Siitä ei mitenkään voinut olla kysymättä tältä uudelta koreilevalta
emännältä.
— Kun kertoivat, että Riitun Ville on teillä muka työmiehinä, aloitti.
— Kai se on valepuhetta?
— Eikä ole. Pyysin Markun ottamaan hänet työhön, että lopettaisi huonon
ammattinsa, viinojen haalaamisen ja viljojen kantamisen viinatehtaille,
sanoi Kerttu ja katsoi, mitä se vaikutti pöytäkuntaan.
Rustaava keikautti hieman päätään ja Laara suipisti suunsa suppuralle.
Amalia veti suunsa salaperäiseen hymyyn ja Sohvi ei mitenkään malttanut
olla iskemättä silmää Amalialle.
Vai mukamas työmiehiksi tämä Ville. No, kyllä ne Villen työt
tiedettiin. Kaipa se Markku tarvitsi niitä Villen töitä niinkuin
muutkin. Viinoja kantamaan ja...
— Tulleeko siitä Villen työnteosta mitään? Tekeehän se sitä, mitä on
tottunut tekemään, sanoi Rustaava.
— Meillä se ei ainakaan kanneksi viljoja metsiin eikä viinoja, tokaisi
Kerttu. — Markku sitä ei olisi ottanutkaan töihinsä, mutta minä pyysin
koettamaan, jos miehestä tulisi vielä ihminen.
Laara nyökytteli päätään.
Saahan sitä Markkua puolustaa. Kyllä se sen on ottanut omiin
tarkoituksiinsa. No, joutaa kai se heidän puolestaan. Ei vain pitäisi
näytellä itseään parempana kuin on.
— Vai ihminen, jahkaili Amaliakin. — Ei niistä toki semmoisista...
— Ei sanota nyt vielä ainakaan. Mies ei ole näinä päivinä maistanut
viinoja ja työssä on malttanut pysyä. Voihan se himo vietellä häntäkin,
mutta sopivalla hoidolla...
— Mitenkä sitä sellaista hoidetaan? kysäisi Sohvi pisteliäästi.
— Ystävällisyydellä ja hyvyydellä, kohtelemalla ihmisenä niinkuin
muitakin, sanoi. Kerttu. — Minun mielestäni pitäisi jokaisen koettaa
sitä samaa sairaisiinsa.
Se näytti vähän sattuvan.
Ettäkö tämä Harmaalan uusi emäntä huomauttelemaan heille miesten
paheista, kun kerran oli omassa kohdassaankin samaa, ellei pahempaa.
Niin, onhan niitä sairaita itsekullakin, ilman Riitun Villettä ja
muitta semmoisitta, sanoi Laara ja kiristi huivinsa solmua.
Ja katsoi merkitsevästi Kerttuun, vaikka olisi ollut kuinka
avokaulainen ja lyhythameinen tahansa.
Kerttu hymähti.
— Niin, juoppouspaheen orjanahan se on ollut Markkukin, vaan uskon
hänestä tulevan vielä aivan raittiin. Miehiä on vain kohdeltava,
lankeemuksistaan huolimatta, ystävällisesti, mutta ei annettava perään
vaatimuksistaan.
Voi, miten mielellään olisi hän nyt, aivan tällä hetkellä, pyytänyt
näitä kylän emäntiä kanssaan poistamaan kylän häpeää, juopottelua ja
viinanvalmistusta, mutta ei vielä voinut käydä suorasukaisesti asiaan.
Vai voisiko?
Ei, ei vielä. Se pahentaisi vain asiaa.
Hänen täytyisi käydä jokaisen luona erikseen puhumassa. Näin joukossa
se synnyttäisi vain pahaa verta.
Ja sitäpaitsi emännät nousivat jo ja kiristelivät äänettöminä
pääliinojensa solmuja. Taisi heille jo tulla sanotuksi liikaakin. No,
täytyihän itseään puolustaa.
Kerttu meni tupaan. Hän ei ollut muistanut kutsuakaan Markkua emäntien
joukkoon.
Markku tuli ovessa vastaan.
