Galileo olisi Skrepalle niin selitellyt, vaikkei hän olisikaan
rohjennut todistella tunnettua väitettään Rooman inkvisition
tribunaalille.
Skrepaa sekä etupäässä omaa haluttomuuttani ja laiskuuttani
koulupoika-aikana saan kiittää huonosta matematiikan taidostani.
En osaisi nykyään parhaimmallakaan tahdon voimallani ratkaista
pienintäkään ekvatiota; luihun loikeroiset logaritmit olisivat minulle
nykyään Kabbala-maailman salaperäisimpiä hieroglyyfejä.
Pilalaulussa mainittu »paavi» oli vararehtori F., punanaamainen
ja punapartainen, aina partaansa raappiva, hiukan hyväntahtoisen
ilkkuileva, lyhyenvanttera, aina siististi puettu herrasmies. Samalla
hän oli koulun kirjastonhoitajana. Häneltä kävin lyseon yläkerrasta
lainaamassa G.M. Bellmanin, A.M. Lenngrenin, Dalinin ja Kellgrenin
runoja, Dickensin, Sir Walter Scottin romaaneja, Tuhannen ja yhden
yön tarinoita, Topeliuksen Välskärin kertomuksia, Defoen Robinson
Crusoe'ta, Chateaubriandin Atalaa sekä monia muita teoksia. — Minulla
oli J.L. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat. Niitä olin usein
ylärakennuksessa pöydällä seisten koulutovereilleni lausunut. »Äl’ yli
päästä piruja, sä poika urhoinen!» Tämän säkeen minä ehkä nyt muistin
istuessani yksin huoneessani, oudoin tuntein, odotellen pehtorin eli
rehtorin tuloa. Minä päätin olla lujana, tiesinhän rehtorin ankaraksi
mutta samalla leppoisaksi mieheksi. Suunnitelmanihan oli, että
Portos saisi ottaa syyt selkkauksista niskoilleen. Minä heittäydyin
vuoteelleni kootakseni voimiani ja ajatuksiani. Mankelihuoneessa oli
jo koneen jytinä laannut. Kuulin, miten iso pesutuvan ovi narisi.
Pihalta tuli Renki-Kustaa ja kulki huoneeseensa. Minä jyskytin seinään,
pian tuli Renki-Kustaa luokseni. — »Mitäs nuari herra tahtoo?» — »Nyt
on 'nuoren herran' laita niin ja näin, taitaa olla hiukan hullusti.»
— »'Meni poika paimeneen, kadotti sen parhaan lehmän, kuusi käski
kulkemaan, koivu lupas tiskun taskun pienen pojan pempun päälle.'» —
»Niin — huomenna ehkä hutkitaan, luulen, että koulun rehtori tulee
tänne huomisaamuna, Kustaa on hyvä ja tuo minulle huomenna jäitä
kellarista, täytyy tässä tekeytyä sairaaksi.» Kustaa virnisteli tapansa
mukaan ja läksi sitten talliin sukimaan vanhaa Pokua.
Minä koetin yöllä lueskella saadakseni unta. Kirja putosi permannolle.
Kuulin, miten yövartiat kuhmurasauvojaan katuun kolkuttaen,
turkkeihin puettuina, huopasaappailla kulkien astelivat ikkunani
alitse. Kirkontornin kello löi kai kaksi kertaa. Minä vaivuin
horroksentapaiseen uneen. Joku ravintolasta kotiin hoiperteleva,
myöhäinen yövieras kulkea kupsahteli kotiinsa. Kaikki oli niin
hiipivän hiljaista. Hiiret vain vikisivät nurkissa, kulkivat ihan
korvani ohitse, seinäpaperin takana pitkin seinähirren rakoa.
Minä otin hermostuneena puukkoni ja iskin hirren rakoon. Hiiret
vilisivät vikisten pakoon permannonalaisiin pesäpaikkoihinsa. Niin,
niin... Huomenna minä asetan pienen, pyöreän hiiriloukun, jossa
on seitsemän reikää, ihan valkean uunin eteen ja te, hiljaisuuden
häiritsijät, satutte satimeen. Usein olen sohvalla hiljaa istuen
nauttinut siitä, miten te liukashäntäiset, pippurisilmäiset, piskuiset
olette livahtaneet loukkuuni. Renki-Kustaa vie teidät huomenna
halkovajan taakse, ravistaa teidät rautahäkissä kuoliaaksi ja heittää
rikkatunkiolle. — Mutta huomenna minä itse ehkä voin olla loukussa.
