Me olimme hyviä ystäviä, minä ja Renki-Kusti.
Hän oli vanhapoika, vanha oli meidän Pokummekin, jota hän tallissa
hoiteli kuin omaa silmäteräänsä. Hän oli hiukan omituinen mies, nauraa
hissutteli, kun hänelle ilveiltiin, erittäinkin palvelustytöt olivat
leksottelevia. Hän asui yksin pesutuvan takaisessa renginkamarissa,
venyi yksin vaatimattomalla vuoteellaan, joi jouluisin yksikseen
vaarinkaljaa, kotitekoista sahtiaan. Muuten hän oli hyvänluontoinen ja
yksinkertaisen vakaa. Huomasin, ettei hän koskaan välittänyt naisista...
Minä asuin viereisessä huoneessa, jossa toverien kera joskus soittelin
kitaralla ja laulelin. Öisin tulipalon sattuessa kaupungissa minä
jyskytin seinään palotorven ammuessa härän tavoin. Pianpa Renki-Kustaa
saikin Pokun valjastetuksi vesitynnyrin eteen rattaiden kolistessa
mukulaisilla katukivillä. Usein hän tuli ensimmäisenä perille ja sai
jälkeenpäin palkinnon, josta hän oli ylpeä. Mutta sattui niinkin, että
vesitynnyri oli katuojassa, kun hän hoputti hevosta.
Ajoittain hän ratkesi juomaan, silloin hän minua matkien kamarissaan
lauleskeli vanhaa hämäläistä hääpolskaa:
Ei ole ajat kuin oli ennen Suomess',
musta kiulu peilinä ja muurikiuvas huoneess',
sumfa riitirallaa — —
Häitä pitis pirettämän, vaikkei pennii olskaa,
ämmät hyppi, ukot hyppi oikein aika polskaa,
sumfa riitirallaa — —
Pappi oli paras vieras, istu saunan nurkkaan,
emäntä se nenän alle oluttuopin turkkaa,
sumfa riitirallaa, sumfa riitirallaa,
sumfa, riiti, riiti, riiti, rallallalei!
Sitten hän saattoi hihkaista, että: »P....le!