pullon ja heilauttaa sitä Villen nenän alla.
— Otahan tuosta.
Ville ottaa pullon ja tarkastelee sitä, tunteakseen kenen valmistamaa
on.
Jokohan pakana ryyppää, hätäilee Markku.
Ville heittää kuitenkin pullon raunioon niin että kilahtaa.
— Siellä on... liemesi, sanoo Herkolle. — Äläkä tuo tänne toista kertaa.
— Katsohan perhanaa, mutisee Herkko, mutta ei sano muuta sen enempää.
Totisesti näkee hän nyt ihmeitä. Kaksi juoppoa ihan raittiina. Olikohan
heidän nyt parempi olla kuin ennen?
Sitä oli ihan kysyttävä.
— No niin hyvä, etten millään hintaa entiseen vaihtaisi, sanoo Ville. —
Ja Markun elämän sinä tiedät kysymättäkin, näet ja kuulet.
Ville painui taas työhönsä, muusta välittämättä. Herkkokin lähti
kotiinsa. Olipa hän nähnytkin kerrakseen ja kuullut myöskin. Harmaala
oli nyt nousemassa, eikä Markun elämä näyttänyt hulluimmalta.
Nuortuneena ja ripeänä liikkui... oliko sitten siitä raittiudesta
saanut sen ripeytensä.
11.
Juhannusviinoja varmasti valmistettaisiin kylässä. Tulisi olemaan oikea
tulva, ellei saisi sille mitään esteitä.
Poliisirahjukset valittelivat, etteivät jaksaneet juosta kaikkien
trokarien jäljillä.
Kerttu mietti keinoja, puhui Markulle asiasta.
Markku veisteli ja vuoleskeli Villen kanssa viikatevarsia ja haravia
vajassa. Kerttu istui kynnyksellä.
Ville muhoili ja katsoi merkitsevästi Markkuun. Oli niitä heilläkin
keinoja, vaikka ei tässä, emännälle riitettykään niissä keinoissa. Oli
puhuttu jo valmiiksi.
— Osakkaina tässä aiotaan olla mekin juhannusviinoista, sanoi Markku.
Kerttu arvasi miesten aikeet.
— Ottakaa minutkin mukaan.
— No jo toki emäntä mukaan... ei muuta kuin kanki olalle.
— Eiköhän olisi kuitenkin parempi, jos muuten... ennen kuin ehtivät
laittaa kojeitaan, arveli Kerttu. Ja sitten olen ajatellut, että
jos uhraisimme rauhallisen juhannusaattoinamme kyläläisten hyväksi,
puuhaamalla kokot ja illanvieton. Mitä sanot siihen, Markku?
— Kernaasti minun puolestani. Nyt ehkä tulisivat kaikki nuoret mukaan
ja osa vanhoistakin.
— Tuota noin... etteikö sitten mentäisikään metsiin pesiä hävittämään?
kysäisi Ville pettyneenä:
— Vaikkapa tuolla käväisisikin, mutta ensin aion kuitenkin puhua
kauniisti kyläläisille, sanoi Kerttu. — Jos saisi kaikki emännät
puolelleen.
— Voithan koettaa. Tänäänhän on pyydetty meitä Aholaan, Kustaan
päiville. Siellähän sopii ottaa puheeksi, sanoi Markku.
— Lupaatko auttaa minua?
— Tässäpä nyt sitten auttaja sinulla, naureksi Markku. — Alkavat pian
niskojaan nostella.
— Välipä tällä vaikka nostavatkin.
Kiemuroivaa karjapolkua, oikotietä, mentiin illalla Aholaan. Kerttu
hypähteli kiveltä kivelle kuin nuori tyttö. Kivien ja mättäitten
välissä loistelivat metsätähdet ja vanamot, ja Kerttu pysähtyi välillä
niitä poimimaan. Satakieli lauloi.
— Nauttiikohan todellakin ihminen enemmän himojensa täyttämisestä kuin
luonnosta, tästä kaikesta kauniista? arveli Kerttu.