Vuori tulee hiiren luokse, koska hiiri ei eilen tullut vuoren
luokse. Vuorenvahva, vakava rehtori tulee minun luokseni, sen minä
arvaan, sen minä aavistan. Mutta antaa tulla vaan! — Siellä lyseon
punatiilisen rakennuksen kellarikerroksessa on vankikopintapainen
ja sen kopin edessä on kalteritkin, johon koulun vanha vahtimestari
sinut suuren syntisen raukan, nuoren syyllisen syntipukin lukitsee
loukkuunsa. Sinne sinulle vaivaiselle vangille tuodaan ruokaa, et
saa edes tupakoida, vaikka sinulla kotona on lupa vedellä haikuja.
Saat siellä könöttää, lukea kyllä saat, mutta et saa välitunneilla
luokkien pitkällä käytävällä laskea leikkiä etkä leksotella. Kuulet
vain siellä syvyydessäsi, helvetissäsi koulun korkeudesta ja totisesta
taivaasta kuuluvat koulupoikien askeleet. Kuulet koulukellon
kalkatuksen, sen kellonnuoraa olet itsekin saanut tempoa. Kuulet
ehkä juhlasalin urkuharmonien äänet, pojat ovat rientäneet saliin
kuulemaan uskonnonopettajan aamuhartauspuhetta. Istut hiljaa kuin hiiri
loukussasi. Joku toveri tuo sinulle sitten salaa tupakkaa ja puhuu
sinulle lohduttavia sanoja. Jäät yksin miettimään, että onhan tämäkin
julma ja samalla hullunkurinen, keskiaikainen, drakooninen rankaisutapa
loukata nuoren koulupojan pientä ylpeyttä, vilkasta vapautta, rangaista
häntä siitä, että hän on hiukan maistellut muskattiviiniä ja tapellut
nuorten, raakojen, ylivoimaisten sällihampparien kanssa Tähtipuistossa.
Koulun laki?! Minä olen koulun laki minä! L'état c'est moi!
Huomenna tulee tuomari tutkimaan syytettyä ja syyllistä. Karsseri
ja kalterit tässä tämäntapaisen pojan perii. Tai ehkä käy pahemmin.
Huomenna ei taida auttaa, vaikka osaisit ulkoa historian lukukirjan
koko Ludvig neljännentoista valistuneen ajan tai luettelisit
sormenpäilläsi numeroita unohtaen senaikaiset nerot, puhuisit Moliéren
näytelmistä tai selittäisit juurta jaksaen renessanssiaikuisen Dante
Alighierin Divina Commedian sisällön. Tiedät, ettet osaisi, korkeintaan
voisit luetella vain kirjailijoiden nimet. — In dulci jubilo! Crapula
mundi! Voisit pitkälle, kaljupäiselle latinankielen opettajalle
selittää, että crapula-sana on latinalaista alkujuurta, mutta sille
rehtori taitaisi vain ivallisesti hymähtää.
Sinä muistat, että sama »hongankolistaja» eli »iso» lyseoon pyrkiessäsi
istui ensi luokan pulpetilla Gulliverin näkemänä jättiläisenä sinun
pienen, penkillä istuvan peukaloisen, mitättömän pelokkaan pisteen
edessä tutkimassa sinun suurta taitoasi, sinun »Valmistavasta koulusta»
saamiasi alkutietoja.
Niin, huomenna pauhaisi tuomion pasuuna. — Kirja putosi toisen kerran
permannolle. Vihdoin minä nukahdin.
Aamulla minä heräsin. Renki-Kustaa koputti oveen, toi jäitä kellarista.
Minä asetin niitä pyyheliinaan ja käärin sen ikäänkuin sairassiteeksi
otsani ympäri. Olinhan nyt kuin mikäkin von Döbeln Juuttaalla.
Kirjoituspöydällä taisi ehkä olla Vänrikki Stoolin tarinat. »Äl’ yli
päästä piruja, sä poika urhoinen!» — Ei pöydällä silloin eikä ennenkään
koulusta kraapatessa ollut Charles Paul de Kock'in romaania, kuten Eino
Leino erehdyttävän hupaisesti on »Elämäni kuvakirjassaan» kertonut. —
Makasin vuoteessani ja katselin ovea. Palvelustyttö oli tuonut minulle
aamukahvini. Tyttö oli pistänyt avaimen kiuasmuurin kranssilta matalan
oven avaimenreikään, ovi oli jäänyt lukitsematta. Silloin... silloin
minä kuulin rehtorin pesutuvan palkeilla kajahtavat, vankat askeleet.
Hän koputti kumeasti oveen ja astui huoneeseen. Minä koetin näyttää
hyvin sairaalta, silmäni kävivät raukeiksi ja väsyneiksi. Minä lepäsin
side otsalla vuoteellani ja katselin kattoon.