— Nyt ne lähtevät, en muistanut ennemmin.
Minä pyydän vielä jäämään. Tuo sinä vielä lisää kahvia.
Markku sai vielä vieraat istumaan, vaikka esteltiin.
— Eihän sitä nyt enää kahvia...
— Pitäisi joutua lehmiäkin lypsämään.
— Kunhan ne tytön luntut saisivat ne ensin kotiin.
Otettiin viidennet kupit ja kun tämä uuden emännän kaakku oli niin
kovin hyvää, ei malttanut olla panematta sekaan...
Vieraat katselivat Markkua. Oli käynyt heidän mielestään terveemmän
näköiseksi ja liikkui reippaammin kuin ennen. Olisikohan tosiaankin
malttanut olla maistamatta? No, saattoihan se olla nuoren emännän
ansiotakin.
Markku kertoi olevan ensi sunnuntaina raittiusseuran kokouksen
Harmaalassa ja pyyteli emäntiä tulemaan mukaan.
Ei totisesti, mitä se nyt haastoikaan.
Emäntien täytyi siirtää liinat korvien taakse.
— Ettäkö teillä raittiusseuran kokous?
— Niin. Koettakaapa saada nekin isännät sieltä mukaan, sanoi Markku. —
Tehdään tässä joukolla sellainen päätös, ettei maisteta eikä suvaita
keittäjiä näillä maillakaan. Niin olen tässä ajatellut.
Kustaavan piti ihan ääneen naurahtaa.
— Kyllähän ne miehet tekevät niitä päätöksiä, mutta eiväthän ne pidä,
ainakaan tässä asiassa.
— Sitä minäkin, vahvisti Amalia.
Ja Aholan Laara:
— Kyllä se on Kustaakin aina luvannut, että nyt minä en enää maista
tippaakaan, mutta jo muutamien päivien päästä pitää saada vaikka kiven
kolosta.
— Kyllä kai päätöksensä voi pitää, jos vain oikein tahtoo, sanoi
Markku, vaikka tiesi luonteensa horjuvaisuuden.
— Niin, ja naisten velvollisuus on auttaa miehiä pysymään
päätöksissään, sanoi Kerttu. — Minun mielipiteeni on tämä, että
viinojen valmistus ja nauttiminen loppuisi piankin, jos naiset vain
todenteolla tahtoisivat.
Emännät hymyilivät.
Kovinpa tämä uusi emäntä taisi olla etevä, oli ainakin olevinaan. Kyllä
se tiedetään, mitä se naisten sana siinä asiassa vaikuttaa. Alkavat
vain torailla. Mokomakin hattara tässä vanhempiaan neuvomaan.
— Tuima riita siitä syntyy, jos heille siitä sanoo, vakuutti Kustaava.
— Minäkin olen ihan Jumalan sanan avulla koettanut, mutta...
— Ei siinä Jumalan sana auta, kivahti Markku.
— Mikä se sitten, ellei..?
Laara nykäisi huivinsa solmua, että oli tukehtua ja seisoi pönäkkänä,
seivästäen silmänsä Markkuun.
Jo tässä ihmeitä, kun rapajuoppo raittiusneuvojaksi...
— Ihminen itse, sanoi Markku varmasti. — Varsinkin jos mies on
todellakin _mies_ ja oikein tahtoo, niin lopultakin voittaa, vaikka
joskus ylös pyrkiessään lankeaakin. Ja kun nainen häntä auttaa
pyrkimyksissään. Mutta kovinkohan moni sitä heistä tehnee.
— Jaa-a. Mikä lihasta on syntynyt se on lihaa, niinpä ihmisen omat
aikeetkin niissä asioissa, tuhahti Kustaava.
Markku naurahti ja poistui. Saisipa nähdä, tulisiko Jumala Harmaalan
metsiin hävittämään viinatehtaita ja vetämään miehiä käsikynkästä
pois paheen tieltä. Ihan pahaa teki kuulla sellaista uskoa ja
valheellisuutta.
