tässä on kuitenkin samalla isäntäkin, mutta jurahti synkästi:
— Viekää talliin.
Liiterin nurkalla seisten kuuli hän renkien naureksivan hänelle:
»Isäntää janottaa, muttei uskalla juoda.
Sen siis näkivät muutkin hänen sairautensa. Näkikö Kerttukin? Kyllä kai.
Ja mitä hän Kertulle isännyydestä äkäilemään, ainoalle hyvälle, ehkä
parhaimmalle maailmassa. Olisiko parempi, jos Harmaalassa mentäisiin
nykyisinkin alaspäin, niinkuin ennen jo mentiin?
Kerttu, hyvä toveri, teki kaikki, mitä suinkin ihminen voi, eikä
lukenut siitä mitään ansiota omalle osalleen.
* * * * *
Ruokakello helähti, kutsuen aamiaiselle, mutta Markku käveli rantaan.
Sysäsi venheen vesille ja lähti soutamaan mitään määrää vailla.
Souti voimiensa takaa, saadakseen rauhan kirvelevältä janolta. Kerttu
näkyi tulevan pihamaalle ja katselevan järvelle. Varmaankin ihmetteli,
mihin hän soutaa.
Verkko oli venheen perässä. Se oli jäänyt siihen eilen, kun
lahnankudusta palattiin Kertun kanssa.
Hänpä heittääkin verkon saaren rannalle, jotta Kerttu näkee hänen
soutunsa syyn. On muka verkkoa vievinään.
Markku istui perään ja meloskeli. Kerttu näkyi kävelevän rantaan.
Pitipähän nyt siihen parhaiksi. Näkee taas kaikki ja alkaa taas hoivata
kuin pientä lasta.
Markku silmäili ilman rannoille, eikö jo näkyisi missään kirkasta
taivasta. Näytti vain sakenevan ja muutamia vesipisaroita putoili jo
veden pintaan.
Markku sai verkon lasketuksi ja istui soutamaan kotirantaan. Eihän
auttanut melominen siinä sateisella järvellä. Kerttukin siellä odotti.
— Mitä ihmettä sinä, kun et tule aamiaiselle?
Kerttu oli sillä ainaisella hyvällä tuulellaan, hymykuopat poskillaan.
— Vein verkon, jos sattuisi vielä joku lahna tulemaan.
Mitään huomaamatta kävi Kerttu Markun kainaloon ja he lähtivät
nousemaan rantatietä pihaan.
Kerttu viserteli iloisesti.
Sanoi miettineensä koko aamun, miten saataisiin vanhasta
asuinrakennuksesta vähällä vaivalla kuin uusi ja huoneitakin lisää
useampia.
— No mitenkä? kysäisi vain Markku, mutta ei jaksanut asiaan innostua,
niinkuin muulloin, kun se oli otettu puheeksi.
— No kuulehan nyt, miten olen ajatellut. Tuon vanhan rakennuksen alle
laitetaan vain uusi kivijalka ja katetaan uudestaan siten, että saadaan
sopimaan vinttikertaan muutamia huoneita ja tilavat säiliöhuoneet.
Toisesta tuvasta laitetaan vierastupa, oikein vanhan kansan malliin,
ja tekemällä lisää akkunoita eteiseen saadaan siitä valoisa ja hauska
eteistupa, josta laitetaan portaat yläkertaan. Sinne tulee meidän
huoneemme. Mutta ethän sinä virka mitään.
— No, voidaanhan sitä ajatella, myönsi Markku, eikä voinut taaskaan
estää ilkeätä ajatusta tulemasta: Sinullahan ne ovat ohjakset, ei muuta
kuin panet työt käyntiin.
Markku tarkasteli rakennusta, seisahtuen pihamaalle. Voisihan siitä
tulla niinkin... Kerttuhan oli suunnitellut sen jo paperillekin.
— Tule nyt syömään.
Kerttu veti häntä jäljessään takin hihasta.