— Tuskin sellaiset luontoa muistavatkaan. Se on heille kuin suljettu
kirja.
Kerttu löysi keltasirkun pesän ja he pysähtyivät katsomaan poikasia.
Markku pisti kuolleen kärpäsen yhteen avonaiseen nokkaan.
— Voi miten pieniä ja avuttomia ne ovat, virkkoi Kerttu, - Nykäys vain,
ja koko perhe olisi hajalla. Tuollaisten pikkuraukkojen ei kuitenkaan
tarvitse kärsiä vanhempiensa huonoista töistä.
Markku kävi vakavaksi. Sukuperintö, josta hän sai kärsiä, voisi käydä
ehkä hyvinkin kohtalokkaaksi hänen lapsilleen, joita he tulisivat
saamaan. Sitä hän ei tullut ennen koskaan ajatelleeksi, vaikka oli
nähnyt paljonkin henkisesti ja ruumiillisesti vajavaisia lapsia ja
sellaisia, joilla oli samat taipumukset kuin isällä, mutta paljon
voimakkaammat.
Kyllä kai Kerttukin oli sitä ajatellut, vaikka heitä yhteisesti
säästääkseen ei siitä puhunut.
Markku tuli puhuneeksi tästä Kertulle.
— Sinä vaivaat päätäsi turhilla murheilla. Eihän kaikkea mahdollista
sovi peläten odottaa, sanoi Kerttu. — Kaipa meidän yhteiset
ponnistuksemme tulla paremmiksi ihmisiksi jotakin merkitsevät
tulevaankin polveen.
Aholassa olivat jo vieraat koolla. Emäntien teko-uskovainen seura, ja
isäntiäkin oli joukossa. Markku huomasi heti, ettei vielä ainakaan oltu
viinoja viljelty. Ehkäpä Kertun takia ovat jättäneet, kaipa muutenkin.
Voihan olla, ettei miehillä sattunut olemaan valmista.
Heidät otettiin ystävällisesti vastaan, eikä Kertun vaatetustakaan
tällä kertaa tarkasteltu.
Kustaava valitteli, etteivät harmaalaiset sattuneet olemaan
toissapäivänä selityksissä koululla. Siellä oli ollut niin hyvä puhuja.
— Meiltä vie talous niin kovin paljon aikaa, sanoi Kerttu. — Ja sitten
ei ole halua kuulemaan saarnoja, joita saarnaajat eivät usko itsekään.
Kun kotonaan koettaa tehdä kaikessa oikein ja pyrkiä ylöspäin, niin
eiköhän se riitä.
Kustaava kiristi uhkaavasti huivinsa solmua.
— Kyllähän sitä... kun pääsee niin hyväksi kuin teilläkin, sanoo.
Kertulla on jo siihen säyseä vastaus valmiina, mutta Laara joutuu
hätään kahvineen ja vehnäsineen, jotka eivät oikein onnistuneet
hänelle, kun tytöt, heittiöt, eivät muka joutaneet niitä paistamaan.
Mutta kun vehnästä kehuttiin kilvan, hytkähti Laara hyvilleen. Siitä
puuskasta sai Kerttukin:
— Siellä Harmaalassa oli silloin raittiusseuran kokouksessa kovin
hauskaa — Laara silmäsi Kustaavan suppua suuta — mukavaa, hänen piti
sanoman. Nuoret olivat siellä niinkuin kotonaan.
— Niin, eiköhän sopisi laittaa illanviettoa juhanusaatoksikin, virkkoi
Kerttu. — Miehet kai tekisivät kokon ja me naiset leipoisimme. Ehkäpä
siten jäisivät nurkkatanssit ja tavanmukaiset juhannusryypiskelyt,
joita meistä ei kukaan kannata.
Kerttu sanoi sen hyvin varmasti ja katsoi, mitä siitä isännät
ajattelivat.
Nämä katselivat sillanrakoja ja murahtelivat myöntävästi.
Kukapa sitä niin erikoisemmin kannatti, vaikka tulikin maisteltua.
