HARMAALAN EMÄNTÄ
Kyläkertomus
Kirj.
VEIKKO KORHONEN
Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1924.
1.
Huhtikuun hanget kantoivat.
Harmaalan nuori isäntä valjasteli ajokkiaan, aikeissa lähteä Hautalaan,
puolenkymmenen kilometrin päässä olevaan morsiamen kotitaloon.
Aurinko oli äsken noussut ja kimalteli kuuraisella pihamaalla, navetan
ja aittojen katoilla. Tuvan savupiipusta tuprutteli savua ja isäntä
arvasi vanhan Leenan, äitinsä, nousseen aamukahvia valmistelemaan.
Harvoinpa sitä näin aikaiseen noustiinkaan Harmaalassa. Iltaisin tuli
aina valvotuksi myöhempään kuin muissa taloissa ja aamulla nukutti.
Iltaisin pelattiin tuvan pöydän ääressä ja siinä tapasi hyvin usein
yö. Vanhan isännän kuoltua oli tämä tapa tullut käytäntöön, eikä siitä
luovuttu, vaikka vanha emäntä töikseen siitä valitteli.
Markku sai valjaat kuntoon ja silitteli oriinsa kiiltävää kaulaa ja
taputti lautasta. Vauhkona odotti ajokas lähtöä.
— Kahvi on valmis.
Vanha Leena siitä tuli portaille sanomaan. Näytti olevan mielessä
muutakin sanottavaa, mutta epäröi, sanoisiko vai jättäisikö.
Poika lähti hakemaan morsiantaan paikkakunnan vanhan tavan mukaan taloa
katsomaan ennen kihloihin menoa, ja malttaisiko olla nytkään sillä
matkalla maistamatta?
Oli viinoihin menevä tämä talon ainoa perillinen. Osti kun sai ja
keitätti omista rukiista. Isä oli ollut samanlainen, ja poika seurasi
isänsä polkuja.
Emäntä palasi portailta tupaan allapäin. Olisi pitänyt sanoa,
muistuttaa, mutta se taas siitä suuttuu, niinkuin aina ennenkin.
Markku ryysti kahvia. Näytti olevan kiireissään.
— Käyhän toki vaihtamassa takkisi puhtaampaan, sanoi vanha Leena.
Sen povitaskussa pollotti..; pullo varmaankin, ja se ei sitä jättäisi
muuten, jollei takkia vaihtaessa sattuisi unohtamaan.
— Eikä nuo tuntene minua tälläkin... virkkoi Markku ja nousi
lähteäkseen.
— Ottaisit kuitenkin... Kerttukin saattaa pahastua, kun työtakilla...
— Eihän tämä työ... pyhäpäiväinen toki.
Markun ääni tuntui lauhkealta ja emäntä uskalsi sanoa:
— Ja tuo pullo joutaisi myöskin pois tällä kerää. Jätä hyvä mies se
kotiin.
— Noo, mitäs te tyhjiä... aina minä osaan itseni hoitaa.
Markku meni. Vaihtoi takin, mutta emäntä näki pirtin ikkunasta, että
vasen povi oli taaskin täyteläisempi. Se ei sittenkään hennonut sitä
jättää.
Huhtala oli pitäjän suurimpia taloja ja vanhin tytär, Kerttu, oli
pitkän miettimisajan jälkeen suostunut lupautumaan Harmaalan emännäksi.
Harmaalan maine ei ollut parhaimpia; ja sen vuoksi Kerttu oli siirtänyt
päätöksensä aina tuonnemmaksi.
Harmaalan vanha isäntä oli ollut vanhuuden päiviin asti markkinahuijari
ja ryyppymies. Kun ei enää jaksanut viimeiseltä itse hääriä
viinatrokarien jäljillä, piti pojan hänelle viinoja kuljetella.
Harmaalan ympäristö, koko kylä, viljeli viinoja. Sotavuosina
luovutettiin vain osa viljasta ja kaikki syömäviljasta tähteeksi jääpä
poltettiin Maahiskorvessa, joka oli ollut jo viinan vapaan kaupankin
aikana kotoisen polton tyyssijana.