Kun olisi kehdannut sanoa Kertulle tuossa, että paholainen taas painoi
häntä. Olisi ollut niin mukavaa laskea päänsä Kertun syliin ja kuulla
hänen rauhoittavia ja rohkaisevia sanojaan.
Olisi siten paljastanut miehuuttomuutensa.
Markku muisti, että tänään oli turveosuuskunnan kokous. Hänen täytyisi
tällä kertaa mennä sinne vasten tahtoaankin. Sanomaan, ettei hänellä
tästä lähtien ollut aikaa käydä kokouksissa. Toisin sanoen katkaisemaan
viimeisetkin välinsä juopottelevan kylän kanssa.
Markku haukkasi hätäisesti ja sanoi lähtevänsä kokoukseen.
Kerttu kävi vakavaksi.
— Onko se aivan välttämätöntä... sinne menosi?
— On kyllä, tällä kertaa.
— Näin huono ilmakin.
Kerttu katseli ikkunasta sateista ilmaa. Pelotti taaskin se Markun
kylään lähtö. Itse oli valittanut, että häntä kiusataan ryyppäämään,
vaikka jo on monesti kieltäytynyt.
Markku näytti muutenkin olevan tällä kertaa huonolla tuulella. Silloin
oli hänen varmasti vaikeampi voittaa kiusausta.
— Olisi ollut niin hauska suunnitella sitä rakennusta, sanoi Kerttu
vielä, etsien Markun katsetta.
Se ei noussut lautasesta ja Markku ynähti vain:
— No, kerkiääpä sitä, eihän tässä kuitenkaan ennen syksyä.
Kerttu luopui estelystään.
— Minä menen sanomaan, että valjastavat hevosen.
Kerttu meni tupaan ja Markku seurasi häntä ovelle katseillaan. Eikö
olisi sittenkin ollut parasta jäädä kotiin, kun hän niin pyysi? Tuntui
ihan, kuin joku onnettomuus tulisi tänään.
Hevonen oli kuitenkin jo valjaissa ja Kerttukin näytti taas
iloisemmalta. Ehkäpä se luotti häneen.
— Älä viivy kauan, mennään sitten verkonlaskuun, sanoi Kerttu ja
hymyili portailla, kun hän nousi kääseihin.
Markku otettiin vastaan suurella riemulla. Ukot tupruttelivat piippu
jaan ja kilvan tarjosivat hänelle massejaan. Savu kiiri laipioon ja
tuvan täytti kovaääninen puheen porina.
— Tässä on kyseessä uuden turvesuon ostaminen, kannattaako Harmaalan
isäntä sitä?
— Ja moottorin hankkiminen. Sitä panee Markku varmasti vastaan.
Tulehan tänne minun puolelleni, että saan apurin. Minä tässä olen jo
tapellutkin hikeen...
Niemen isäntä veti hänet viereensä istumaan.
Teki hyvää, kun taas pitkästä aikaa sai kuulla miesten kiistelyä ja
hänen mielipiteisiinsä vetoamista.
Markku veteli muutamia pitkiä savuja, selvittääkseen ajatuksiaan. Ukot
vaikenivat kuullakseen, mitä Markku sanoisi.
Kaitereen Lassi istui puheenjohtajan paikalla vahvasti viinoissaan.
Ikkunasta paistoi hänen kaljuun lakeensa päivä ja se kiilteli. Vahva
hikivirta valui ihroittuneelta naamalta.
— Turvesuon ostamista minä ainakin kannatan, mutta mitä moottoriin
tulee, olisi kai parasta jättää se tällä kertaa, sanoi Markku.
Aikoi vielä lisätä, mutta Niemen ukko rehahti:
— No enkö sitä sanonut, että Markku on aivan minun kannallani.
Ukko löi kämmenellään saapasvarteensa niin että läjähti ja hirnui: —
Enkö sitä sanonut, häh? Kun meillä on kerran entiset koneet, niin piru
tässä puun säästön vuoksi uusiin...
Ukon taskussa hölähteli pullo. Se taisikin taas olla jokaisella,
naamoista päättäen.