— Kirkko ja uskonto yksinään ei saa hyväksi nykyajan ihmistä, kuului
Kerttu kivahtavan vierailleen. — Mitä se hyödyttää, jos arkipäivinä
ryyppää ja sunnuntaina katuu sitä kirkossa tahi muuten sanan ääressä?
Ei siitä ihminen tule sen paremmaksi.
— No se on sekin asia niinkuin on, ei se puhumalla parane, muuta kuin
kärsimällä, kuittasi Amalia, tehden kiireistä lähtöä.
Ylisen Sohvi kehoitteli käymään, mutta toiset eivät sitä tehneet.
Jopahan tässä nyt semmoista...
— Hyvän se sai Leena miniän, suhahti Laara toisille pihasta mentyä.
— No tietää tämän, kepsakkeen.
— Ja herrashempukan. Keikkuu lyhyvissä hameissa kuin nuoret tytöt ja
näyttelee paikkojaan.
— No, että miehet tykkäävät.
— Johan tämä nähtiin Huhtalassa, mikä oli ihmisekseen.
Kertun suonissa kiehui ja kihelmöi.
Kyllä kelpasi miesten rähmiä, kun naiset olivat tuollaisia.
Mutta voisivathan vielä hekin muuttua. Olivathan nämäkin vain
puutteellisia ihmisiä. Eiväthän he tietäneet mitään muista
katsantokannoista kuin omistaan. Ehkä he vielä muuttuisivat ja heidän
kauttaan koko kylä.
6.
Riitun Ville puski ojaa hikipäässä. Hyväpä olikin tehdä työtä, kun oli
kauniita ilmoja. Aamulla kun sait silmäsi auki, niin aurinko jo metsän
takaa hymyili ja metsä kimalteli kasteisena.
Metsäpolkua astuessa soitti korvaan lintujen lukematon joukko ja metsän
tuoksu oli mukavata vetää keuhkoihinsa.
Täysi eväskontti, voit ja kalakukot, oli selässä eikä huolta mistään.
No, mikä oli työtä tehdessä?
Jos viinanhimo joskus poltti, niin aikansa poltettuaan jätti rauhaan ja
sittenkös oli taas hyvä olla.
Jumalan kaunista luontoa katsellessa unohti hetkiseksi kokonaan, että
oli huonompi kuin muut ihmiset ja aikoinaan elänyt pahasti, kuluttanut
turhuuteen tätä armonaikaa.
Kun nyt vanhoilla päivillään, voisi menetetyt korvata.
Ei, ei sitä voinut enää, vaikka kuinka koettaisi. Jos olisi nuorempana
sen huomannut. Ei olisi ehkä nytkään, jos ei tämä Harmaalan emäntä,
hyvä ihminen olisi tehnyt alkua.
Hänpä se aukaisi silmät näkemään. Nuorempi kykeni neuvomaan vanhempaa.
Puheli kauniisti ja kohteli kuin hyvääkin.
Ihan vesi kihosi silmään sitä hyvyyttä ajatellessa. Joka päivä piti
huolta kuin omastaan.
Ville istahti ojan reunalle lepäämään.
Sellaiset varmaankin, kuin tämä Kerttu, ovat niitä taivaan valtakunnan
asukkaita, vaikka eivät kävisi kirkossa, eivätkä muutenkaan
harjoittaisi sanaa. Pelkän hyvyytensä vuoksi. Niin, no, eiväthän ne
terveet tarvitsekaan parantajaa, vaan sairaat.
Oli sanottu kylässä, ettei hänestäkään enää tule oikeata'
eläjää. Mikäpä hänet tiesi, mikä tulee, kun ruumis on raihnainen
pitkäaikaisesta maistelemisesta, mutta työtä toki vielä osaa tehdä.
Kun pääsi ensin alkuun.
Tiukkaa teki alussa. Lapio piti lyödä jo monta kertaa ojan varteen ja
eväskontti siihen viereen, että tottapahan siitä omansa löytävät, mutta
oli niinkuin joku olisi kädestä vetänyt takaisin.