Harmaala oli hyvämainen, voimakasmultainen talo, mutta velkaa oli
vuosien kuluessa vain lisääntynyt.
Työtä tehtiin, mutta sillä ei ollut mitään siunausta. Markku kuljeksi
markkinoilla ja kylissä, teki kauppoja ja hävitti. Rengit saivat
laiskotella ja verotyöläiset unohtuivat väliin koko rupeamaksi latoon,
kun kerran isäntä ei ollut töitä valvomassa. Markku oli luonteeltaan
hyväntahtoinen ja lauhkea, ja niinpä tyytyikin tällöin vain murisemaan
työläisilleen, eikä sen sanottavampaa toimimaan.
Markku kiihdytteli ajokastaan hurjaan vauhtiin. Oltiinhan menossa
Huhtalaan, komeaan taloon, komean tyttären luokse.
Kerttu perii puolet Huhtalasta, ja se kauppa kannattaa. Perinnöstä
ei mene puoltakaan Harmaalan velkoihin, lopuilla saa rakentaa
kaksikerroksisen asuinrakennuksen ja uuden aittarivin entisen vanhan ja
puoleksi lahonneen tilalle.
Se rakennus olisi oikeastaan pitänyt saada jo ennen Kertun tuloa, mutta
ahdas raha-aika teki sen saannin vaikeaksi.
Markku oli jo sitä varten kuulustellut lainaa pankeistakin, vaikka
tuloksetta. Täytyy saada Kerttu suostumaan ja luovuttamaan rahat.
Markku otti pullon taskustaan ja harkitsi, voisiko tyhjentää loput sen
sisällöstä, aiheuttamatta haittaa asialleen.
Taskusta löytyi neilikoita,.. ei muuta kuin puru suuhun viinaksien
päälle, ja Kerttu ei tiedä mitään.
Pullo tyhjeni ja lensi kilahtaen veräjän kylkeen tien viereen. Ohjakset
kiristyivät ja välähtelevän musta ajokki lensi huohottaen ja korskuen
kylän läpi.
Ei sitä ollutkaan sellaista ajokkia muilla kuin hänellä. Kerttukin oli
sitä ihaillut ja taputellut sen siloista kaulaa.
Heloitetut valjaat ja uudet kääsit oli hän tuonut pääsiäismarkkinoilta.
Niitä ei ollut Kerttu vielä nähnytkään. Ensi kertaa olikin Musta näissä
valjaissa.
Markku sitoi oriin Huhtalan tallin seinään. Sitoessa meni aikaa
tavallista kauemmin. Ohimoilla tuntui viinan kihelmöinti ja keuhkoihin
oli vedettävä syvin ottein raikasta ilmaa, ettei Kerttu tuntisi.
Kerttu tuli pihamaalla vastaan. Poskilla oli raikas punerrus ja
Markulle tarjottu käsi oli lämmin.
— Aikaiseenpa sinä olet liikkeellä. Tule nyt sisään... Minä olenkin
melkein yksin kotona.
— Missä sitten... muut ovat?
Eipähän toki Kerttu taitanut tuntea, että hän oli maistanut. Tuntui
povessa salainen syytös siitä maistamisesta, katsellessa Kertun
raikasta olemusta.
— Lähtivät kirkkoon.
— Näin aikaiseen.
— Niin.
Kerttu naurahti... Markusta näytti, niinkuin väkinäisesti. Vanhuksille
oli heidän puuhansa vastenmielinen, ja nyt kun tiesivät hänen tulevan
Kerttua hakemaan emännän paikkaa katsomaan, lähtivät pois kotoa, muka
kirkkoon, kun oli lauantai.
Selvä juttu.
Se vähän harmitti...
Markku istuikin vierashuoneessa hetkisen äänetönnä ja mietteissään.
Mitäpä oikeastaan tarvitsi häntä huolettaa Kertun vanhempien
vastahakoisuus, mutta tuntui sittenkin vähän ilkeältä. Olihan hän mies
kuitenkin, joka tiesi asiansa eikä elänyt kenenkään omista...
— Mitä sinä siinä mietit?
Kerttu tuli vierashuoneeseen kahvitarjottimineen, virkeänä ja
puuhakkaana kuten ainakin.