Markun suonissa hulmahti liekkiin matkalla jo hieman rauhoittunut himo.
* * * * *
Suon ostaminen päätettiin, mutta moottoripuuha sai raueta.
Noustiin kahvilomalle ja Markku sanoi laittavansa harjakaiskahvit, kun
aikoi erota osuuskunnan hallituksesta.
— Erota? Mitä se nyt puhuu?
— Ei sitä niin... jää sitä vielä aikaa sen uuden emännän luona
olemiseen, jos käy kokouksissa.
— Ei hittovie, kyllä Markun täytyy pysyä kiinni osuuskunnassa, muuten
ei tule mitään.
Jokainen vastusti hänen eroamistaan. Se tuntui melkein hyvältä, vaikka
hän oli päättänytkin erota.
Jos jäisi sen vuoksi, että saisi vaikuttaa raitistavasti ukkoihin?
Siitä ei tulisi mitään. Hänen sanansa otettaisiin leikiksi ja hän
joutuisi tarjottelujen vuoksi vielä suurempaan kiusaukseen.
Nytkin kuivasi suuta, kun kuuli pullojen hölähtelemistä ukkojen
taskuissa.
Markun mentyä kamariin oli siellä juopottelu käynnissä. Hänellekin
työnnettiin pulloa väkisten.
— Mitä, eikö kelpaa? Raitisko? Ei hittovie kannata akkaväen takia
raitistella, ainakaan näin kylämatkoilla.
— Saahan sitä siitä olla raitis, jos sen verran maistaa, että
suonissaan tuntee.
— No, älä taivastele, pistä vain poskeesi.
— Hän kyllä oli kuullut tämän jo ennenkin, että saahan olla raitis,
jos välistä maistoikin. Se oli niillä vetävin valtti. Sitä oli vaikea
vastustaa, varsinkin kun himo kipenöi suonissa.
Niemen isäntä vei Markun nurkkaan.
— Maista nyt edes minun mielikseni, kun tässä koneasiassa voitettiin.
Eihän siitä eukkosi tiedä mitään.
Ukot katselivat häntä suu vinossa.
— Ei se uskalla.
— Tuli lellipoika hyvästä miehestä.
Markun kädet vapisivat. Veri nousi päähän niin että kohisi. Otti
tarjotun pullon ja ryyppäsi, kahdesti, joi pohjaan.
Kuului hyväksymisen huminaa. Suonet alkoivat takoa rauhallisemmin,
mutta viina kihosi päähän. Ei yhtään selvää ajatusta saanut enää
syntymään. Yksi hämärä häive vain palasi aina uudelleen: hän ei nyt voi
mennä kotiin, Kertun luokse, ei voi, ei mitenkään.
* * * * *
Kokous oli loppunut ja miehet, lähteneet kukin haaralleen. Markku
loikoi kamarissa sängyn päällä ja muisteli, oliko sanonut itsensä irti
osuuskunnasta.
Kaitereen Lassi tuli huoneeseen.
— No, etkö sinä aio lähteäkään? Taisi yhtäkkiä mennä se aine päähäsi.
Siinä kun oli seassa pirtua. Jos koettaisit tästä minun pullostani,
että voimistuisit.
— Vie pois, en minä... sanoinko minä itseni irti näistä puuhista,
sanohan, sanoinko? Jos en sanonut, niin sano sinä heille, etten tule
kertaakaan enää.
Markku nousi istumaan sängyn laidalle turtuneena, kasvot pöhöttäen.
— Miksi et tule?
— Etkö sitä käsitä... Kun minä en tahtoisi maistaa, niin täällä ei
anneta rauhaa.
— Mutta miksi et maista koetti toinen tutkia. — Vaimosiko vuoksi vai..?
— Ei kuin oman itseni... ja muutenkin... Näethän, miten rappiolla on
tämäkin kylä viinojen takia.
— Onko sitten sinun talosi paremmin? kivahti Lassi.
— Harmaala nousee, kun minä vain jaksaisin voittaa tämän paheen.