Niin, ja juhannuksena varsinkin, kun se on tullut tavaksi.
Ja kun tässä ei ole totuttu muutakaan lystiä pitämään.
— Ja kun se hutikoissa oleminen on ollut olevinaan lystiä, hohotti
Niemen Herkko ja iski piipullaan saapasvarteensa. Ja Kertulle:
Sinun pitää keksiä meille muuta hauskaa, kun kerran uhkaat viinat
lopettaa.
— Niin keksitäänkin, mutta yhdessä, ja varmasti saadaan syntymään
paljon hauskempaa, kun viinat ovat tiessään.
— Kerttu istui isäntämiesten viereen vuorotellen kunkin ja supatteli:
»Niin me teemme, eikö niin? Sitten muulloin, mutta ei nyt juhannuksena,
eihän. Otti turpean kouran käteensä ja puristi. »Ja jos näyttää, että
joukolla saamme syntymään muuta lystimpää, niin ei milloinkaan, eikö
niin, niinhän?
Koko mato oli tämä Harmaalan emäntä taivuttelemaan kaarnasia ja
kovettuneita mieliä.
Niin, niin, saihan tuota koettaa.
Pitihän tuota... Kertun mieliksi. Ja kun tässä rukiitkin olivat käyneet
vähiin.
No ainahan niitä, viljoja... on pantu väliin siemenetkin likoon, mutta
kun tämä tässä nyt niin pyytää, niin...
— Ja sitten me laitamme teille juhannukseksi suussa sulavat piirakat ja
muut hyvä ja oikein mojovan oluen, eikö niin emännät?
— Jo toki laitetaankin.
Isännät katselivat hieman kysyvinä toisiinsa ja murahtelivat. Saattaisi
se olla juhannussaunan päälle muutama tuikku hyvinkin mukava, mutta
miten lienee? Jos tuo jäänee tällä kertaa, kun viljatkin käyvät vähiin.
Ja kun Markkukin sitä esitteli, että jättää nyt kokeeksi, vaimoväen
mieliksi.
Laara tarjosi jo kolmansia kuppeja, ja kovin hyvillään miesten
lupauksesta sysäsi pannunsa kumoon, niin että Ellin piti mennä
kiireesti keittämään uutta.
Ne makeat piirakat luvattiin leipoa joukolla Harmaalassa ja rakentaa
nuottakalliolle kokko semmoinen, että näkyisi naapuripitäjiin.
Miehet vilvoittelivat pihamaalla ja täyttelivät mietteissään
piippujaan. Tarkasteltiin syrjästä Markkua, joka näytti nykyään niin
terveeltä ja reippaalta... senkin vuoksi, että oli jättänyt ne väkevät
kokonaan.
Hittoko sen oikein ymmärsi, mikä tässä olisi parasta, ryyppääminen vai
raitistuminen.
Tosin tätä kylää jo sanomalehdessäkin haukuttiin, ja useita kertoja oli
jo saatu maksaa sakkojakin keittäjien puolesta.
Sekin kävi ajan pitkään kalliiksi.
Eihän näistä rukiista enää... ja sekin pirtu on niin kallista.
— Ja jos tosiaankin laittaisi oikein kurkkua repivän kaljan, niin siitä
saisi vain voimaa koipiinsa.
— Toista se olisi kuin sintu.
— Joo.
— Ennen kun erottiin, oli Kerttu saanut emännät kokonaan puolelleen.
Kyllä se taisi todellakin olla niin, että naisista riippui hyvin
paljon, maistelivatko miehet vai ei.
Kustaavakin jo alistui ja sanoi koettavansa vaikuttaa Herkkoonsa
hyvillä puheilla. Samoin Laara, ja Ylisen Sohvi kivahti ja löi
reiteensä:
— Kyllä se vielä lähtee paha tästä kylästä. Minä ainakin käpsin ukon
kintereillä, ettei saa niitä puuhiaan pitää.
— Ei ole tässä osattu... nyt osataan.
— Kertun pitää ruveta meille johtajaksi, kun kerran omasta
miehestäänkin on saanut raittiin.
