Minä muistan, miten minä kotitaloni katolla suurella nautinnolla luin
jotakin kirjaa, ehkä De Koen Robinson Crusoe'ta. Tämän mestariteoksen
olon myöhemmällä iällä lukenut vieläkin suuremmalla nautinnolla.
Kirjaa lukiessani olin niin syventynyt sen jännittävään sisältöön,
etten huomannut mitään, mitä ympärilläni tapahtui. Mutta kun nostin
katseeni kirjasta, minä näin alhaalla sijaitsevan »Stjärnan»,
»Tähtipuiston», sen vehmaat, kauniit puut ja herkkinä nukkuvat
nurmikentät. Auringonsäteet välkehtivät puitten vihreillä, lepäävillä
lehdillä. Tervatun kattohuovan haju huumasi minua, aurinko huumasi
minua, minun nuori vereni kiehui ajatellessani ihmissyöjien ja
mustien murjaanien julmia tekoja. Minä lojuilin hiljaa katolla, sillä
tiesin, että minua pian kaivattaisiin. Olin tikapuita pitkin salaa
kiivennyt katolle saadakseni olla yksin, saadakseni vaipua vapaan
mielikuvitukseni maailmoihin.
Kuulin, miten kalkkuna pihalla kotkotti koleita kurkku-ääniään,
kuulin, miten palvelustytöt sitä koettivat ärsyttää punaisilla
esiliinoillaan. Kuulin, kuinka vanha Renki-Kusti meni talliin sukimaan
vanhaa Pokua. Kuulin, miten pitkä, ystävällinen nokikolari tuli
nuohoamaan sivurakennuksen uuninpiippua. — Pikkupoikana minä pelkäsin
tätä, valkoisin hampain irvistävää, mustaa miestä kuin mörköä, mutta
nyt olin jo alkanut ymmärtää, ettei hän ollut neekeri eikä ihmissyöjä.
— Minä elin nyt vain Robinson Crusoen maailmoissa. Kuulin, miten hyvä
äitini askarteli keittiössä, miten lusikat kilahtelivat ja lasit
kilisivät, kun niitä puhdisteltiin. Musti-koira haukahteli unisesti
portilla.
Valkeat, punasilmäiset kaniinit juoksentelivat tallinportailla.
Kalkkuna-emo oli eksynyt kadulle ja muninut koville, pyöreille
katukiville pehmeän munan. Palvelustytöt korjasivat munan ja ajoivat
kalkkuna-emon taas pihalle. Tämä minua hiukan nauratti. Kuulin, miten
leikkitoverini tulivat pihalle, pihan perällä näet oli rekki, jolla
meidän oli tapana voimistella. Rekki oli pystytetty lähelle aitaa,
minkä vierellä kasvoi karviaismarjapensaita. — Ja aivan lähinaapurissa
asui Jean Sibelius. Borgin talon kulmahuoneustosta, vastapäätä pientä
palotoimia, olin pikkupoikana ohi kulkiessani toisinaan kuullut viulun
ja sellon soittoa. Siellä veljekset Jean ja Kristian soittelivat ja
harjoittelivat yläluokkalaisten perustaman pikkuorkesterin esityksiä
varten. [Jälkeenpäin olen nyt kuullut kuvaavan kaskun siitä, miten
tuleva maailman maestro jo silloin pianon ääressä loihti omaperäisiä,
outoja säveltään. Niiden salattu, syväsointuinen maailma taisi
taitamattomalle lataukselle olla terra incognita et intacta, koskapa
kerran eräs Sibeliuksen koulutoveri tokaisi hänelle tällaisessa
tilaisuudessa: »Mitäs sinä, Janne, siinä rimputtelet, ethän sinä osaa
soittaa, anna sinä Kröönlunnin soittaa valssia!»] Talvella kotipihalla
leikkiessämme me pikkunaskalit pommitimme ullakon ikkunaa ja kuuluisaa
säveltäjänaapuriamme lumipalloilla, kunnes me hänen pallojensa voimasta
pakenimme. Tämän hän on minulle kerran itse kertonut.
Siinä samassa naapuritalossa pienen palokujan puolisessa päädyssä
asui myös postimestari ja hänen koreana keimaileva, punaposkinen
vaimonsa sekä heidän poikansa Gösta Perander sisarineen. Minä kiipesin
toisinaan kielletyn lauta-aidan yli. Siellä me lapset vanhan piilipuun
alla leikimme parturitupaa, Gösta saippuoi minun kasvoni, kynsi minun
korviani ja oli minulle ilkeä. Hänen isänsä, pitkä postimestari oli
ajoittaisjuoppo. Isän nukkuessa huumeessaan Gösta varasteli seteleitä
hänen lompakostaan ja kätki ne Tähtipuiston pienen kesäravintolan
kivijalan lokeroihin. Tämä teko minua kauhistutti, se vieroitti
kisakumppanit ikipäiviksi.