— No mikäs Larsonia vaivaa! sanoi rehtori napoleonimaisella äänellä.
— Olen tässä hiukan sairastellut, sanoin minä valittavalla äänellä.
— Taitaa Larsonia vain vaivata se toispäiväinen krapula.
— Kuinka niin? Uskooko rehtori kaikenlaisten pahojen akkojen puheita!
— Kyllä minä tiedän! Mitä te olette tehneet?
— Kuinka niin?
— Ent' sitten?
— Ensin tutkitaan ennenkuin hutkitaan! sanoin minä.
Ja sitten minä aloin selvitellä sotkuista asiaamme. Olimme Aramiksen
kanssa käyneet koulupoikien mukana tapamme mukaan kaupungin
ulkopuolella sijaitsevalla asemalla katselemassa Helsinkiin lähteviä
junia. Asemalta palattua olimme kuulleet »Tähtipuistosta» melua ja
tappelun tohinaa ja me menimme tietysti hyvinä tovereina auttamaan
Portosta, joka sällien kourissa jo oli joutunut alakynteen.
— Ent' sitten? kivahti rehtori.
Kieleni alkoi kangertaa, mutta minä koetin urheasti jatkaa keksimääni
juttua.
— Larson valehtelee!
— Kuinka niin?
— Minä tiedän, että te olitte juoneet ja olleet humalassa. Minä olen jo
saanut varman tiedon asiasta.
— Siinä tapauksessa minulla ei ole enää mitään lisättävää, lausuin
hiukan masentuneena.
— No mitä te sitten joitte?
— Joimmepahan muskattiviiniä.
— No mistä te sitten sitä saitte, ent' sitten...!
— Saimme Kostuksen puodista, se on siellä halpahintaista ja...
— Ent' sitten!
— ... se maksaa kaksi markkaa pullo.
— Ent' sitten! — Rehtori hiukan hymähti.
— Mitäpäs enää muuta...
— Larson saa huomenna tulla kouluun kuulemaan johtokunnan päätöstä
tässä ikävässä asiassa. — Rehtori meni ja paiskasi oven kiinni.
* * * * *
Tässä sitä nyt ollaan, ajattelin. Karsserin kynnykselle minut
vahtimestari vie, jollei tässä käy vieläkin hullummin. Ent' sitten!
Niin, ent' sitten? Sitten minä lähden pois kaukaisille merille,
junkkarikouluun tai pyrin tohtori Bergbomin puheille Helsinkiin
päästäkseni teatteriin näyttelijäksi. Miksi minut panivatkaan kouluun!
Äitihän se tahtoi, niin, niin... ent' sitten!
Minä viskasin otsaltani jääpussin sohvalle. Von Döbeln oli kärsinyt
taistelussa tappion. Aramis oli ehkä ollut heikko, Aramis oli ehkä
tunnustanut. — Tai oli sitten joku kaupungin julkea juoru-akka käynyt
kantelemassa. Viimeinen johtopäätökseni tuntui totuudenmukaisemmalta.
Minä pukeuduin. Läksin vakavana yli kotipihan, nousin keittiön
rappusia. Keittiön kautta kuljin keittiön viereiseen ruokahuoneeseen.
Vaiti istahdin ruokapöydän ääreen, minä pöydän päähän, oikealle
puolelle äitini. Hänen kasvonsa punoittivat vielä, tapansa
mukaan ahkerana askarreltuaan aamusta iltaan saakka keittiön
kuumuudessa palvelustyttöjen kikattaessa juopottelevan, käheä-äänisen
kyökkikarhumme, entisen Sauna-Ullan ärhentelyille, jonka hautajaisia
olen »Katupeilin kuvissa» kuvannut. — Pöydän vasemmalla puolella
istui sisareni. Vaiti me siinä, aamu-auringon paistaessa äitini
harmaisiin hiuksiin, aterioimme. Katselin säälillä ja rakkaudella
näitä jo hopealle hohtavia hiuksia, katselin kurttuisia, kovassa
työssä karaistuneita käsiä sekä sinisenharmaita, lempeitä silmiä.
Hän katseli minua kuin kummeksien. Siskokin loi minuun kysyvän
katseen. Heitä kummastutti minun vakava vaiteliaisuuteni, sillä
olinhan tavallisesti vilkas istuessamme aamiaispöydän ääressä. En
tahtonut tehdä äitiä levottomaksi, olihan hän yllinkyllin saanut
sydämessään kärsiä minun yöretkistäni, hurjapäisyydestäni ja
kesyttämättömästä kevytmielisyydestäni. Ei ruoka oikein maistunut sinä
aamuna, vaikka tavallisesti, kirjat kainalossa, ensimmäisenä juoksin
matematiikantunnilta kotiin kuin karkuri ja olin nälkäinen.