— Enpä niin erityistä. Kai sinä joudut pian lähtemään?
— Eihän nyt niin kiirettä...
Kerttu järjesteli huoneessa. Markku katseli hänen liikkeitään, joissa
oli tarmoa, mutta samalla miellyttävää sulavuutta.
Olisiko hän ottanut Kertun, jos tämä olisi ollut köyhä mökin tyttö?
Varmasti. Jo kauan, poikavuosista asti oli hän pitänyt Kerttua
parhaimpana ja miellyttävimpänä tyttönä.
Nyt oli Kerttu aikuinen, täyteläinen, voimakasrakenteinen nainen, jonka
suosiota monet tavoittelivat, mutta joka ei sitä liioin kenellekään
tuhlaillut.
Hänellekin oli Kerttu joskus ollut kylmä ja kartteleva. Väliin näytti,
niinkuin ei tulisi heidän asiastaan mitään. Viimeksi markkinain edellä
oli Kerttu hänen käydessään Huhtalassa ollut äänetön ja äreä. Vaati
häntä jättämään markkinoilla käynnit ja hevoskaupan teot. Kun Markku
selitti täytyvän vielä tämän kerran käydä markkinat, sulkeutui Kerttu
kamariin suuttuneena.
Nyt oli jo leppynyt, koskapa tuossa puuhaili hymyilevänä ja laittoi
hänelle aamiaista.
Muutaman kerran näytti Kerttu kiinteästi katselevan häntä, varmasti
tutkien hänen ohimoittensa punerrusta, mutta ei sanonut mitään eikä
menettänyt iloisuuttaan.
Kaipa se ei tällä kertaa ollut mitään huomannut.
— Tule nyt syömään. Ollaan nyt isäntänä ja emäntänä ja syödään yhdessä.
Markku lähestyi ripeästi pöytää, enemmän Kertun läheisyyden kuin
ruoan houkutuksesta. Tyttö avokaulaisessa puvussaan oli niin kovin
vetävä. Hän oli vain harvoin suudellut ja syleillyt Kerttua, mutta
ajattelematta mitään laski hän nyt kätensä Kertun vyötäisille.
Tytön silmissä oli kostea loiste, kun hän antautuvassa hellyydessään
käänsi päänsä, valmiina suudeltavaksi.
Markku suuteli ja tunsi samalla hetkellä riemua ja mielipahaa. Kerttu
oli tuntenut viinan hajua, ja hänen silmissään välähti. Vihaako vai
tuskaa?
Kerttu jäi kivettyneenä seisomaan, ja Markku peräytyi voihkaisten.
Milloinkaan ei hän ollut tuntenut syyllisyyden painoa niin raskaana.
— Kerttu, hyvä rakas tyttö, anna anteeksi. Anna minun selittää...
Markku aikoi valehdella. Sanoa, että oli lääkinnyt hammastaan...
jotakin, mitä tahansa, mutta ei voinut tuon tytön vuoksi siinä hänen
edessään. Hänelle ei voinut valehdella.
Tuskallinen tuokio. Kertun silmäkulmissa näkyivät kyynelet.
Markku seisoi allapäin ja toisteli:
— Anna anteeksi.., annathan minun heikkouteni anteeksi.
Kerttu näytti miettivän. Kohta hän läheni Markkua ja laski kätensä
tämän käteen.
— Kyllä, jos lupaat, että se oli viimeinen kerta.
— Minä lupaan sen.
* * * * *
Ateria jäi melkein koskemattomaksi. Markku lähti päästelemään hevostaan
ja odottelemaan Kerttua.
Kohta notkahtelivat kääsit kylätiellä ja Markku koetti puhua
suunnitelmistaan yhtä ja toista.
Pian oltiinkin jo Harmaalassa.
Vanha emäntä oli Kerttua portailla vastaan ottamassa. Hän oli pelännyt,
ettei Kerttu lähtisikään Markun mukaan.
— Vie, äiti, Kerttu sisään, minä tulen täältä pian.
Markku oli reippaalla tuulella ja vanha Leenakin ilostui.
— Tulehan tänne... kamariin.
— Mennään tupaan, täti, siellähän olette kaikki enimmät ajat.