Hämäriä ovat nämä muistoni siltä ajalta. Yläluokkalaiset olivat
puolijumalia, minä vain pieni »kraparisti», jonka ylimieliset,
samettilakkiset tupsuniekat jo olivat lumella kasvoja hieroen kastaneet
»koulun uskoon». Normaalilyseon puinen rakennus sijaitsi aivan
kulmittain vastapäätä kotitaloani. Olimmehan mekin mukana lumisotasilla
eri luokkien välisissä, usein tuimissakin taisteluissa, mitkä
saattoivat päättyä verisiinkiin otteluihin. Lyseon aidansolan luona
kävi kuuma kamppailu, kiljuen kuin pienet punanahat me kraparistit
ahdistelimme päämiehiä ja kuninkaita jääkovilla palloilla. Koulun
kello kalkutti, neljännestunnin opettajat seisoivat juhlasalin
ikkunoiden ääressä ja heristivät meille nyrkkejään, mutta mikään ei
auttanut. Vasta kun Thermopylain sola oli vallattu, töytäsimme me
luokkahuoneisiimme, istuimme penkeillemme verisin nenin ja kohmettunein
käsin — ja saimme muistutuksia päiväkirjoihimme. —
Minä katselin nyt kotitaloni katolta Tähtipuiston pientä ravintolaa,
mikä muistutti bambumajaa. Se näytti aina niin salaperäiseltä. —
Puiston penkeillä istuivat nuoret parit kuherrellen. Silloin en vielä
ymmärtänyt rakkautta. Näin katolta, miten koulupojat härnäilivät
puolihullua kamreeria, joka polvistui heidän eteensä ja nimitti
heitä kreiveiksi. Pojat olivat siitä hiukan mairiteltuja. Pian he
lakkasivat kiusaamasta — ehkä he alkoivat huomata, että vähäjärkistä
ei sovi ärsyttää. He eivät tietäneet, että arabialaiset kunnioittavat
vähäjärkistä ja pitävät häntä pyhänä.
Olinhan minä lukenut Harun-er Rashid kaliifin Tuhannen ja yhden yön
tarinoita kotimme salin hämärässä. Salin keskellä oli kysymysmerkin
muotoinen leposohva ja sen keskikohdalla pieni, pyöreä pöytä, jonka
ääressä hauskat sedät maistelivat iltatotiaan ja olivat iloisia.
Ja siinä salinseinällä, eteisoven puolella, oli kuvanveistäjä
Thorvaldsenin kuva, jonka lempeitä kasvoja ja sinisiä silmiä
minä lapsena katselin ja opin niissä rakastamaan hyvyyttä ja
sydämellisyyttä. Oven toisella puolella oli Kustaa Aadolfin kuva,
jonka kehyksen yllä oli kullattu kruunu. Kuninkaan ylväs katse seurasi
minua ihmeellisen itsepintaisesti astellessani salin permannolla.
Majesteetillinen, tyyni mahtavuus johdatti mieleeni »Välskärin
kertomusten» kirjavat tapahtumat ja taistelut.
Salin toisella seinällä oli kaunis, etelämaalainen, kultapuitteinen
kesäkuva, sen etualalla oli puron yli johtava silta, nurmella pieniä
pumpulinpehmeitä lampaita sekä pieni paimenpoika, joka niitä kaitsi,
taustalla siintäviä kukkuloita, tuulimyllyjä ja punakattoisia taloja,
jotka hohtivat heleässä auringonpaisteessa. Kuvan alla oli pitkä
vanhanaikainen sohva, jonka koristeina oli kotkanpäitä. Koululääkäri
B. kärkkyili aina tätä sohvaa sitä ostaakseen. — Sama korskean koppava
herra komensi minut kerran, koulusta kraapattuani ja lääkärintodistusta
hakiessani, näyttämään kieltäni hänen eteisessään monta monituista,
mittaamatonta minuuttia, sillä aikaa kuin hän itse sisähuoneessaan
pöllytteli ainaista sikarinpätkäänsä. Ajattelin, että kyllä minä
sinulle nyt näytän kieltäni aivan julkisesti enkä enää nurkan takana.
— Hän kärkkyili toisinaan portinpielessä seisten palvelijattariamme
palvelukseensa. Humoristinen ja harmistunut äitini lähetti hänelle
kerran katekismuksen, johon eräs kymmenennen käskyn kohta oli
alleviivattu: Älä himoitse lähimmäisesi aviopuolisoa, palkollisia,
karjaa, äläkä mitään hänen omaansa. Tämän kaiken takia olin oppinut
tätä pataljoonan lääkäriä salassa halveksimaan, vaikka ennen olinkin
ihaillut hänen sotilaallista ryhtiään ja hänen jäykkää harmaata
leukapartaansa. Salimme kadunpuoleisella seinällä oli kaksi pitkää,
korkeata peiliä, joista katsellen ihmettelin iloisia lapsonkasvojani.
Pitkän kuvastimen vieressä oli etelämaalainen kuva, joka esitti nuorta,
punahuivista vaimoa, lastaan olallaan kantaen, ruukku kädessä oli hän
matkalla rantaan vettä noutamaan. Tätä taulua minun oli tapana ihailla
päivän paistaessa huoneeseen. Se kuva synnytti nuoressa sielussani
suloisia runokuvia.