— Niin pitää.
— Sinulta kysytään, silloin kun ei osata.
Innostus hyvitti Kerttua. Oikeastaan hän ei ollut luullut näin vähällä
vaivalla saavansa heitä puolelleen.
— Mitäpä johtajaa siinä... kun vain jokainen koettaa hyvyydellä. Ukon
turilaat eivät siedä komentelua, sanoi Kerttu.
Harmaalan haltijat palasivat toiveikkaina Kustaan päiviltä.
12.
Miehet kaatoivat kaskea ja naiset taittoivat lehviä kylpyvastoiksi.
Aurinko lahjoitteli kultiaan. Oli oikea helle. Mäkirinteillä tuntui
kuin maa olisi huohottanut kuumuudesta.
Markku ja Ville olivat jääneet erilleen omaan nurkkaukseensa kaskessa,
toisten kiertäessä valoisampaan alalaitaan.
Kaataneet siinä aikansa lehteviä puita ja istuneet lepäämään.
Villeltä oli aina ne omat mietteensä, niin työtä tehdessä kuin
levätessäkin. Niistä puhui Markulle, kuullakseen, mitä toinen sanoi
tähän, mitä tuohon.
— Minusta muutamat ihmiset, ja niitä taitaa olla paljonkin, eivät
käsitä tätä luonnon kauneutta, eivätkä siitä välitä.. Varsinkaan ne,
jotka elävät himojensa kanssa kahdenkeskisestä eivät näytä näkevänkään,
mitä luonnolla on näyttämistä. Niin sitä minäkin, ennenkuin silmät
avattiin...
Ville silmäsi, mitä tähän Markku sanoisi, ja kun näytti kuuntelevan,
jatkoi:
— Sitä on nyt minullakin, tällaisellakin, niin paljon näkemistä
luonnossa, ettei siitä loppua kuulukaan. Jokaisessa kivessä ja
kannossa, puun vesassa ja muussa semmoisessa on aina jotakin uutta
ja ihmeellistä — sinä taidat tälle nauraa, mutta — niin, mitä minun
pitikään...?
Ville kaatoi hulikosta piimää tuohilippiin, ja sen ryystettyään
kehitteli ajatuksiaan.
— Niin, sitähän minun piti, että eivätköhän semmoiset ihmiset liene
kaikkein onnellisimpia, jotka näin luonnon kanssa...?
Ville pyyhki hikeä naamastaan hurstisella hihallaan ja katsoi
sirrittävillä silmillään, mitä tuo tästä...
Miesten jalkain juuressa, puun varjossa, nosti vanamo ja metsätähti
päätään, kurjenpolvi vähän tuonnempana ja kämmekkä haavan juurella,
joka ilman hengessä liikutteli lehtiään.
— Varmasti ovat, virkkoi Markku. — Ja kun ihminen pääseekin oikein
lähelle luontoa, niin ei häneen paha enää pystykään.
— No niin minustakin. Ja kun pääsee, niin ei henno enää erotakaan.
Siinä jää kaikki turhat ajatukset ja mieliteot. Mutta harvatpa siihen,
tähän luontoonkaan... Hävitetään ja raiskataan. Tätä nyt en sano. —
Ville viittasi kaskea kädellään, — vaikka tuntuukin niinkuin jokainen
puu kaatuessaan valittaisi. Nouseehan tästä uusi metsä, entistä ehompi.
Markun kasvoilla väikehti hymy.
Siinä on entinen Riitun Ville, viinojen viljelijä ja haalaaja, nyt
luonnon ihailija ja hiljainen tutkiskelija. Ei olisi uskonut, että
ihminen niin muuttuu.
Ja Ville itsekin hymähtää.
— On se somaa, että minustakin, himojen syömästä lahokannosta, tulee
kuin uusi ja niin vähällä ja väleen. En olisi itsekään uskonut.
— Eipä sitä Villeä enää entiseksi tuntisikaan, jos ei tietäisi, sanoo
Markku. — Niin, luonto parantaa, joka antautuu sen avuille.