— Minä nousin pöydästä. Sanaa sanomatta minä kuljin yli kotipihan
kamariini, sieppasin lakin naulakolta ja läksin maantietä pitkin ohi
vanhan Birger Jarlin linnan, ohi viheliäisen, venäläisen kasarmin. Sen
avonaisista ikkunoista kuuluivat huonosti harjoittelevan soittokunnan
räikeät ja epäsointuiset, pauhaavat sora-äänet. Bassotorven kirotun
korahtava, hullunkurisen kaamea ääni seurasi ja kiusasi korviani
rientäessäni pois pitkin vanhaa poppelikujaa kaupungin puistoon,
jossa olin viettänyt hilpeän lapsuuteni ajan Vanajaveden rakkailla
rannoilla. Siellä minä istahdin rantatien penkille ja jäin miettimään
tulevaisuuttani. —
* * * * *
Olivatko kaikki asiat nyt aivan hullusti? Erotetaanko minut koulusta?
Huomenna pitää mennä lyseoon, siellä opettajakunta ratkaisee minun
kohtaloni. Ai, ai, ai! sanoo aina Skrepa. Siellä koulun alakerrassa on
karsseri ja kalterit. Siellä saisi istua ehkä koko opettajakunta. Ovat
itse nuorina juoneet ehkä parempaa ainetta kuin mitä muskattiviini on.
Joivat vanhempina jotain ihan ihmeellistä kotitalojensa puutarhoissa.
Mekin, pienet paapatit saimme lapsina sediltä lusikallisen jotakin
hemasevaa ja makealle maistuvaa. Taisi olla totia. Niin, lusikallisen
vain. Eihän se meitä pieniä kaatanut. Ja sitten me pienet pojat ehkä
hiprun hiukkasen humalluimme ja pyllyilimme pensaikossa. Ajattelin
siinä penkillä istuessani, että ei hätä ole tämän näköinen. Ensin
tutkitaan ennenkuin hutkitaan! Teillä opettajilla lie ollut sama pieni
synti kuin meillä piskuisilla, minulla ja muilla pojilla istuessanne
koulunpenkiltä.
Kaupungilla oli jo kulkenut huhuja meidän toispäiväisistä
seikkailuistamme. — No niin! Kuljin tyyntyneenä poppelikujaa pitkin
takaisin kaupunkiin. Kotiin tullessani oli hilpeännäköinen, vanha
Renki-Kustaa nyt vakavan näköinen. Ajattelivat kai kotona, että missä
minä nyt taas olen ollut. Olinhan kerran muka päättänyt tehdä mykkyyden
lakon saatuani nuhteita. Mutta vereni vilkkaus lopetti pian lakon.
Sanoin kerran äidilleni päivällispöydässä, kun hän kysyi: — »Kenen
kanssa sinä olet ollut?» — »Hyvä äiti, mitäs se teitä liikuttaa...
minussa on koko syy... Mutta kuulkaas, minä kerron erään tarinan:
Kerran kun C.M. Hellmanin luokse tuli eräs taiteilija kysymään, onko
Pohjolan Anakreon, riemun runoilija, kotona, Hellmanin arkipäiväinen
vaimo oli vastannut: 'Han gick ut med den slusken Sergel?' 'Hän meni
Sergelin, sen lurjuksen kanssa juopotteluretkille.' — Kuulkaas, mamma,
Sergel oli aikoinaan Ruotsin suurin kuvanveistäjä.» Ehkä sisareni
hymähti. [Hän lahjoitti minulle myöhemmin eräänä jouluna »Goethes
Werke» teoksen.] — Minä jatkoin tarinaani: »Kun sitten Bellmanin
kuvapatsas hänen kuolemansa jälkeen paljastettiin, tuli Ruotsin
kuningas onnittelemaan Bellmanin leskeä ja sanoi: — 'Minä onnittelen
Teitä siitä, että Te olette elänyt niin lähellä suurta vainajaa.'
Bellmanin leski tokaisi syvään niiaten: 'Salig mannen var så sällan
hemma!' — 'Se minun miesvainaani oli niin harvoin kotosalla!' Kuningas
lienee hymähtänyt.» Niin päätin minä tarinani.
Äiti ei nyt nauranut viisailla silmillään minun sutkauksilleni.