Nyt on jo helpompi, vaikka kiusaaja aina väliin nykii takin hihasta:
Mitä sinä tässä rehkimään, raskaassa työssä, kun elät helpommallakin.
Saat maistella viinoja, elää isäntien kanssa ja olla miten haluttaa.
Ei kuitenkaan ilennyt lähteä sen emännän takia, joka piti niin hyvää
huolta ja kyseli voinnit joka aamu ja ilta.
Ville katseli suoraksi ja sileäksi hiomiaan ojanlaitoja. Tuntui
hyvältä, että vielä sai syntymään ja osasi tehdä. Markkukin aina
kiitteli ja ihmetteli.
Ville kaiveli eväskonttiaan ja veteli sieltä voit ja kalakukot. Oli
väliin muutakin, herkkujakin. Milloin pisti emäntä eväskonttiin
vehnäspalan, milloin piirakan. Nyt oli siellä piparikakku. Se pitääkin
nyt jättää syömättä, ihan emännän muistiksi.
Markku harppoi pitkin askelin Villen luokse, tuohikimppu kainalossa.
— Täällä on mies aterialla.
— Niin, rupea sinäkin... On kontissa kukkoa ja voita ja hinkissä on
piimää.
— Menenpähän kotiin. Pitäisi näistä tuohista Kertulle virsut... Ville
kai se osaa tehdä.
— Vai virsut, semmoiselle hienolle pitäjälle. Johan sinä nyt...
— Se tahtoo, koreillakseen, huvitellakseen.
— No sitte... tuota noin, kyllähän ne osataan, mutta hienommat pitää
olla tuohet, pitäjätä myöten.
Et ole osannut ottaa tuohta. Minä otan illalla kotiin palatessa.
— Mitenkäs työ sujuu? Mieliteot ei taida enää tehdä kiusaa?
Ville leikkasi ison palan kukostaan ja haukkasi. Pala näytti tarttuvan
kurkkuun.
— Kyllähän se, varsinkin kun mieleen johtuu. Nytkin vetäisi kuin
puukolla.
Ville ryysti tuohilipistä piimää ja vasta sitten näytti rauhoittuvan.
— Ei tämä ihmisraato niin pian terveeksi tule ja hyväksi kuonnu.
Vieläkö se sinua piinaa, pahahenki? Tuota noin... onhan se sinulla
auttaja aina kättäällä, hyvä henki lähettyvillä. Ja sehän se minuakin,
hyväkästä, vetää kuin sammakkota ojasta. Älä luulekaan, en minä tässä
ojaa kaivaisi sinun pyynnilläsi, vaikka oletkin hyvä isäntä, kylän
paraita; emäntäsi se oli, joka sai jäämään.
— Sehän se koettaa minustakin tehdä ihmistä.
— No, meillä on sitten yhteinen auttaja, kun vain osattaisiin kylliksi
arvossa pitää.
Ville hymähti. Kuin sanoakseen, että on se... kun näin sattuu yhteinen
sairaanhoitaja.
— Minusta vielä väliin tuntuu, niinkuin en jaksaisi kiusausta
vastustaa, sanoi Markku alakuloisesti. — Kun ei olisi viinoja näkyvillä
eikä kuuluvilla, niin olisi helpompi vastustaa.
— Tuota noin... vai siltä tuntuu. Sehän se, kun niitä siinä ihan
silmiesi edessä, kätesi ulottuvilla, niin sinun kuin minunkin... Kun
saisit sinäkin olla kotona. Siellä naapureissa ja kokouksissa taidetaan
aina tarjota.
— Niin tehdään, vaikka olen pyytänyt, että jättäisivät rauhaan.
— Vai rauhaan, kun toki ilkutaan ja pilkataan. Minä tuota saan paremmin
rauhan täällä korvessa, mutta sinulla se on pahempi — No, olethan sinä
mies, jolla on voimia. Tuota noin, älä vain anna sille perään, vaikka
kuinka vaatisi.
— Olenhan minä voimissa väkevämpi, mutta Ville sittenkin taitaa päästä
helpommalla voittajaksi.
Ville naurahti, sylkäsi kouriinsa ja tarttui lapioon.