— Niin, ja sitäkin minun piti tässä, että mitenkähän monetkin ihmiset
saattavat elää niin kokonaan vasten luontoa, huonoissa mieliteoissaan,
vaikka elävät ja käyskelevät joka päivä sen keskellä.
Ville ottaa kovasimen, hioo kirveensä ja laskee sen sitten viereensä
valmiiksi. Nuoren haavan lipatusta kuunnellen ja seuraten silmillään
muurahaisten retkeilyä maassa, sanoo Ville vielä, kuin itsekseen:
— Minä kokoankin näitä luonnosta kuulemiani ja näkemiäni kuin saituri
aarteita ja säilyttelen pilvisien päivien varalle. Ne nuo ovatkin
ainoita aarteita minulla, ja sitten emäntäsi hyvyys, joka lämmittää
lahoa olentoani kuin tuo päivä tätä maata.
Hänen kauttaanpa ja avullaan tähän luontoonkin...
Ville ottaa kirveensä ja kaataa muutamia puita ympäriltään. Haavan
juurelle seisahtaa ja sipaisee sen runkoa känsäisellä kourallaan.
— Eiköhän anneta tämän tässä lipattaa, pitää hiljaisia puheitaan, sanoo
hän Markulle. — Orvoksi se siihen jää, mutta näkeepä se jo parin vuoden
perästä ympärillään uutta elämää.
— En minäkään hennoisi haapoja kaataa, vaikka metsäin jalostajat niitä
niin vihaavat, sanoo Markku. — Jääköön siihen linnunlaulupuuksi.
Päivällisajaksi tulee Kerttukin kaskeen. Tuo mukanaan nuoret kalakukot
ja vasta kirnutut voit. Löytyy varjoisa paikka, lehdesrykelmä, johon
kannetaan eväät ja aterioidaan.
Toiset asettuvat ruokalevolle, mutta Ville käpsii metsään, tekemään
huomioitaan ja kiskomaan tuohinauhaa uuteen koppaan, jonka on sanonut
emännälle tekevänsä.
Kerttu ja Markku lepäilevät hekin siinä lehdeskasalla, vähän erillään
muista, hiljaa haastellen.
— Tokkohan vieläkään uskovat, että sellaisestakin kuin tuosta Villestä
voi tulla ihminen, vieläpä aivan erikoinen, pelkästään hyvällä
kohtelulla, sanoo Markku. — Villestä on tullut luonnon ihailija ja
palvoja... sieltä löytää huvinsa ja nautintonsa.
— Kyllä kaikki Villenlaisct seuraisivat hänen esimerkkiään, kun vain
olisi käännyttäjiä. Naisille se kuuluisi, mutta... no, en sanokaan.
Kerttu naurahti, tuli jälleen totiseksi ja näytti miettivän.
— Sanonpahan minä, että oikeita naisia on niin kovin vähän.
Muotilehdistä leikattuja, jotka vetävät miehiä vain alaspäin.
— Olet oikeassa, myönsi Kerttu.
* * * * *
Kiemuroivia karjapolkuja palataan kaskesta kotiin. Laskeva päivä kultaa
puiden latvoja, tiputtelee tynnyrilintu ja visertelee rastas. Maa
odottaa vilvoittavaa yötä, saadakseen juoda kasteesta. Notkanteeseen
ilmestyvät jo ensimmäiset kirkkaat pisarat ja kämmekkä ja metsätähti
nostavat päätään.
Markku kävelee siinä Kertun rinnalla mietteissään. Hänen
onnentunteeseensa ei voisi enää mitään lisätä, vaikka kaikki onkin
mennyt toisin kuin hän on suunnitellut.
13.
Juhannusaatto. Aamuaurinko nousi ja kurkisteli Harmaalan kylän korpeen,
näkyisikö siellä mitään erikoista. Ei muuta kuin lukematon joukko
kämmeköitä, jotka olivat viime yönä koettaneet jouduttautua kukkaan ja
leyhyttelivät nyt ennen keskipäivän hellettä voimakkaasti tuoksuaan.