Lassi naurahti pilkaten.
Markku koetti nousta, lähteäkseen ulos saamaan raitista ilmaa, mutta
istui jälleen.
— Älä naura. Pois tästä on leikki, jos näin jatketaan.
Toinen näytti miettivän.
— En minä ainakaan ymmärrä koko raittiusasiaa, sanoi.
— Minä ymmärrän sitä jo hyvin, kun olen saanut olla viikkokausia
rauhassa. Paljon parempi on olla raittiina. Näes, kaikki on nyt
Harmaalassa toisin.
— No, se on emäntäsi, joka puuhaa...
— Ei, sinä et ymmärrä... vasta nyt, hänen aikanaan se on tuntunut
kodilta.
Markku istui syyllisyyden tunnon painamana.
Se lepäsi kuin vuori hänen hartioillaan. Kerttu odotti häntä kotiin,
verkon laskuun, ja hän on täällä, voimatonna ja masentuneena.
Kun pääsisi kotiin niin, että Kerttu ei tietäisi mitään.
Voisiko hän sitten valehdella vaimolleen? Ei mitenkään. Se olisi vielä
pahempaa.
— No mutta lähde nyt kuitenkin kotiisi, kun kerran olet jo selvä, sanoi
Lassi. — Musta kuopii siellä rauhattomana.
Markku nousi ja meni horjuen ovelle. Lassi pisti pullonsa pöydältä
taskuunsa ja seurasi.
Pihamaalla kääntyi Markku ja laski kätensä Lassin olalle.
— Kuulehan, naapuri, tehdään nyt oikein miehen päätös, ettei maisteta
enää milloinkaan.
Lassi naurahti, mutta näytti kuitenkin vakavalta.
— Kyllähän se, kun saisi vain jäämään...
— Miksei saa, kun hävittää kaikki pesät ensin ympäriltään. Minä olin
melkein kuukauden maistamatta, enkä olisi nytkään, jollei olisi
tarjottu...
— Eikö sitten ole mielesi tehnyt..
— Se on toinen asia. On se veri sitä vaatinut montakin kertaa, mutta en
ole lähtenyt hakemaan, sanoi Markku, kääntäen Mustan tielle ja lähtien
ajamaan.
Oli jo myöhäinen. Päivä laski tyvenien vesien taakse. Käet kukahtelivat
ja sieltä täältä kylästä kuului iloisia ääniä.
— Soh, Musta, kävelehän; ei ole nyt kiirettä kotiin.
Markku kyyrötti rattailla kuin lyötynä. Ilma oli seestynyt ja luontoa
siunaava päivä tehnyt kierroksensa. Sen väreilevät ruskot paloivat
vielä tuoksuvissa metsissä.
Terveet ihmiset iloitsivat tällaisesta illasta, mutta hän ei nyt siitä
saanut edes rauhoitusta painavalle mielelleen. Miksi ihminen oli niin
heikko, kuten hänkin, ettei voinut hallita itseään?
Markku tiesi, että Kerttu antaa anteeksi hänelle ja hoitaa kuin
sairasta. Puhuu rohkaisevasti ja uskoo tulevaisuuteen.
Sepä se olikin. Jos Kerttu sanoisi edes yhdenkin syyttävän sanan, niin
olisi helpompi, mutta kun näki hänet hellänä ja huoltavana, niin se
vasta teki kipeää.
9.
Kerttu odotteli Markkua kotiin. Työväki palasi jo töistä, eikä häntä
vieläkään kuulunut.
Vanha Leenakin kävi levottomaksi.
— Nyt on käynyt Markulle huonosti, sanoi hän Kertulle. — Ei olisi
pitänyt häntä laskea kylään.
— Eihän miestä niin voi pidättää, virkkoi Kerttu. — Onhan Markulla
saattanut olla muitakin asioita viipyäkseen.»
Sen sanoi Kerttu rauhoittaakseen vain Leenaa, vaikka oli itsekin
rauhaton.
