tytärtä, palvelijoita. Kerrankin näyttivät kaikki taipuvan
samanarvoisiksi ja leikki kävi hilpeästi.
Tanssi ei käynyt kalliolla, jo kokon riutuessa hiillokseksi saivat
nuoret lähteä Harmaalan isoon tupaan tanssimaan.
Ja ukot istuivat kalapatansa ympärillä, ja heillä oli yhtä hauskaa
kuin muinakin juhannusöinä ja taisi, hittovie, olla hauskempaakin...
Tarinoitiin vanhoja kaskuja ja niistä lähti ehtymätön naurun aihe.
Kustaava ristii kätensä ja huokaa tyytyväisenä; Jumalan kiitos, että
se kävi näin hyvin. Ja kun ukot kuitenkin olivat olleet niin hirveän
vihaisia.
Harmaalan haltijat eivät huokaa mitään, vaan ovat tyytyväisiä, että
pienikin voitto on saatu. Sitä varmasti seuraa toinen ja kolmas, kun ei
hellitetä.
14.
Harmaalassa on jo heinänkorjuu lopetettu. Sänki tuoksui syksykesää.
Tänään on viimeiset korjattu latoon ja työväki on jo käynyt levolle.
Markku kävelee vielä pellon ja pihamaan vaiheilla ja antaa kuluneen
ajan, äsken menneitten päivien vaeltaa ohitseen. Silmä seuraa yhtä ja
toista, tyventä järveä peltojen alla ja auerta ilman rannoilla. Pihassa
kävelee vielä joku, istuu luhdin kynnykselle ja jää hänkin järvelle
katselemaan.
Se on Ville siellä. Ei henno hänkään mennä maata, kun kaunis ilta pitää
niin lumoissaan.
Markku käy siitä rantaankin ja palaa takaisin. Kertulla on vielä
jotakin tehtävää maitohuoneessa, ja hän tässä odotellessaan antaa
ajatusten viivähtää kuluneessa.
Ei vielä vuotta väliä ja kaikki on muuttunut, hänessä itsessään ja
talossa. Se toisaalta tuntuu ihmeeltä, mutta kun katselee toiselta
puolen, niin aivan luonnolliselta. Hän ja talo ovat joutuneet hyvien
henkien hoivattavaksi, oikeastaan yhden, joka nytkin siellä puuhaa,
lepoa muistamatta.
Ja koko kylä alkaa vähitellen muuttua.
Päivällä oli hän osuuskunnan kokouksessa ja näki ihmeekseen miehet
raittiina, toimekkaina parannuksia ja uusia yrityksiä suunnittelemassa.
Joku kertoi virne viikkojen kokemuksistaan:
— Tiukalle se väliin ottaa, mutta kun ei ole väkeviä saatavilla, niin
ei tule enää vartavasten puuhatuksi. Tuntuu olo kuitenkin näin monin
verroin paremmalta, kun työinto palaa ja voimat kasvavat, joka päivä.
Markku kävelee pihamaalle, korjaa renkipojalta jääneen tadikon vajaan
ja käy Villen luokse.
— Joko sitä huomenissa ruista kynnätät maihin? kysyy Ville.
— Eiköhän. Johan tulee aikakin. Villeä ei taida nukuttaa, koskapa
valvoo?
— Ei. On tämä ilta niin kovin mukava. Ja sitten on tässä miettimistäkin
yhtä ja toista.
— Taitaa Ville sitä samaa, mitä minäkin.
Markku istuu pihakivelle ja hengittää nauttien saunakukan voimakasta
tuoksua.
— Mitäs tuota sinä... minä vain sitä samaa, monet kerrat jo ennen
mietittyä, että tulipas meistäkin ihmisiä.
Ville naurahtaa ja katsoo, mitä Markku tähän...
— Sitäpä samaa minäkin. Kun on tämä talokin minusta ihan kuin toinen,
vaikka onkin vanha Harmaala, sanoo Markku.
— Niinpä niin. Ja nuokin saunakukat tuossa pihamaalla... eivätkö nekin
ole sinusta rehevämpiä ja tuoksuvampia kuin ennen?
Ja vastausta odottamatta jatkaa Ville:
— Minusta on, vaikka kyllähän ne oikeastaan samoja, mutta kun ne nyt
_näkee_ aivan uutena, niinkuin on itsekin uusi.. Se siinä on.
— Niin, ja kylästäkin kuuluu nyt pelkkää hyvää, sanoo Markku.
— Vai jo sieltäkin.
— Pitävät nyt jo pahana juopottelua ja koettavat päästä siitä kaikin
voimin eroon...
— Hyväpä, että huomasivat... Niitä pitäisi nyt vain auttaa ja tukea.
Minusta ei ole, mutta sinä kun olet nuorempi ja parempi ihminen, niin
yhdessä vaimosi kanssa...
— Tehtävä on mitä vain voi.
Hänkin, huonoin ja heikoin kaikista, oli päässyt vaimonsa avulla
oikealle tielle, ja sille oli nyt toisiakin pyrkimässä. Jospa hänen
kätensä olisi oikein voimakas ja varma, niin hän mielellään ojentaisi
sen toisille, mutta hyvän toverin avulla kyllä hänkin...
Ville toivottelee hyvää unta ja menee aittaansa, Markku kävelee vielä
karjapihalle, vie heinätukon Mustalle ja palaa pihaan, jossa Kerttu
odottaa.
Onnellisina vaieten, veteen kuvastelevaa ukkospilveä katsellen
kävelevät he kasteiselle peltotielle.