— Älä sinä joutavia... aikuinen mies. No kyllähän minä sen tiedän, että
lujalle se ottaa.
Ville alkoi vakavana piirtää ojanlaitaa ja Markkukin lähti kävelemään.
Kun tässä taas aikansa ahertaa tätä ojaa, niin lähtee tallustamaan
taloon, jossa herttainen kyly odottaa. Metsäpolun varrella näkee
kukan, toisen toistaan koreamman, ja puussa pään päällä soittaa rastas
iltavirttään. Lämmin henkäily viillyttää väsynyttä ruumista ja mieli on
niin tasava ja mukava.
Hänen elämänsä tuli vasta vanhana tasaiseksi ja rauhalliseksi. Nuorena
kulki ja kompasteli, ja vielä äsken vanhanakin eli rappeutunutta
elämää, mutta sitten tartuttiin takin liepeeseen: »kuulehan, tuota
noin, sopiihan sitä jo elää ihmisiksikin. Tarttuja semmoinen hyvä
haltija, kesäyön terhenetär, liian hyvä ihmiseksi.
Miten lieneekin hänen elämänsä tätä ennen niin rappeutunut. No, niin
kai niinkuin monen muunkin, joilla ei ole muuta kuin oma itsensä
huonoine haluineen ja taipumuksineen.
Päivä painuu jo iltaviistoon ja iltarastas soittaa. Salolta on jo äsken
kuulunut karjan kotiin huhunta. On jo aika lähteä.
Ville lyö lapion ojan reunaan, ottaa konttinsa ja lähtee tuohimetsään
päästämään valkoista, hienoa tuohinauhaa emännän virsuihin.
7.
Sunnuntaitkin olivat nyt Harmaalassa erilaisia kuin ennen. Ennen nuoren
emännän tuloa istui penkkilöillä kylän ukkoja pitkin päivää jaaritellen
ja syljeksien ja Markun kamarissa pelattiin ja maisteltiin.
Kylän juopot isännät kävivät nyt harvoin asiallakaan Harmaalassa, kun
tiesivät Markun karttavan viinoja.
Tupa oli sunnuntaina, niinkuin muinakin viikon päivinä, puhdas ja
raitis. Sunnuntaina oli vain pöydällä sanomalehtiä ja kirjoja. Miehet
viihtyivätkin niiden ääressä, eivätkä lähteneet kylille kuljeksimaan.
Tämä sunnuntai oli vielä muutenkin erikoinen. Kylän raittiusseura
pitäisi näet kokouksensa tänä iltana Harmaalassa.
Tuvan nurkkiin oli pistelty koivunlehtiä ja kurjenpolvia ja leiniköitä
loisteli maljakoissa. Kerttu koetti arvata, tulisivatko kylän emännät
mukaan.
Vanha Leenakin tuntui heitä odottavan.
— Saisi heistä vähitellen karisemaan sitä vanhaa hapatusta, sanoi
Kertulle.
— Se käynee vaikeaksi. Saisi heidät auttamaan yhdenkään viinatehtaan
hävittämisessä.
Iltapäivällä tulivat ensimmäiset vieraat. Niemen Auroora ja Aholan Elli
ja kohta heidän jälessään Kaitereen Aino ja Liisa.
Kerttu arvioi uteliaana tyttöjä. Näyttivät olevan samaa maata kuin
äiditkin. Omahyväistä, itserakasta joukkoa.
Sama täällä kuin kotikylälläkin. Sielläkin oli seuran sieluina
samanlaista väkeä. Valistuneimmat saivat seista syrjässä, ehkä omaa
syytäänkin.
Heidän olisi täytynyt käydä lujalla otteella seuran asioihin ja viedä
sitä eteenpäin.
Kylän tyttäret eivät oikein tietäneet, mille kannalle asettua emännän
suhteen. Kaarreltiin kuin kissa puuroa.
Olkoot mitä tahansa, mutta heistä minun on ainakin saatava auttajia
asialleni, jota aion ajaa, mietti Kerttu. Heistä on vain ensin saatava
pois nahjusmainen arkailu ja tyhjänpäiväinen sievistely.