* * * * *
Loikoelen hiljaa katolla uuninpiipun vieressä ja nautin omasta nuoresta
voimastani ja nuoresta olemuksestani. Minä elän taas yksinäisessä
Robinson Crusoen saaressa. Tahtoisin olla hänen »Perjantainsa»,
tahtoisin purjehtia pois kaukaisille merille kokemaan suuria
seikkailuja. — Kuulin, miten talonpihallo tulleet toverini ärsyttävät
kotitalon tallipässiä puskemaan päänsä tallinoveen. Kuulen, miten vanha
Renki-Kustaa hakkaa vajassa puita. Sen vajan yläpuolella on heinä vaja,
jonka apilantuoksuisissa heinissä olen uneksinut. Ja nurkan taitse
kulkien on salaperäinen takapiha, jossa kasvaa suuria nokkosmetsiä,
pistäviä palmuja. Toisen naapuritalon lännenpuoleiset korkeat ikkunat
kiiltävät himmeinä illan puolihämärässä. Sieltä naapurista tuntuu
hivelevä maalin tuoksu, sillä siellä on maalarinverstas. — Kuulen
askeleita alhaalta kadulta, mutta ne tuntuvat hyvin kaukaisilta,
sillä minä kuulen nyt ajatuksissani vain neekerien paljaiden jalkojen
hiipivät askeleet sekä norsunluisten nilkkarenkaiden kaamottavan
kalinan.
Minä tunnen pienessä nenässäni alhaalta leviävän paistin käryn, mutta
minä en vielä ilmaise itseäni. Tahdon olla yksin mielikirjani ääressä.
Luulevat kai taas, että minä harhaan yksin kotikaupungin ympärillä
polveilevia metsäpolkuja tai »Puistoravintolan» kauniita rantateitä
Vanajaveden vierillä, missä vietin varhaisimman lapsuuteni ajan. —
Muistan siltä ajalta isäni, joka vei minua uimaan, ui minua selässään
kantaen keskelle järvenselkää — ja sukelsi, niin että minä rupesin
huutamaan.
— Olen jo päässyt siihen kohtaan kirjassa, jossa laiva lähestyy
yksinäistä saarta ja pelastaa Robinson Crusoen. Minä hengitän
helpotuksesta. Ja kohta minä purjehdin kotiin vanhanaikaisessa
englantilaisessa kolmimastolaivassa Robinson Crusoen seurassa.
Tähtipuiston pieni ravintola näyttää nyt suurelta kajuutalta,
saksankuuset mastopuilta. Sen majan salaperäisyys minua hiukan
kammottaa, ikäänkuin siellä olisi mustia merirosvoja, sillä olen
kuullut, että kaupungin herrat sekä vääräpeluri ukko Selsten lukittujen
ikkunaluukkujen takana petaavat siellä öisin uhkapeliä pitkien
kynttilöiden himmeässä valossa.
* * * * *
Iloitsen nuoresta olemuksestani. Kuulin, miten Pokun kavio kolahtaa
tallin permantoon. Kuulen ilakoivien toverieni askeleet, ne loittonevat
poistuen portista. Tiedän, että Krankin veljekset, joista toinen
oli kai saanut nimen »Athos», tulevat taas iltapäivällä kanssani
urheilemaan ja kisailemaan. Minä en ilmaise itseäni. Ylläni hohtaa
huimaava taivas, puisto levittäytyy eteeni vihreänä, vellovana
Atlantinmerenä. Allani vanhat, vapisevat vaarit kulkevat katukäytävällä
vanhanaikaisiin sortuukeihin puettuina. Kansliaherrat senaattorin
oloineen palaavat virastoista. Näen »tervakukon», katontervaajan mustat
kasvot. Näen hänen kulkevan hienossa, hetken lohduttavassa hiprakassa
pitkin vastapäistä katukäytävää. Ehkä hän on käynyt postiljooni Lönnin
mamman keittiössä, joka ilkkuillen on kysynyt: — No kuinkas tervakukko
jaksaa? — Tulin vain kanaani kattomaan, on hän vastannut. Tai on
tervakukko »Pitkällä sillalla» tavannut kaupungin viskaalin, joka on
ärjäissyt: Oletkos sinä, tervakukko, taas pöhnässä! — Siihen on kukko
virnuillut: Älä sinä, fiskus, minua sinuttele, en ole itteänikään
sinutelin sitte viime maanantain. — Ja tuossahan vanha, hyvä ajuri
»Limmi» (Lindberg), joka lapsena nosti minut Puistolassa »troskaansa»,
ajaa petkuttaa nyt vanha, kulunut kaakki edessään vanhoilla,
ränstyneillä rattaillaan pitkin koluista, mukulakivistä katua.
Minä suljen kirjani, sillä olen jo salamannopeasti ahmien lukenut
viimeisen lehden. Minä suljen silmäni, sillä auringonpaiste alkaa
valoisasti väsyttää nuorta ruumistani. Minun on nälkä. — Vanha
kirkonkello on lyönyt kolme kertaa. Kuulen alhaalta äitini huudon:
»Tule syömään». Ja minä laskeudun hiljaa pitkin tikapuita pihalle.