Villekin palasi salolta tuohikantamuksineen ja toi emännälle metsässä
tekemiään marja-astioita.
Kun ei nähnyt vajassa rattaita, eikä Mustaa tallissa, tuli hän
alakuloiseksi.
Hänellä oli ollut taaskin niin kaunis päivä metsässä, mutta nyt ei
ollut Markku kotona ja siitä tuli huolta. Ei olisi pitänyt Markun mennä
kokoukseen.
Villen jokapäiväiset tuohinäpertelyt, joita hän kuljetti metsästä
emännälle, houkuttelivat tälläkin kertaa hymyn häiveen tämän kasvoille.
Se katosi pian.
— Markku ei ole tullut vieläkään, hän sanoi Villelle.
— Ei näy, ei. Jos minä menisin häntä kuulostelemaan. Tuota noin, minä
menenkin heti.
— Parasta on kun minä menen, sanoi Kerttu.
Ville suostui tähän vastahakoisesti, eikä mennyt syömään. Ei maistunut
ruoka, kun kerran Markun asiat olivat huonosti. Ne olivat varmasti
siten, koskapa ei kotiin kuulunut. Talon muu väki vetäytyi aittoihin
ja vajoihin levolle. Leenalle ei tullut uni ja sitä oli salailtava
Villeltä, joka käpsehti kartanolla, kai hänkin odotellen Markkua. Ville
peitteli levottomuuttaan Leenalta, joka tassutteli tuvan ja kamarien
väliä ja pistäytyi väliin portaille. Oli laittelevinaan haravaa
varteen, mutta jäikin katselemaan tielle ja kuulostamaan.
Kerttu oli lähtenyt näköjään reippaana Markkua vastaan. Hän olikin
päässyt selvyyteen yhdestä asiasta. Markku oli tietysti toisten
houkuttelemana langennut, mutta eihän syy silloin ollut kokonaan hänen.
Kerttu saattoi hyvin kuvitella, miten vaikeata oli voimakasta himoa
vastustaa Markun heikolla luonteella.
Raskaalle se tuntui, mutta sureksimaan siitä ei sopinut jättäytyä, eikä
näyttää tuossa tassutteleville vanhuksillekaan alakuloista naamaa.
Markkuhan _tahtoi_ päästä vapaaksi kirouksesta, ja siitä yksin kannatti
olla iloinen.
Nyt hän tietysti jossakin odottelee yötä, päästäkseen kenenkään
huomaamatta kartanoon ja hiljaa johonkin loukkoon häpeämään
heikkouttaan.
Pahinta vain kaikesta oli, jos olisi sattunut jokin tapaturma. Musta
kävi vauhkoksi saatuaan kauan odottaa.
Mutta eihän sekään ollut mahdollista.
Luhtaniityn kohdalla tuli Musta rauhallisesti kävellen häntä vastaan.
Markku nukkui rattailla.
Musta pysähtyi itsestään ja katsoi Kerttuun, aivan kuin tahtoen sanoa:
Näin se taas kävi.
Kerttu nousi rattaille ja otti varovasti ohjat Markun kädestä. Painoi
miehen väsyneen pään kainaloonsa ja antoi Mustan kävellä.
Vasta kotiportilla heräsi Markku, kun Kerttu nousi avaamaan porttia.
Tuskaisena etsi hän Kertun katsetta ja laskeutui sulkemaan portin.
Kertun silmissä säteili anteeksiantava hellyys, moitetta, ei lainkaan.
— Sinä olet ihmeellinen, Kerttu. Kuinka paljon sinä saatkaan antaa
minulle anteeksi, sanoi Markku.
— Minä teen sen niin mielelläni.
— Etkä yhtään pahoittele, että näin kävi?
— En niin paljoa, kun tiedän, että toisetkin ovat olleet siihen
syyllisiä ja että sinä koetat päästä siitä eroon.
— Toisten syyllisyys ei yhtään vapauta minua. Se on vain sinun
hyvyytesi, joka ottaa senkin huomioon. Tämän illan tuskan ja häpeän
jälkeen luulen jaksavani pysyä miehenä.