Sisareni oli myös vakava. Minä aloin aavistaa, että he tiesivät sitä,
mitä minä nyt en olisi tahtonut tietää. Tiesin, että äitini piti minun
uhkarohkeudestani sekä urheilijan reippaudestani, mutta tiesin myös,
että hän salassa joskus itki minun hurjia hullutuksiani, tiesin ja
tunsin, että nyt minunkin piti olla vakavana.
Menin pesutuvan takaiseen kamariini. Nyt oli lähdettävä lyseolle.
— Tapasin Birger Jarlin kadulla Aramiksen. Hän oli samalla
Canossan-matkalla lyseolle kuin minäkin. Kuljimme yhdessä ohi
entisen Seurahuoneen, jonka palosta muistin, että ryssäläiset
sotilaat varastelivat pelastamiaan tavaroita. Kuljin ohi »Hämäläisen»
kirjapainon, josta kuului painokoneen jyskytys. Tiesin, että painopojat
siellä parasta-aikaa latovat pikkukaupungin hassunkurisesti toimitettua
lehteä. Kuljin ohi vanhan lääkäri Granlundin talon. — Kaupungissa
kävi huhuja, että tämä lääkäri, Lammin »Vanhankartanon» isännän v.
Platenin ja hänen kauttaan myös Johan Ludvig Runebergin ystävä, yhdellä
ainoalla reseptillä saattoi parantaa kaikkia tauteja. Puhuttiin, että
hän oli päättänyt elää niin kauan kuin vain tahtoi. Väitettiinpä
häntä vapaamuurariksikin. Ihmeen mies! Näin likinäköisen vanhuksen
joskus ajelevan kaduilla jikikääseissä, nenällä mustat silmälasit.
Se jikikääsi keikkui siinä palotornin kadun kivinotkossa, aivan
siinä Borgin talon kohdalla. Ihmetohtori ja itse ihme! Mene tiedä,
mitä oli miehiään! Siinä Granlundin salaperäisen, kaihikatseisen
talon portinpielessä istui aina pieni, valkoinen villakoira, joka
kiukkuisesti haukkui meitä kouluun kulkevia, koulusta viimeisen
tunnin jälkeen kotiin juoksevia, isoavia ja iloisia koulupoikia. Se
villakoiran haukunta oli minua aina harmittanut. Muistan, että kerran
oikealla jalallani nostin sen pienen, valkoisen, räyhäävän rakin vatsan
alta ilmaan ja siirsin sen kadulle.
Tällaisia muistoja minä mietin katsellessani punaisista tiilistä
rakennetun lyseon otsikkokirjoitusta. Kullatuilla, isoilla kirjaimilla
oli katonrajan alle piirretty latinalainen lause: Labor improbus
omnia vincit: Rehellinen työ kaikki voittaa! — Joku latinankielen
erikoistaitoinen, leukaileva, tyhmä oppilas oli huomauttanut, että
improbus sana voi merkitä myös sanaa epärehellinen. — Me astuimme nyt
portin kautta lyseon sisäpihalle, ohi makkirakennuksen, jossa salaa
välitunneilla tavallisesti käyttiin tupakoimassa. Oikealle kaartaen
nousimme lyseon rappusia pitkin toiseen kerrokseen. Oudosti kajahtivat
askeleemme kiviseiniin. Pohjanpuolisen, pitkän käytävän poikki me
astuimme hiukan arkoina seitsemännen luokan huoneeseen.
Vanha, viippuva vahtimestari tissutteli ja tassutteli pitkin käytävää.
Hän avasi nyt varovasti oven etelänpuoliseen opettajien huoneeseen.
Päivä paistoi Tähtipuistoon, sen heijastus häilähti mustalle
luokkataululle. Taululla oli jonkinlaisia liidulla piirrettyjä
numeroiden koikaleita. Näiden haihtuvia hahmoja oli kissankäpälällä
koetettu poispyyhkiä tästä matoisesta mammonan maailmasta. Oli
jonkinlaista salaperäisyyttä ilmassa. Niin, nythän siis ratkaisee
vihreän pöytäverkansa ääressä koulun korkea raati, tuleeko meidän
osaksemme nyt kurja karsseri ja kalterit vai karkoitus ja erottaminen
koulusta. Tärkeäntomerina ne kai nyt siellä istuvat ja — miettivät.
Vanhat paatuneet pedagoogit ja peruukit miettivät. Miettivät, mitä
tehdä näille hurjimuksille. Koulun laki, L'état c'est moi! Minä
olen valtio minä! Niin, niin, mutta mitäs siitä sanoo koulun laki!