Palvelijat olivat menneet joka-ainoa kylään ja palaisivat sieltä
kylläkin iltalypsylle, mutta valmistaakseen heille tilaisuuden olla
mukana kokouksessa lähti Kerttu lypsämään.
— Tulkaapa, tytöt, auttamaan minua, pyysi hän Niemen ja Kaitereen
tyttäriä, sysäten heille kiulut käteen.
Tyttöjen naama venyi pitkäksi. Katselivat vuoroin musliinileninkejään
ja kiuluja. Muut paitsi Liisa. Hänellä oli puuvillapuku ja hän kietasi
arkailematta helmat vyötäisille niin että polvet vilkkuivat ja meni jo
tarhaan, huutaen mennessään: — Tulkaahan tytöt!
Toiset olivat kahdenvaiheilla, mitä Kerttu tällä oikein tarkoitti.
Tekikö pilkkaa vai.. Mutta nähtyään Kertun ystävällisen katseen
edessään haihtui epäilys ja tytöt pääsivät irti kuorestaan.
Tarhassa jo hälistiin ja naurettiin. Maito porisi ja kuohui yhtaikaa
viidessä kiulussa, ja vauhdilla tuli karja lypsetyksi.
— No, nyt saavat tytötkin olla aivan alusta mukana.
Karjatarhassa saatu vauhti jatkui koko illan. Alussa se oli aivan
tarpeen. Ennen oli kuhnailtu ja kähnitty seuran kokouksissa, ja
alkajaispuhe tahi runo oli nähnyt vaikeita synnytystuskia asianosaisen
leukapielissä.
Aholan Elli lausui nyt vieraat tervetulleiksi niin että jyrisi, ja
ohjelma suoritettiin samalla vauhdilla kuin äskeinen lypsykin.
Kertulla oli puheen tapainen, vaikka oli kieltäytynytkin.
Ja se olikin puhe, jota ansaitsi kuunnella. Siinä ei syytelty eikä
letkauteltu niinkuin tavallisesti oli kokouksien puheissa ennen tehty.
Puheessaan hän pyysi, että kaikki naiset, vanhemmatkin, tulisivat
mukaan raittiustyöhön, auttamaan miesparkoja pääsemään irti paheestaan.
Ja hävittämään paheen pesiä, korpiin ja viitoihin rakennettuja
viinankeittimöitä. Pelkäämättä keittäjien uhkauksia ja suosijain vihoja.
Ja tulemaan mukaan näihin kokouksiin ja illanviettoihin — ei torkkumaan
ja ikävystymään, vaan ajakseen kuulemaan puheita ja muuta ja sitten
hyppimään ja keikkumaan, mikä hänen mielestään ei ollut sopimatonta
seurojen kokouksissa ja iltamissa, vaan melkeinpä tärkeintä kaikista,
ainakin ensialussa, jotta saataisiin kaikki mukaan. Eiväthän nuoret
olleet mitään vahanukkeja, että istuttiin ja torkuttiin. Kun oli voimaa
ruumiissa, piti sitä purkaa sopivalla tavalla.
Kaitereen Amaliakin oli tullut mukaan, eikä hän nyt nyökytellyt eikä
hymyillyt merkitsevästi. Hänen mielestään oli sittenkin Kertun puheessa
oikeata. Niinhän sitä pitäisi, mutta...
Ja sitten juotiin kahvia, mustaa kuin terva. Kerttu sitä tarjoili, eikä
kukaan muistanut puhua sen sopimattomuudesta mitään raittiusseuran
kokouksessa. Niemen Auroora kuiskaili tytöille, mutta joi hänkin kaksi
kuppia ja sitten vasta muisti, että olisi pitänyt juoda vain yksi.
Punastui ja meni nurkkaan vähäksi aikaa.
Porstuassa sai polttaa tupakkaa. Tuvassa sitä tosin ei olisi
sallittukaan, mutta yksikään tytöistä ei nyt muistanut ruikuttaa
pojille tupakan turmiollisuudesta.