Rattaat vierivät kasteisen pihanurmen yli. Markku auttoi Kertun
rattailta ja riisui Mustan karjapihalla.
Kerttu odotti portailla.
Sumu nousi lahdelta ja rannalta kuului siipan sirinä. Rastaskin äänteli
hakametsässä.
Markku tuli valjasliiteristä.
— Katsohan, miten ihana yö nyt on, sanoi Kerttu. Hän oli riisunut
kenkänsä ja sukkansa ja tepasteli avojaloin kasteisella nurmella.
Markun painava mieli olisi pitänyt saada edes vähänkin kevenemään.
— Tulehan syömään, sinulla on kai hirveä nälkä.
Kerttu pisti kätensä Markun kainaloon ja veti hänet mukanaan.
— Mennään sitten vielä... vaikka verkon laskuun.
Markku haukkasi muutaman palan.
— Mutta ethän sinä syö mitään.
— Ei ole nälkä. Tulehan, niin mennään rantaan. Uni ei meille tule
kuitenkaan.
Miksi Kerttu ei ole niin surullinen minun takiani, niinkuin edeltäpäin
luulin? mietti Markku kävellessään vaimonsa rinnalla rantatietä.
Vai salaako hän kaikki? Tuntui sanomattoman hyvältä nähdä Kerttu
reippaana. Markku muisti kerran Kertun sanoneen, ettei mikään asia,
ei edes tämäkään, suremalla tullut paremmaksi. Täytyi koettaa unohtaa
sattunut ja välttää sitä vastaisuudessa. Pyrkiä ylöspäin, taka-askelia
muistamatta.
Hän olisi tahtonut vakuuttaa Kertulle tuossa, että tämä oli viimeinen
kerta, mutta se olisi ollut sitä jo monta kertaa ennen kuultua, josta
asia ei parantunut. Hiljaisella päätöksellä oli varmasti häneen
itseensäkin parempi vaikutus.
Kerttu tepasteli vesirajassa. Markku riisuutui ja juoksi pärskytellen
veteen. Hän oli sanonut tahtovansa uida, jättää veteen kaiken sen
ruumiillisen pahanolon tunnun, joka häntä vaivasi.
— Tule sinäkin, luikkasi Markku syvänteen takaa Kertulle.
Tulenpahan toiste. Jätä sinä vain sinne nyt talviturkkisi.
— Niin jätänkin... kaikki entisyyteni, lisäsi Markku ja veteli pitkin
ottein tyvenellä pinnalla.
10.
Markku käveli kesannolla ja tarkasti joka ojan ja saran nurkkauksen,
olivatko ne kunnossa. Kuinkahan kauan siitä »olikaan, kun hän oli näin
kaikki viimeistä myöten tarkastellut ja nuuskinut miesten jäljiltä.
Hyvältä näytti. Maa oli syvältä muokattua ja ojat pohottivat syvinä ja
suoralaitaisina.
Naapurit olivat käyneet viime aikoina joskus hänen pelloillaan ja
ihmetelleet.
Varsinkin juurikasmaata, jossa naatit koettivat kilvan rehennellä
toistensa ylitse.
Muutamina vuosina oli Markku viljellyt vihantarehua, mutta jättänyt
sen, muka kannattamattomana. Harmaalassa käveli karja kesäisin kuivilla
kanervikkolaitumilla, ja keskikesällä ajeli meijerin maitokuski talon
ohi. Nyt kannettiin vihantarehua karjalle aamuin illoin, ja Markun oli
pitänyt hankkia kaksi uutta kermankuljetusastiaa.
Niin, hänellä oli kerran ollut maahenkeä jäsenissään, aivan sormenpäitä
myöten, mutta juopottelu oli sen hävittänyt melkein olemattomiin.
Ensin alkoi työ tuntua vaikealta, ja sitten nosti kohta ohdake jo
päätään voitonriemuisena pelloilla.