Sanokoon mitä sanoo, minä ajattelin, voin minä lähteä muille maille,
en minä ole ennenkään vähästä häikäillyt. Tämä koulu on usein tuntunut
koekaniinilaitokselta, kaikki opettajat eivät ole olleet toveria,
jotkut tyhjiä, pisteliäitä puuylijumalia. Meidän monen oppilaan äly oli
ehkä joskus terävämpi ja vilkkaampi kuin monen opettajan, me luimme
klassillista kirjallisuutta, me ajattelimme, he ajattelivat ehkä usein
vain sitä, mikä koski heidän kuukausipalkkaansa. »Qvem Juppiter odit,
pedagogum fecit!»
Niin virkahti kerran joviaalinen latinankielen opettaja eräällä
tunnilla. — »Boni fratres, me kierrämme tässä vain leipäämme!» Näin oli
sama opettaja kerran lausunut virkatovereilleen, kun nämä välitunnilla
lyseon korttelin aitauksen ympäri kulkien olivat haukkomassa raitista
ilmaa.
— Ent' sitten! sanoin minä Aramikselle jatkaen omia ajatuksiani. No
antaa tulla vaan!, ajattelin. Mitä te, vanhat, ymmärrätte nuoresta
runoudesta, teidän kuivakiskoisuutenne tappaa tunteen tulen ja runouden
rikkauden! Mitä te, elämässänne ehtyneet, mustankirjan lainlaatijat,
nyt ymmärrätte, ette ehkä mitään muuta ymmärrä kuin, että nyt pitäisi
kaataa kahden nuorukaisen kaunis tulevaisuus. A la bonne heure!
Olkoon menneeksi! Minä lähden merille! Minä en ihmettele enää mitään.
Nil admirari! En ihmettele enää mitään! Uskokaa unisiin aaseihin ja
juoruaviin alvariakkoihin!
Artturi, Aramis nauraa minun levottomille leikinlaskuilleni. Hän alkaa
mustalle taululle piirtää karsserin kuvia ja ristikolta.
* * * * *
Vahtimestari kulkee korridoorissa. Kuulemme, miten hän hiljaa
avaa opettajahuoneen oven, me kuulemme, miten hän sen sitten taas
hiljaa sulkee. — Muistan, että hän yhdellä tulitikulla sytytti kahden
luokkahuoneen kattolamput palamaan. Sitä taitoa me kaikki ihmettelimme,
että kas kun ei se poropeukalo polttanut näppejään. Ehkä nyt opettajat
kahdella tulitikulla illalla sytyttävät yhden salinsa kattokruunun
palamaan —, kun ensin ovat toimittaneet tärkeän tuomarintehtävänsä.
Minä sanon Aramikselle: »Liituapas nyt naamataulusi, että näyttäisimme
hyvin kalpeilta. Kublai!» Ja niin me aloimme liidulla kalventaa
kasvojamme kuolinnaamioiden näköisiksi.
Vahtimestari kulkea kepsuttaa taas pitkässä käytävässä, askeleet
lähenevät, hän naputtaa ovellemme. Me ymmärrämme ystävällisen yskän.
Puhuvatko nyt ankaran areopagin jäsenet suuresta runoudesta. Eivät!
He istuvat avonaisen lukon takana, niin, niin, niinkuin mekin nyt
avonaisen lukon takana seitsemännen luokan huoneessa. Mutta huomenna me
istumme ison, lukitun karsserin oven ja lujan, rautaisen salvan takana.
»Lasciate, ogni speranza, voi che entrate.»
Me astumme vahtimestarin edellä näennäisesti kalpeina
opettajahuoneeseen. Tällä matkalla tiesin tai olin jo sitä ennen
tullut ajatelleeksi sen tosiseikan, että opettajat parjaavat
kuukauskokouksissaan äksypäisiä oppilaita, usein suosivat
teeskenteleviä »fidespoikia». Oppilaat taas parjaavat hyviäkin
opettajiaan ja parjaavat usein syyttä suotta.
Me syytetyt, Aramis ja d'Artagnan, seisomme oven suussa kalmankalpeina.
Vihreällä veralla katetun, neliskulmaisen pöydän ympärillä istuvat
opettajakunnan jäsenet. Pöydän päässä istuu vararehtori »paavi»,
repii punaista partaansa ja rykii. Ajattelin: missähän on »pehtori»?
— Ehkä hän on »kraapannut» tästä hänelle vastenmielisestä istunnosta.