Markkukin innostui lausumaan runoa, mutta kesken kaiken rupesi häntä
naurattamaan ja runo jäi kesken.
Siitä syntyi vain enemmän iloa.
Portailla ja porstuassa kurkkivat kylän pojat. Ne, jotka eivät vielä
kuuluneet seuraan, uskalsivat tulla jo tupaan ja hekin saivat kahvia,
ihan emännän omasta kädestä.
Ja kehoituksen liittyä mukaan.
Eipäs vastusteltu eikä naureksittu.
— Kyllähän sitä.
— Mitäpä sitä tällaisista...
— Kaikki ovat täällä yhdenarvoisia, julisti Kerttu.
Joku siitä hieman hätkähti ja Niemen nuori isäntä punastui kuin
koulupoika. Ei auttanut, kun kerran Kerttu sen sanoi.
Jaatisen Lassi oli aina tehnyt kiusaa raittiusseuran kokouksissa,
näytellyt viinapulloaan ja reuhannut. Nyt unohtui reuhaaminen kokonaan.
Juotuaan Kertun tarjoamat kahvit, vei hän viinapullonsa piiloon
rehuvajaan ja tuli penkille istumaan aivan hiljaisena.
Markku oli varannut toisesta kylästä kaksi viuluniekkaa, ja kun
kokouksen ohjelma oli loppuun suoritettu, kysyi hän Kertulta:
— Joko haetaan viulut kamarista?
— Annahan nyt vielä... leikitään nyt ensin muuten.
Ihme, että leikkiin tulivat tällä kertaa kaikki, kursailematta ja
arvelematta. Eellimmäisenä olikin emäntä ja piti parhainta riemua.
Vanha Leena istui Kaitereen Amalian kanssa karsinapenkillä ja hymyili.
Amaliakin näytti tyytyväiseltä.
— Kun tulisivat nyt ensi kerralla mukaan toisetkin emännät kylästä,
Kustaavakin, sanoi Leena. — Ehkäpä se olisi hyväksi, ja kaipa sitä
joukolla jotakin keksittäisiin, ettei kotipoltto niin rehottaisi.
— Niin, niin, ehkäpä... Sitä minä vain ihmettelen, että tuo Ville on
niin muuttunut, ettei entisestään tuntisi. En uskonut taannoin, että
hänestä enää mitään tulisi.
Ville istui ehjissä, puhtaissa vaatteissa pöydän päässä ja näytti
nauttivan toisten ilosta. Hän mietti siinä väliin entisyyttään. Kuinka
kummallinen sekin oli ollut. Samaten kuin hänen nykyisyytensäkin.
Jos olisi pitänyt vaihtaa, olisi hän antanut miehuusvuosia kymmenen
nykyisestä yhdestä.
Mutta hyvä kuitenkin, näinkin, että ennen kuolemaansa osasi oikein
arvostella elämää ja tuntea, miten se oli elettävä.
Markku toi soittajat kamarista viuluineen, kun laululeikit olivat jo
menettäneet viehätyksensä. Tämä oli yllätys ja sitä tervehdittiin
riemulla.
Vanha Juha, joka soitti ensiviulua, oli tottunut ryyppyihin, mutta nyt
ei sitä oltu tarjottu, eikä oikeastaan kaivannutkaan. Tuli suorastaan
hyvälle tuulelle nähdessään nuoret niin iloisella päällä ja emännän
erittäinkin.
Aholan Ellin silmät olivat ihan pyöreät ihmetyksestä. Että kun nyt
tanssittiin raittiusseuran kokouksessa! Hän _kyllä_ tanssi, mutta kun
se ei näissä kokouksissa ollut tapana.
Amalialle se oli suurin yllätys. Suu suppuralla istui, kun ei kehdannut
siitä mennä sanomaan.
Kun lopetettiin, kuului kyselyjä yhtäältä ja toisaalta, entisten
vastustajain taholta eniten, milloin olisi uusi kokous. Täällähän oli
ollut niin kovin hauskaa, ettei mitenkään voinut olla seuraavalla
kerralla tulematta.