Nyt oli saatu maksaa sekin aika ja tehdä työtä kaksin verroin. Raastaa
hikipäisinä ohdakkeita ja pajun juuria pelloista.
Menneet vuodet tuntuivat nyt kuin unennäöltä.
Markku talutti parihevoset haasta ja juotti niitä kaivolla. Siinä
silmäin alla levisi rehevä ruispelto, joka kuin vahingon kaupalla
näytti lupaavan täyttä satoa. Sekin oli vielä viimesyksyiseltään
huonosti muokattu.
Markku vei hevoset äkeen eteen ja neuvoi miestä äestämään. Itse tarttui
hän kylvövakkaan.
Rehunviljelysinto oli niin tarttunut häneen, että piti kylvää
juhannusruista, jota näillä seuduin viljeltiin ainoastaan Huhtalassa.
Keskikesän henki leyhytteli yli peltojen. Viime yönä oli satanut ja
maa juonut ahneesti kosteutta. Nurmet loistelivat nyt lukemattomin
kukkasin. Apila alkoi tuoksua, ilmaisten siten kypsyyttään.
Mehiläisillä oli nyt jo päänvaivaa, mihin kukkaan asettua.
Markku heitteli ripeästi siementä ja kuvitteli satoa, jonka saisi
pellosta. Ensin latomääriä rehua ihan ilmaiseksi ja ensi kesänä
kymmenen kortta yhdestä juuresta.
Viime päivinä tunsi Markku voimiensa kasvaneen. Himo teki totutun
vaelluksensa häntä kiusaamaan, mutta sai lähteä toimettomana. Ei
tippaakaan enää, vaikka naapurit kiertäisivät aina kintereillä.
Sieltä naapurien kulmilta ei kuulunutkaan mitään hyvää. Kerttu oli
tänään mennyt kylään puhumaan emännille, mitä olisi tehtävä.
Markku hymyili itsekseen. Siellä saatettiin kai käydä tuima taistelu.
Kerttu ei hellittäisi otettaan, sen hän tiesi, ja kylän naiset
tahtoivat pysyä laisinaan.
Puolisille palasi Kerttu ja Markku oli utelias kuulemaan, mitä hän oli
saanut aikaan.
Ei paljon mitään. Kaikki kylän naiset olivat olleet muutaman kiertävän
saarnaajan puheita kuulemassa, paitsi Ylisen Sohvi.
Kerttu puhisi pahantuulisena.
— Seuroissa juoksevat, vaan muuhun niistä ei ole... menisivät niiden
pappiensa kanssa korpeen hävittämään viinatehtaita.
— Mitäpä siitä, jos ne hävittää, niin apteekeista saa ja ulkoa tuodaan
laivoittain, sanoi Markku. — Lakia poljetaan joka paikassa.
— Niin kai... maaseutu kuitenkin käyttää omiaan, ja se meidän on saatava
raittiiksi.
* * * * *
Niemen isäntä kääkersi aamiaisten jälkeen Harmaalaan. Oli lähtenyt
katsomaan Markun viljelyksiä, kun niitä kiiteltiin pitkin kylää.
No, näyttihän tämä talo nyt todellakin entiseen verraten kuin uudelta.
Hermanni nojasi piha-aitaan ja latasi piippuaan.
— Taitaa tämä sinun eukkosi olla se vieteri, joka panee kaikki
käyntiin, sanoi ja iski silmää Markulle.
— Hänen ansiotaan se on, myönsi Markku.
Kerttukin oli tullut paikalle ja virkkoi:
— Eipä kun hänen. Markku on oikein todenteolla käynyt suunnittelemaan
kaikkea.
Markku naurahti. Omat ansionsa se osasi kääntää hänen hyväkseen.
— Mutta tuo ei ole paikallaan, sanoi Herkko ja viittasi piipullaan
karjatarhaan, jossa näkyi rehun jätteitä. — Ei sitä kannata karjaa
kesällä syöttää tuommoisilla.