— No sen minä sanon, ettei ole Huhtalan tyttäressä herruutta, virkkoi
Leena hyvillään.
— Pitäisikös olla, kun tässä kerran emännäksi...
Vanha Leena oli siistinyt tuvan ja ripotellut katajia permannolle.
Keskipäivän valojuova väreili valkeiksi pestyillä palkeilla. Työväki
oli metsässä, palvelustytöt karjakartanolla. Vanhan kellon verkkainen
käynti vain rikkoi hiljaisuutta.
— Tällainenhan tämä meidän tupa, niinkuin muutkin huoneet, jotka olet
nähnyt, aloitti Leena esitellen. — Markku on jo puhunutkin pitkän aikaa
uuden asuinkartanon rakentamisesta.
Leena luuli Kertun pitävän siitä, että kartanoa suunniteltiin. Olihan
Huhtalassa melkein uusi kartano, ja sen mukavuuksiin oli tyttö ja
saanut tottua.
— Mitä turhaa rakentamaan, näin kalliina aikana. Tämähän on kyllä
riittävä, ja onpa se vanhassa talonpoikaisessa koruttomuudessaan oikein
arvokas.
Markkukin tuli tupaan.
— Kuulehan sinä Markkukin, mitä Kerttu tässä sanoo.
Markku istahti Kertun viereen.
— No, mitä sinä sanot?
— Että sinun ei tarvitseisikaan rakentaa näin kalliina aikana,
jouduttausi vanha emäntä sanomaan. — Kerttu sanoo tyytyvänsä
tämmöiseenkin.
— Mitäpä siitä nyt minun tyytymisestäni, naurahti Kerttu. — Minä
vain en hennoisi hävittää vanhoja talonpoikaistupia ja rakennuksia.
Varsinkin, kun niiden tilalle rakennetaan kansakouluja ja muuta
sellaista sekalaista muistuttavia...
Onhan se niinkin... hauskapa olisi kuitenkin asua uusissa huoneissa,
sanoi Markku.
Hän oli jo laatinutkin uutta rakennusta varten piirustuksia ja pyysi
Kerttua niitä katsomaan.
Markku avasi sommitelmansa kamarin pöydälle. Niissä oli kokeilua
kaikista nähdyistä rakennuksista, mutta ei mitään yhtenäistä tyyliä ja
tottuneen suunnittelijan käsialaa.
Kerttu katseli ja vaikeni. ‘Näytti niinkuin olisi hymyillyt hieman
epäilevästi.
Markkukin sen huomasi.
— Sinua ei miellytä nämä, sen näen. Teetetään sitten vaikka kaupungin
arkkitehdillä.
Ääni kalskahti hieman kovana, kun Markku pani pois suunnitelmansa.
— Ne kyllä ehtii saada... minusta ei asialla olisi vielä mitään
kiirettä, arveli Kerttu.
Vanha emäntä vei vieraansa navettaan.
Siellä pilkisti puutteellisuus joka nurkasta silmään. Leena tiesi
sen, mutta tahtoikin puhua siitä, tietäen Kertusta saavansa auttajan
rappiolle menneessä karjataloudessa.
— Navetta on hyvä, niinkuin näet, mutta karja on melkein kokonaan
uusittava. Siitä on puhuttu Markun kanssa, mutta on päätetty, että sinä
sitten kävisit tähän käsiksi, kun tulet. Eihän se tulosikaan ole kai
ollut vielä Markulle niin varmaa, mutta on vain toivottu sinun tulevan
Harmaalaan. Katsohan näitä nuoria hiehoja. Niistä ei tule muuta kuin
teuraskarjaa. Eikä tämäntalvisista vasikoistakaan. Piiat eivät nyt
kerta kaikkiaan osaa hoitaa vasikoita... eikä muutakaan.
Navetan nurkissa oli kaikenlaista kamaa. Leena oli käskenyt piikojen
siistiä navettaakin vieraan vuoksi, mutta nämä olivat unohtaneet sen
tekemättä.
Joku heistä pilkisteli nytkin rehuladon suulta, ja Leena ei malttanut
olla sanomatta:
— Ethän sinä, Mari, puhdistanutkaan navettaa.