Korvessa oli melkein hiljaista. Rastaat olivat lentäneet rantamaille ja
tynnyrilintu sai yksinään tiputella säveleitään.
Ihme oli tapahtunut. Korvessa ei näkynyt yhtään kyyneltehdasta
käynnissä.
Synkimmän näreikön keskellä tuntui kirpeä haju, joka voitti
kämmeköiden tuoksunkin. Näkyi levälleen lyötyjä astioita ja maahan
laskettua rankkia. Riitun Villen kanki ja kirves oli siellä heilunut
eilispäivänä. Omistaja tuli astioineen, näki hävityksen ja kirosi
haikeasti. Koko kylän väkeen oli nähtävästi mennyt piru. Kun hän
haastoi isännille tavanmukaisista juhannusviinoista ja jo riemuitsi
juhannusyön melskeestä talojen kamareissa, niin nämä pahukset vain
murahtelevat, kynivät korvallisiaan eivätkä sano sitä eivätkä tätä.
Niemen isäntä valittaa viljan puutetta ja pälyy emäntänsä liikkeitä.
Akka pitää ukkoaan silmällä, ei laske lähettyviltään. Hän aikansa
odottaa ja lähtee kiroten.
Ylisessä jurottaa isäntä huonotuulisena. Sielläkin pitää emäntä
varalta, ettei isäntä pääse hänen kanssaan aittaan. Hän näkee, kuinka
ottaa avaimen pirtin naulasta ja solauttaa sen esiliinansa taskuun.
Samalla kutsuu isäntää imelällä äänellä kahville, mutta vieraalle ei
virka mitään.
Isäntä tulee kohta kamarista ja sanoo hiljaa:
— Ei siitä nyt tule mitään, kun tuo akka ei anna avainta. Ovat tehneet
liiton. Ei taida saada Kaiterestakaan jauhoja.
— No kun ei, niin ei. Piruakos tänne kutsuit. Maksat kai käymäpalkan?
Hän saa kympin isännän liivintaskusta ja heittää sen sille vasten
naamaa.
— ... tässä olla sinun lappujesi vaivaisia.
Lähtee siitä Aholaan.
Ei näy isäntää, ja Laara muljauttaa kuin härkä silmiään. Kysyy, mitäs
on asiaa. Ja kun hän sanoo, ettei ole akoille asiaa, niin akka siihen:
— Ei ole ukoillekaan... tästä lähtien.
Kustaa tulee siihen melkein samassa ja laskee kolahuttaen kirveensä
sängyn alle. Sama paha tuuli näyttää häntä vaivaavan kuin toisiakin
isäntiä. Tulee penkille ja alkaa haastaa ilmoista.
Piruakos hän niistä. Näkeehän sen, että aurinko paistaa ja rankit kyllä
vuorokaudessa happaneisivat liikaakin...
— Ne pitäisi nyt ne jauhot...
Kustaa muljauttaa altakulmainsa emäntäänsä ja yrisee:
— ... taida tulla mitään, kun ei mylly eilen eikä toissapäivänäkään
pyörinyt. Jauhoja kun rieskaan tahtoi... tuo akka...
Akka ja akka vain joka paikassa.
— Pitää ottaa salaa akalta. Tuo metsään, minä menen vahtaamaan.
— Se tuo Laara siinä... kintuilla... pitää silmällä... tehneet liiton
nämä kylän akat, ettei juhannusviinoja ollenkaan...
-— Piru sitten sitä liittoa siunatkoon, sanoo vieras ja lähtee.
Kaitereessa sama peli kuin toisissakin taloissa. Kun hän astuu tupaan,
niin akan lihavassa naamassa alkavat silmät pyöriä ja kiiltää kuin
kissalla. Isäntä loikoo sängyssä ja vetää sikaaristaan tuimia savuja.
Vääntyy istumaan ja aloittaa sekin ilmoista. Hän sen viereen ja hiljaa
korvaan:
— Nyt se syntyy, kun tuot vain vankasti jäätä.