Tyttäret olivat kiintyneet jo perinpohjin Kerttuun. Kaitereen Liisa
kavahti pihamaalla emännän kaulaan ja säikähti sitä niin, että juoksi
nurkan taakse toisten nauraessa.
Kerttukin oli tyytyväinen. Ehkäpä joku kylällä puhuisi tanssista ja
muusta, mutta sehän ei haitannut mitään. Näin sai kuitenkin kaikki
ympärilleen, ja sittenhän oli hyvä yrittää.
8.
Keskikesä läheni. Harmaalassa sujui kaikki Markun mielestä
erinomaisesti. Niin paljon ei oltu yhtenäkään kevännä saatu töitä
aikaan kuin nyt.
Työn laatukin oli toisenlaista kuin ennen. Pellot aurattiin syvemmältä
ja ojat luotiin suuremmat kuin toisissa kylän taloissa.
Ja nyt oltiin jo kesantotöissä, vaikka nekin työt oli ennen tehty vasta
juhannuksen jälkeen.
Uuden emännän ansiota se oli kaikki. Kaikki Huhtalassa saamansa
kokemukset käytti hän uuden kotinsa hyväksi.
Niinkuin näkymättömin käsin kävi Kerttu kiinni kaikkeen. Markku ei
usein huomannutkaan, että tämä ja tuo oli nyt tehty toisin kuin ennen.
Kerttu ei kuitenkaan tahtonut missään esiintyä johtajana. Jos Markku
ei sattunut seutuville, sanoi hän miehille, että Markku tahtoo sen
tehtäväksi niin. Ja kun Markku tuli kotiin, sanoi Kerttu hänelle:
»Ethän pahastu» kun sanoin miehille sinun tahtovan viemärin kesannon
alapäässä suuremmaksi kuin ennen, sinähän tietysti olisit sen tahtonut
niin.
Ihmeellinen sielu, joka tahtoi parantaa ihmisiä ja maata, mutta olla
siinä itse aivan huomaamaton ja ansioton.
* * * * *
Markku tunsi tästä syvää kiitollisuutta, mutta samalla tuntui hänestä,
kuin olisi hän itse ollut kaikin puolin niin rappeutunut, että toisen
täytyi kantaa kaikki huolet ja vetää häntä kuin suon ojasta.
Silloin heräsivät epäilykset hänen kestävyydestään taistelussa
viinahimoa vastaan, joka joskus yllätti hänet kuin tuuliaispää.
Ne epäilyksen hetket olivat kaikista raskaimmat.
Kerttu oli pyytänyt, että hän silloin turvautuisi toisen apuun, mutta
eihän hän sitäkään voinut. Olisi siten paljastanut hänelle suuren
heikkoutensa ja mitättömyytensä.
Eihän hän tosin tahtonut näytellä Kertulle itseään paremmaksi kuin oli,
mutta toisesta olisi kai tuntunut kovin masentavalta vetää häntä aina
käsipuolesta.
* * * * *
Tänäänkin oli hänellä se hetkensä. Viinapaholainen ei jättänyt häntä
tuokioksikaan rauhaan.
Aamulla vuoteesta noustuaan tunsi hän olevansa väsynyt, ja se oli se
tavallinen enne.
Ei edes näkynyt aurinkoa tänään, että se olisi auttanut vapautumaan
painajaisesta. Taivas oli pilvinen ja sade näytti tulevan.
Markku käveli kartanolla ja tarkasteli, oliko kaikki kunnossa.
Itätuuli tohahteli raskaasti ja viiri vanhan aitan päädyssä kirisi kuin
ilkkuen hänelle.
Sukuperintö, monesta polvesta saatu, painoi häntä. Isien nautinnonhimoa
sai hän näin suurella vaivalla ja ponnistuksilla kitkeä pois
ruumiistaan.
Rengit tulivat kysymään, viedäänkö hevoset hakaan aamiaistunnin ajaksi.
Saisivat kai ne olla tallissakin, kun kesannossa olisi vielä työtä
melkein rupeamaksi.