Hiehojakin on käsketty pesemään, mutta siinä ne ovat kikkareissaan.
Kerttu vertaili Harmaalan eläimiä Huhtalan karjaan. Ero oli liian
suuri. Huhtalan karja oli viimeistä myöten jalostettua, puhdasta, hyvin
hoidettua. Täällä olivat eläimet laihoja ja takkuisia. Rehuja oli
sotkeutunut eläinten alle, ja nurkissa oli tosiaankin tyhjiä astioita,
seipäitä ja kaikenlaista kamaa.
Vaikutus oli aivan masentava. Totisesti täytyisi kaiken muuttua...
hänen taloon tultuaan.
Vanha emäntä ei oikein tietänyt, mitä Kerttu ajatteli. Näytti hieman
neuvottomalta.
Jospa ei Kerttu tänne tultuaan halunnekaan navettaan, auttamaan eläimiä
ja poistamaan tätä kurjuutta. Kunpa hän itse vielä jaksaisi...
— Eihän sitä tietysti itsensä tarvitseisi tehdä täälläkään, aloitti
vanha emäntä kuin sovitellen. — Katsoisi vain, että kaikki tulee oikein
tehdyksi.
— Kyllähän täti tietää, että minä käyn itse käsiksi kaikkeen, uskallan
tehdä mitä vain, sanoi Kerttu. — Kerran nyljin vasikankin Huhtalassa,
kun ei sattunut miehiä seutuville.
Molemmat nauroivat. Emäntä oli hyvillään siitä, että Kerttu ei
näyttänyt aikovan kamariemännäksi Harmaalaan.
Markkukin oli tullut navettaan.
— Tällaista meillä on. En saa palvelijoille mitään, tekevät niinkuin
taitavat.
Sepä ihme, ettei heille saa, mietti Kerttu. Huhtalassa tekivät
palvelijat niin kuin sanottiin, eikä kukaan väittänyt vastaan. Syy oli
Markussa itsessään, kun antoi palvelijain laiskotella. Vanha emäntä ei
jaksanut katsoa enää kaikkea.
Sikalassa olivat asiat samoin kuin muualtakin. Siellä oli emakko
porsimassa. Vanha kestieukko, Ristiina, istui pehkuläjällä nurkassa
vahtimassa ja välitteli, että emakko oli niin laiha ja voimaton, ettei
varmaankaan jaksanut saada kunnialla porsaitaan ilmoille.
— Ei olisi neitin pitänyt tulta katsomaan tätä surkeutta. Piiat, sen
täytiset, eivät kehdanneet syöttää lunttia, kun minä olin sairaana.
Siinä se nyt istuu ja miettii huonoa asemataan.
Kerttu seisoi kynnyksellä ja nauroi Ristiinalle ja emakolle. Siinä ne
istuivat vastakkain pehkuissa ja valittelivat. Kyllä totisesti pitäisi
hänen joutua Harmaalaan. Kotona pitikin hän joka päivä silmällä sikalaa.
Vanha emäntä näytteli nuoruudenaikaista vaateaittaansa. Siellä oli
todellakin näkemistä. Orret notkuivat vaatteitten painosta ja vanhoja
ryijyjä, perittyjä ja omia tekemiään, oli kääröinä ja levällään
kirstujen ja vasujen päällä.
— Olen, näitä tomuuttanut aina pari kertaa vuodessa ja koettanut
muutenkin säilyttää. Kun tulet Harmaalaan, saat kaikki nämä, sanoi
Leena. — Minä en enää tarvitse mitään.
Emäntä näytteli tytölle kaikki aitat. Yhden aitan nurkassa oli kasa
pulloja. Markku oli niitä sinne säästellyt. Kerttu kävi totiseksi ne
nähtyään.
Leena huomasi sen.
— Siinä on vielä... vanhoja muistoja. Piti ne ennen tuloasi kantaa
siitä rauniolle, vaan jäivät... Kai lienet kuullut, että meidän isäntä
oli ryyppymies ja poikaankin tartutti paheensa, mutta...
Emännästä näytti olevan vaikeata puhua asiasta. Kerttu seurasi
osanotolla hänen puhettaan.