— Vai ei, kun meiltäkin viedään nyt kermaa meijeriin kahdella astialla,
sanoi Markku. Mitä ne saavat kuivilta kankailta?
Ukko mietti ja pöläytteli vahvoja savupilviä.
Niin sanovat, että kahdella astialla, ja isoja ovat vielä, mietti
Herkko. Taitaa olla tämä Huhtalan tytär, uusi emäntä, oikein mato
järjestämään.
Ja nyt tarjottiin Harmaalassa vain kahvia kaakun kanssa vieraalle,
eikä viinoja näkynyt eikä kuulunut. Entiseen aikaan oli naapuri viety
kamariin ja kulautettu.
Heh, hyvänpä teki tällainen kahvikin, joka oli oikeista ulkolaisista.
Kotona akat keittivät ruisvettä ja siitä tuli väliin etova elämä, jota
piti viinalla lääkitä.
— Tulin oikeastaan kysymään, olisiko sinulla siemenruista lainata,
sanoi Herkko. — Meidän pellosta ei näy tulevan siemeneksi kelpaavaa.
Heilimöi vain paikkapaikoin.
Rukiin lainuun sanoi vain asiakseen Niemen ukko, kuullakseen, oliko
Markulla itsellään.
Mistäpä niitä... tuli viime syksynä tuhlatuksi viljaa viinoihin
monenkin siemenen vero, sanoi Markku ja naurahti.
Siihenpä ne olivat menneet Niemeläisenkin siemenosat ja osa
syötävistäkin.
Viljan haaskuu viinoihin oli melkein hirveätä. Varmaankin puolikymmentä
hehtoa meni joka talosta.
Sekin vei taloutta alaspäin.
— Niinhän niitä, jurahti Herkko. — Nyt et taida enää panna viljojasi
viinoihin. Tuli se nyt semmoinen heta tähän taloon.
Ukko hirnui ja läjäytti saapasvarttaan.
— En jyvääkään. Enkä muillekaan siihen tarkoitukseen, vaikka satanen
kapasta luvattaisiin.
— Älä, vai niin olet muuttunut, naurahti Herkko.
— Niin, ja saman päätöksen toivoisin tekevän jokaisen. Ryyppääminen
on kovin pieni nautinto raittiin elämänilon rinnalla. Jos toista
harjoittaa niin toinen jää.
Herkko raapasi korvallistaan.
— Kyllä kai se on niinkin. Mutta kun siihen on jo niin tottunut,
niin vaatii aina kuin velkaansa. Paljon se tosin vie vuodessa tämä
kotipoltto. Saisi litrankaan edes kaupungista.
— Yhtä tarpeetonta kuin kotoinenkin. Ja tottunut siihen olin jo
minäkin, mutta kyllä se nyt jää minun puolestani, sanoi Markku, melkein
voitonriemuisesti.
Herkko tahtoi nähdä vielä suota, jota Riitun Ville oli ojimassa.
Hän ei usko, ennen kuin näkee omilla silmillään, että Ville kaivaa
ojaa. — Kyllä se on uskottava. Villestä on apua enemmän kuin kahdesta
päivän pituutta laskevasta nuoresta miehestä, sanoi Markku.
— Ka, enhän mä ollut enää tunteakaan, sanoi Niemen isäntä Villelle. —
Ihan kuin nuoret miehet, kun on vielä partansakin ajanut.
— Enkä mä sinua, kun olet aina vain kasvanut alaspäin kuin lehmän
häntä, sanoi Ville kyyristellen ojanpohjassa.
— Katsohan tätä pahusta, kun on taitanut käydä ihan ylpeäksi, hohottaa
Herkko.
— Mitäs tässä, syntinen ihminen, ylpeilemään.
Totta puhuen, olet mielestäni vanhentunut sitten kevätlumien, arveli
Ville.
Istutaan siinä ojan partaalla ja arvioidaan suon hyvyyttä. Puhutaan
minkä mitäkin. Sitten sanoo Herkko Villelle:
— No sinusta on taitanut tulla ihan raitis?