Mutta toisin ajoin hän istui hiljaa huoneessaan. Hän oli niin
uskollinen, ettei olisi nuppineulaakaan omin luvin ottanut. Ja portin
hän aina sulki yöksi niin, että minä sain ryömiä sen ali tai kiivetä
sen yli palatessani joskus öisiltä iloretkiltäni.
Kun hänelle tuli juomisen tuuli, hän usein tuli äidiltäni
pyytämään »ulosseteliä». Äitini piti usein hallussaan puolet hänen
vuosipalkkaansa, jottei hän sitä tuhlaisi. Mutta kun hän taas oli
eroamisen puuhissa ja tiukkasi rahaa, niin täytyihän se todistus antaa.
— Miksi so Kustaa nyt tahtoo pois, eikös talossa ole hyvä olla? minä
otelin.
— Kyllä, mutta minä tahdon nyt ulossetelin.
Ja lopulta minun täytyi antaa »seteli», johon piirsin, että Kustaa
oli rehellisesti työnsä toimittanut, kuten uskollinen palkollinen
ainakin. Hän myhäili hiukan saatuaan todistuksen. Joku viinaveikko,
joutilas jätkä oli taas kehoittanut häntä vaatimaan palkkaansa.
Kun hän oli sen saanut, hän hummasi puolen vuoden palkka taskussa.
Hän oli yksinkertainen, hyvä mies, joten viekkaat toverit helposti
saattoivat vetää häntä nenästä. Muutamien aikojen kuluttua hän tuli
taas katuvaisena ja nöyränä, veristävin silmin pyytäen taas päästä
palvelukseen.
Siten hän tuli olleeksi talossa renkinä yksitoista, kolmetoista
eri kertaa. Palvelukseen palattuaan hän taas ajaa retuutti vanhan,
lönkyttävän, yli kolmenkymmenen vuoden vanhan kotihevosen, vanhan,
hiukan kiukkuisen ja inahtavan Pokun hännän yläpuolella kolisevilla
rattailla ostoksille torille, leipurille tai asemalle.
Se Pokukin oli hiukan konstikas, oliko ottanut luontonsa
Renki-Kustaalta vai Renki-Kusti vanhalta Pokulta. Molemmat olivat
oikukkaita. Ei voinut ajatella toista ilman toista. Hevonenkin tahtoi
aivan väkisin seisahtua leipuripuodin eteen, vaikka matkan piti
asemalle. Ja takaistuimella Renki-Kustaa vain virnisteli, kun joku
kadulla laski leikkiä tästä ajotavasta.
Kun Renki-Kustaa joskus ratkesi ryyppäämään, niin hän saattoi saada
pienen kiivaan kohtauksenkin keittiössä palvelustyttöjen häntä
härnätessä. Niinpä hän tyttöjen ja kyökkikarhun pilkatessa tarttui
kerran kyökkiveitseen. Keittiöstä kuului kirkunaa, kun minä riensin
sinne. Silloin minäkin suutuin, tartuin häntä käsivarteen, talutin
pihan yli pesutupaan ja annoin pari vahvaa korvatilliä.
— Herra kulta, herra kulta, ei saa...
— No mitäs se Kustaa sillä tavalla naisia kohtelee! minä kivahdin.
— Ei saa, ei saa, en minä enää toiste... minä olen aina pitänyt
nuaresta herrasta.
— No niin olen minäkin Kustaasta, mars vain nukkumaan huoneeseen!
Sellaista oli hänen menonsa elämässä, yksinäisen miehen, jolla ei
ollut muuta iloa kuin ottaa joskus partakyynäriä ja olla, hyvä ja
uskollinen talon vahti ja hevoshoitaja.
Kun talomme myytiin, niin hänkin joutui pois. Oli renkinä
tupakkatehtaalla, jonka isäntä jollakin merkillisellä aineella sai
hänet jättämään viinakset. Tapasin hänet toisinaan kaupungin kaduilla,
ja hänen hämäläiset, siniset, rehelliset silmänsä loistivat lämpimästi
kuin uskollisen kotikoiran, joka vartioi taloa.
Hän lienee joutunut kotipitäjäänsä, jossa vielä ukkonakin raataa
pellolla.
Hän on joskus käynyt jälkeenpäin nykyisessä asunnossani minua
tervehtimässä aina siistinä ja puhtaasti puettuna, silmissä sama
sininen, lämmin liekki. Ja kun hän on mennyt, muistelen kaipauksella
koulupoika-aikoja vanhassa pesutuvan takaisessa huoneessani, jonka
seinän takaa kuulin Renki-Kustaan äänen ja hassunkurisen loilotuksen.