Nielaistuaan jotakin katkerata jatkoi Leena:
— Markku varmasti jättää kokonaan maistamisen, kun sinä tulet.
On siitä puhuttu jo monta kertaa, ja Markku on luvannut. On
semmoinen pehmeäluonteinen, että antaa toverien vietellä. Ja sitten
sukuperintö... siinä on voittamista.
Leena tarttui Kertun käteen.
— Kyllä Markku voittaa, kun sinä autat. Koetetaan yhdessä.
— Niin, niin, kyllä minä uskon, että se jää. Markkua vain pitää
kohdella hyvin silloinkin, kun hairahtuu.
— No niin, sinä toki ymmärrät, ihastui Leena. — Pahenevat ne toki, jos
niille kovistelee ja uhkailee. Eikähän Markkukaan enää usein, tuskinpa
ollenkaan, ja kun sinä tulet, niin jättää kokonaan.
Leena tahtoi vain puolustella poikaansa, jonka pelkäsi menettävän
Kertun, tytöistä parhaimman. Ilman Kerttua ei tulisi Markusta ja
Harmaalan taloudesta mitään.
Miehet olivat palanneet töistä päiväaterialle. Keittiön ovenpielessä
törrötti joukko savisia ja muraisia lapikkaita.
Markku vei Kertun keittiöön ja esitteli morsiamenaan pöydän ympärillä
aterioiville miehille ja palvelijoille.
Kuului hyväksyvää murinaa partaisista suista. Huhtalan Kerttu
tunnettiin koko pitäjässä hyväksi tytöksi, joka kohteli työväkeäkin
ihan vertaisenaan.
Hetkistä myöhemmin otti Markku kamarinsa kaapin laatikosta sormuksen ja
vapisevin sormin sijoitti sen Kertun nimettömään.
— Minä luulin, ettet sitä milloinkaan ottaisi minulta.
— Ja minä luulin, että sinä annatkin sen muille etkä minulle, pilaili
Kerttu naureksien.
— Minun ja Harmaalan kohtaloita ohjaa tästä lähtien hyvä ja hellä käsi
ja...
— No mutta, älä nyt ole noin kauhean juhlallinen, tokaisi Kerttu. —
Mennään katsomaan, joko Ristiina on saanut emakkonsa porsimaan.
2.
Kertun häitä vietettiin Huhtalassa.
Keväinen lauantai-ilta ja komeat häät olivat houkutelleet melkein
koko pitäjän väen liikkeelle. Karjakartanon pihamaa oli täytenään
ajoneuvoja, ja kuitenkin oli suurin osa hääväestä tullut jalkaisin ja
veneillä.
Luontokin oli koettanut jouduttautua juhlapukuun. Äsken lehteen
puhjenneita koivuja oli kannettu pihamaalle. Keltaiset kullerot
loistelivat maljakoissa ja morsiusparin huoneeseen oli siroteltu
sinivuokkoja.
Molemmissa isoissa tuvissa tanssittiin. Parhaimmat viuluniekat
vieraista pitäjistä oli kerätty koolle ja Markku oli heitä salaa.
viinoitellut. Käyrät lensivät ja pihamaalle tulvehti avonaisista ovista
ja ikkunoista vuoroin iloiset, vaihteeksi valittavat sävelet, joita
vanhempi väki nurmella istuen kuunteli.
Näki, että muutamat olivat maistaneet viinoja, omista eväistään, kun
kerran ei pidoissa tarjottu.
Sen huomasi Kerttukin ja tuli alakuloiseksi. Miesväki todellakaan ei
osannut enää hävetä. Tullaan omine viinoineen toisen häihin.
Joku isäntämies tarjosi myöskin Markulle ja kehui sitä kotonaan
poltetuksi.
— Näes, metsästä saattaa joku nuuskia, mutta kun laittaa
karjakeittiöön...
Markku tunsi, miten himo poltti suonissa, mutta ei ryypännyt.
— Pianpa Kerttu sai sinusta tohveliniekan, pilkkasi toinen.
— En minä sen vuoksi, mutta muuten.
— Noo, pikkuisen edes.- Ei siitä kukaan huomaa.