— Sitäpä sitä tässä... muttei taida siitä syntyä. Amalian taskussa on
jauhoaitan avain.
— Tule viemään vasikanjuomista, sanoo emäntä uunin kupeelta Lassille,
käsi korvon korvassa.
Lassi, lähtee haukotellen.
Vieras saa siinä istua ja aikailla, eikä kuulu koko miestä takaisin..
Kun tulee, niin syljeksii, tämäkin Lassi, kuivia sylkiä.
— No, mitenkä se jauhoasia?
— Tuota... ei taida pyöriä tuo mylly tänäänkään... jauhoja ei ole kuin
juhannusrieskaan... tuokin Amalia siinä häärää...
— Ovat taitaneetkin akat muuttua isänniksi tässä kylässä, sanoo hän ja
nauraa semmoisille isännille.
— Eihän se ihme, kun akoilla on oppimestari, tämä Harmaalan uusi
emäntä, sanoo Lassi ja naurahtaa väkinäisesti.
— Vai se... no, hauskapa juhannus tästä sitten miehille koituikin.
— Ja on se muutenkin viljat käyvät vähiin, kun sitä tässä on yhtämittaa
tuhrattu... Ne sakotkin tulevat niin kalliiksi, kun niitä pitää joskus
maksaa kuitenkin.
— No hauskaa juhannusta sitten, sanoo vieras purevasti ja lähtee.
Laittaa rankin omistaan, mutta joku löytää sen ja lyö astiatkin
hajalle. Voi sarvipää sentään! Se on kaikki tämä sen Harmaalan
punaposkisen ja leveälanteisen akan työtä.
* * * * *
Aurinko ylenee ja eteläinen vetää juovia tyveniin vesiin, huojuttaa
hedelmöiviä ruispeltoja ja rientää edelleen.
Harmaalassa noustaan virkeinä ja lapetaan nuotta veneeseen.
Juhannuskalat on saatava kylän yhteiseen illanviettoon, joka on
Nuottakalliolla.
Puolisilta lopetetaan työt ja miehet tuovat kantamuksittain koivuja
metsästä. Markku pystyttelee niitä Villen kanssa pihamaalle, luhdin
eteen ja kuistien porraspäihin.
Kylän emännät olivat tulleet auttamaan leipomisessa Kerttua, niinkuin
oli puhuttu. Valtavia kakkuja piirasvuoria kasaantui ruokakamariin.
Aholan Laara ei malttanut olla ylpeilemättä siitä, mitä oli saatu
aikaan täksi juhannukseksi:
— Jäipäs pontikat valmistamatta. Kyllä ukot väänsivät niskaa kuin
vihaiset sonnit, mutta eipä auttanut.
— No, ei kehuta... saattavat vielä joskus toiste käydä hankkimaan,
mutta kun houkuttelee ja laittaa heille muuta ajanvietettä, sanoi
Kerttu.
* * * * *
Tällävälin oli Markku katselemassa ruispeltoaan. Hän kiersi jokaisen
ojan varren ja hyväili kädellään korsia. Tähkät alkoivat jo kasvattaa
jyvää. Oli ihme, että laiho niin paisui, vaikka muokkaus oli viime
syksynä puutteellinen.
Kerttu kuului pihassa laulahtelevan. Markku meni häntä pyytämään
mukaansa pelloille.
— Ei oikein joutaisi, mutta kun sinä tahdot, niin...
— Katsohan, miten tähkät ovat pitkiä ja olki vahvaa. Me saamme tästä
paljon yli oman tarpeen. Minä melkein uskon, että sinä olet siunannut
ruispellonkin, sanoi Markku innoissaan.
— Älä höpsi. Enhän minä siihen ole ajanut kakarettakaan lantaa.
— Ja nyt sen antama sato käytetään vain leiväksi. Mitä luulet, Kerttu,
päästäänkö siihen kylän muissa taloissa?
Minä ainakin luulen niin. Tämä juhannus on jo varmaankin aivan raitis
tässä kylässä, sanoi Kerttu taitellen ruiskukkia korsien seasta.