Siinä istuvat pöydän ympärillä kuivakiskoinen, jesuiittamainen
vanhapoika, rokonarpinen, kärttyisä uskonnon opettaja »rupikukko»,
kaljupäinen, pitkä »hongankolistaja», lempeä latinankielen opettaja,
aina savolaisella huumorilla varustettu: »Mäne loukkoon!» Muistan
hänen kerran tunnilla minulle sanoneen, kun minä nauroin eräälle
hullunkuriselle, latinalaiselle sanalle, mikä suomenkielelle
käännettynä merkitsee: itsestään. Sain sen näljän takia seistä
nurkassa. Siinä istuu »jassi», venäjänkielen ankaran tiukka, pieni
opettaja, joka enemmän ja ahkerammin poltteli Livadia-savukkeita
kuin me koulupojat »hörrien» ääressä pesutuvan takaisessa kamarissa.
Jassi nosteli aina housujaan ja syyteli suuttumuksen sanoja
laiskanläksyläisille niin, että sylki singahti etupenkin painajien
silmille. Miehessä oli tulta ja tarmoa ja sitä vierasta, kiusallista
kieltä opittiin — kuin pakosta. Minä sain häneltä usein korkeimmat
arvosanat. — Kerran eräällä tunnilla opetettiin meille epäsäännöllisten
_umeret_ ja _isdohnut_ verbien taivutusta. Edellistä sanaa käytetään
ihmisistä ja jälkimmäistä eläimistä puhuen. Välitunnilla saimme
tiedon, että keisari Aleksanteri kolmas oli kuollut. Minä huudahdin
silloin pojille: Aleksander treetii isdoh! Aleksanteri kolmas
on kuollut!... Saman keisarin kuvan minä kerran poistin salimme
seinältä; floretilla me vannoutuneet vihaajat puhkaisimme sen
pesutuvan takaisessa huoneessani. Tämä teko ilmiannettuna olisi voinut
aiheuttaa pitemmänkin karkoituksen, ehkä — Siperian tundrojen taakse.
Vahinko, ajattelen nyt jälkeenpäin, ettei silloin samalla ponnella
meille voitu opettaa ranskan ja englannin kieliä, joiden taitoa
elämän taipaleella olisin kipeämmin tarvinnut lukeakseni suurten
sivistyskansojen suurta runoutta niiden alkukielillä. — Ehkä siinä
pöydän ääressä istui »Saksan tantti», saksankielen opettajatar, jolle
olen kiitollinen siitä, että sain koulun pääsytutkinnossa reput, opin
epäsäännölliset verbit ja opin jälkeenpäin ominpäin harrastamaan
saksan kieltä. Ehkä siinä istui yläluokkien matematiikan opettaja,
tiukkahuulinen, kylmänkuiva, argussilmäinen, kuhmunenäinen Sargren,
jolta sain usein ehtoja. Häntä minä pelkäsin kuin pahinta painajaista.
— Hän oli ostanut kaupungintalon ihan »Pitkänsillan» seutuvilta,
satulamaakari Heleniuksen talon, entisen »Pitkänkrouvin» alapuolella
olevalta tontilta. — Olinhan kuullut, että Nummisuutarin Iivari Eno
Sakerin tavattuaan juuri siinä samalla Sargrenin, entisellä »porvari
Nyylunnin» pihalla oli kaivolla juottanut janoavaa »luukasaa», laihaa
koniaan. Ja sitten olivat kuomat ja kaverit ehkä lähteneet »Pitkään
krouviin», kun nurmijärveläinen teini, Stenvallin Aleksis, sitä ennen
ensin oli lähtenyt läheiseen Klepoffin puotiin myymään kauppiaalle
makulaaturipaperiksi »Kanervala» runokokoelmansa.
— Niin, olivathan ne lystiä poikia, se iloinen Iivari sekä hänen rohkea
enonsa Sakeri, joka oli saanut »apskeetin» niin raittiusseurasta kuin
poliisin virastakin. Niin, niin. — Nyt saisimme mekin »apskeetin»
koulusta, minä iloinen, sinisilmäinen d'Artagnan ja Aramis,
käärinenäinen, tummaverinen, etelämaalaisen näköinen, espanjalainen
naisten ritari. Näitä ajatuksia vilahti ehkä mielessäni, kun katselin
sitä vihreätä pöytäverkaa. Muut opettajahahmot peittyivät jonkinlaiseen
olympolaiseen puolihämärään. Näin kai seinällä Euroopankartan ja
katselin kattoon. Minä vaaleaverisenä olin kai kalpeampi kuin liidulla
puuteroitu, armas Aramis. Aramis katseli jalkoihinsa.
Ja sitten se alkoi.
Sen Euroopankartan viereltä alkoi pienen karttakepin paukkinan tavoin
kuulua kurkun kröhinää. »Paavi» alkoi rykiä ja raapia punaista
partaansa. Maantieteen opettaja, lyseon kirjastonhoitaja, vararehtori
alkoi nyt lukea opettajakunnan tähän suuntaan laadittua pöytäkirjaa:
»Niin, hömm, hömm...