— Kunpa siihen päästäisiin kaikkialla. Muuten sinun vankka uskosi siitä
on tarttunut minuunkin, enkä enää sano sitä kokonaan mahdottomaksi.
Odoteltiin isäntäväkeä. Ei vielä saunan jälkeenkään näkynyt ainoatakaan
Harmaalassa.
Se ei ennustanut hyvää. Emännät olivat jättäneetkin ne pahukset yksin,
tulemaan. Saattaisi mennä koko puuha myttyyn.
Siitä puhuttiin ja arveltiin Harmaalan keittiössä.
Kaitereen Amalia kiristi huivinsa solmua ja pisti kätensä ronkilleen:
— Silloinpa, hiisvie, minä väännän ukolta niskat nurin. Kun tämä akka
kerran suuttuu, niin on leikki kaukana.
Rustaava valitteli, että oli jäänyt evankeliumijuhlat tämän puuhan
takia.
— Ja se oli vahinko.
— Tämä Kertun maallisuus tarttuu, nauroi Laara. — Onhan tuota kuljettu
seuroissakin, jos koettaa vaihteeksi muutakin. Eivätpä ne ukot niistä
saarnoista talttuneet.
— No, olihan sillekin Tittulierille, joka viime kesänä kulki
saarnaamassa, kelvannut korpiviina. Oli vain sanonut miehille, että
saahan sitä joskus maistaa, kun ei aina...
— Siltä olisi pitänyt kysyä, että missä se on miehillä raja, kun alkuun
pääsevät.
— Niin, ja että ihminen saa kyllä katumalla anteeksi, jos välistä
syntiin, näihinpä viinoihinkin, retkahtaa.
— Vankilaan pitäisi teljetä sellaiset saarnamiehet. Tekevät enemmän
pahaa kuin hyvää, sanoi Kerttu.
* * * * *
Kylän nuoret rakensivat kokon, ja yksikään ei jäänyt syrjästä
katsomaan. Iso kahvipannu ja valtavat piirakkakasat vetivät.
Ja sitten Harmaalan emännässä oli se selittämätön vetovoimansa. Kylän
emännät olivat sitä tuominneet, mutta nyt he jo ymmärsivät. Juuri
sellainen piti olla, jos aikoi tätä miesväkeä käännyttää.
Tulivathan sieltä isännätkin vähitellen, pahantuulisen näköisinä,
murjotellen.
Naiset heille kahvia ja mikä mitäkin.
Ja jos he sitten laittaisivat tämän kalakeiton, kun se kuitenkin...'
rantakeitto, syntyisi heiltä paremmin kuin naisväeltä.
— Lepyttelevät, hymähti Aholan Kustaa.
— Taitavat meitä nämä pahukset vain mielistellä, naurahti Kaitereen
ukko kovasti hikoillen, auringon laskiessakin kun oli ilma vielä
hiestävää.
Niemen ukko otti kulauksen väkevää kaljaa ja alkoi asetella pataa
kivien väliin.
— Tehkööt nyt mitä tahansa, mutta tämä ei synny akoilta. Ka, ovatpahan
saaneet lahnoja, ja suuria kuin hirrenpäitä. Pätiipä näistä keittää.
Pojat, tuokaapa kuivia puita.
Siitä vähitellen jo sulivat toisetkin. Oikeastaan tämä oli mukavaakin
vaihteeksi näin. Varsinkin, kun sattui näin kaunis ilma. Tästä
juhannusyöstä ei ole ennen tiettykään, kun on ryypitty ja reuhattu.
Nuorilla oli kylliksi puuhaa tahollaan, vaikkei oltu varattu mitään
ohjelmaakaan. Kirkkaan sinisessä vedessä ja punertavissa pilvissä
taivaalla oli kylliksi katselemista, vihannoivissa metsissä ja sitten
— pojilla tyttöjen silmissä ja punaisissa huulissa — ja tytöillä, kuka
pojista näyttäisi reiluimmalta ja minkä mikin aikoi ottaa täksi illaksi
itselleen.