Opettajakunta on nyt tarkoin tutkittuaan teidän toisiltaisia
rikkomuksianne päättänyt karkoittaa kaupungista Larsonin neljäksi
kuukaudeksi sekä Artturi J:n kuudeksi kuukaudeksi. Hömm, hömm... Ja
kun te palaatte takaisin kouluun, hömm, hömm... niin opettajakunta
puolestaan lupaa unohtaa teidän rikkomuksenne. Menkää nyt kotiin!»
Hömm, hömm, höh!...
Kumarsimme ja läksimme.
* * * * *
Niin, mene nyt kotiin, siellä äidin kyyneleet, neuvot ja neuvottelut!
Olin kai kaikkien mielestä nyt hirveän rikollinen ja paha, paatunut
koulupoika! Pois kolmen peninkulman päähän kaupungista, yli kaupungin
rajapyykin ja paalun taakse! Sellainen vanha pykälä oli koulun vanhassa
laissa. Filosofoin Danten Divina Commedian mietelmiä ajatellen: »Jos
nyt sen kolmannen peninkulman päässä olevan rajapyykin ja lahon
paalun kohdalla sattuu olemaan talonpoikaistalo ja siinä talossa
sattuu olemaan kaksi kamaria, toinen kamari kotikaupungin rajapyykin
kielletyllä puolella, toinen kamari siellä vapaan maaseudun puolella,
niin olisikohan minulla vaivaisella, hurjapäisellä, kurjalla
koulupojalla oikeutta koulun lain mukaan kulkea siitä toisesta
kamarista siihen toiseen kamariin. — Höm, höm... Mitäs sanoo siitä
koulun laki?
Mutta sitten tuli pelastus! Äitini oli saanut isäni vanhan hyvän
ystävän ja lauluveikon, Pohjoisten kartanon hyvän herran, Karanderin
(Karan) tulemaan kotitalooni. Sitten me yhdessä eräänä aamuna
retkutimme karkoituskärryillä, tuuloslaisilla rattailla hyvän hevosen
vetäminä ohi punaisten virstantolppien. Saavuimme ensimmäiseen
Heinikankaan kievariin. Ukko Karander-Kara tarjosi minulle hiukan
olutta. Koko matkalla hän jutteli vain hauskoja kaskuja. — Tämä suuri
humoristi ja ihmisystävä ymmärsi nuoren huimapään, nuoren koulupojan
pienet huolet ja harmit.
Olen muissa nuoruuden muistelmissani kuvannut oloani Tuuloksessa
Pohjoisten kartanossa. Saavuin sinne parhaimpaan metsästys- ja
kravustusaikaan toimeenpannakseni huveja ja seuraleikkejä uusien
ystävieni Toikon Teppojen, Soitto-Puuskien, Suutarjussien,
Hennojen, Annien ja pitäjänpomojen parissa. Palasin sieltä täysin
tervehtyneenä ja elämäniloisena neljän kuukauden karkoitusajan kuluttua
kotikaupunkiini. Kun astuin punatiilisen lyseon rappusia pitkin
yläkertaan, tapasin minä korridoorissa seitsemännen luokan kohdalla
Pehtorin. Hän tuli minua reippaana tervehtimään, paiskasi kuin vanhempi
toveri kättä ja sanoi: »Terve tuloa! Larson on nyt mies!» Mies! Se
sana menee nuoreen koulupoikaan kuin tuores terva kuivaan puuhun,
se vaikuttaa herkkään, heräävään mieleen enemmän kuin kaikenlaiset
teeskennellyn tyhjät, turhat varoitukset.
Äiti oli leppynyt, rangaistusaika oli päättynyt. Kun astuin yli
kotipihan, tapasin minä vanhan Renki-Kustaan tallin kynnyksellä, minä
sanoin hänelle: »No mitäs Kustaalle kuuluu?»
— He — mitäs nuarelle herralle ittelleen kuuluu?
— Mitäpäs tässä...
Minä menin talliin ja silitin vanhan Pokun kaulaa. Sitten astuin
pihalle, vanha vesitynnyri oli vanhalla paikallaan, mankelihuone
oli paikallaan. Astuin matalan oven kautta huoneeseeni, jossa oli
hiukan ummehtunut, tunkka ilma. Kaikki oli paikallaan, kirjakaappi
oli paikallaan. Avasin kirjakaapin oven. Kaikki oli paikallaan.
Kirjahyllyllä oli Alexandre Dumas pèren kirjoittama romaani »Kolme
muskettisoturia» vanhalla paikallaan.
Entä sitten?