Tarjooja oli hyvä ystävä. Saattaisi pahastua, jos ei sen mieliksi...
Markku nosti pullon huulilleen.
Polttava jano sai tyydytystä, mutta häpeä painoi. Nyt pitäisi varoa
Kerttua, ettei tietäisi.
Maahan katsellen astui Markku pimeästä vajasta pihamaalle ja tupaan.
Kun olisi päässyt johonkin niin, ettei Kerttu näkisi.
Muuan vieras sanoi lähtevänsä kotiin, rantaan venheelleen. Markku lähti
saattamaan. Siellä saisi haihtumaan viinanhajun keuhkoistaan.
Rantatien kahden puolen levisivät laajat vainiot, joilla vihoitti
lupaava oras. Vieras katseli vainioita ja ihaili niitä. Kehui Markun
naimaonnea.
— Sinusta tulee nyt rikas. Kertun osarahoilla saat maksaa velkasi ja
laittaa Harmaalan hyvään kuntoon. Vielä jääkin.
Markku kuunteli hyvillään. Hän ei tosin ollut rahojen vuoksi ottanut
Kerttua, mutta hyvää teki omaisuuskin, josta nähtävästi ei Kerttu
pitänyt suurtakaan lukua.
Käet kukahtelivat ja metsä tuoksui. Toukokuun yö alkoi hämärtyä.
Markun povessa sykähti.
Hän saa tänä yönä Kertun kokonaan. Tämä yö maksaa hänelle monivuotisen
odotuksen ja ikävän.
Onko _hän_ tätä ansainnut?
Omatunto sitä kysyi.
Jaa, ettäkö ansainnut? Eihän hän ole pahimpia ollut, vaikka on väliin
maistanutkin ja muutakin... jota nyt lienee melkein jokaisella nuorella
miehellä.
Yhtä hyvin kuin joku toinenkin. Varmasti. Älä yhtään siinä kysele. Ei
kai sitä ihmisen tarvitse niin helvetin hyvä ollakaan, ei ainakaan
enkelin lainen. Kunhan...
Toveri kaivoi pullon taskustaan.
Markku hymähti, samalla kun hänen ajatuksensa keskeytyivät.
Tuollakin on sitä. Taitaa olla melkein jokaisella. No, kun sitä melkein
joka kylässä keitettiin.
— Tulehan ryypyille. Ei tässä nyt ole väliä, miltä puolen tarjotaan,
kun kerran ei näkynyt sinullakaan.
— ... tullut sitä puuhatuksi, kun Kerttu on siitä vähän vastaan, sanoi
Markku.
Toinen välkytteli siinä helmeilevää pulloaan laskevaa aurinkoa vasten.
— Ka, mitä arvelet. On kai tämä sinulle ennen kelvannut.
Markun mielestä ei sopinut ystävän tarjousta hyleksiä, ja ehtisihän
viinan haju kyllä ennen yötä haihtua keuhkoista.
Mennessään pihaan rannasta tunsi Markku äskeisen ilon haihtuneeksi
kuin tuuleen. Viina kyllä kihelmöi verissä, mutta pelko ja paha olo
puistatti toiselta puolen.
Ei, totisesti hänen täytyy jättää koko ryyppääminen. Sen suoma nautinto
oli niin lyhytaikainen..
Kun olisi päässyt tämän illan, ettei Kerttu huomaisi.
Markku riipoi männyn kerkkiä ja pureksi niitä, huuhteli suutaan
ojavedellä ja sytytti sikaarin.
Kerttu oli häntä portailla odottamassa.
— Missä sinä viivyit... minä niin odotin. Mennään tanssimaan.
Markun päätä melkein huimasi.
Kerttu pyysi tuossa häntä tanssimaan. Hän ei ollut tanssinut kuin
kerran Kertun kanssa koko iltana. Oli odottanut häntä, ja hän oli
juomassa, Kertun hääpäivänä.
Kerttu kävi hänen kainaloonsa, aikoen tupaan.
— Minun kivistää niin päätäni, valitti Markku. —? Jos minä ensin
lepäisin kamarissa, jossakin...
Kertun tutkiva katse viipyi hetken Markun punoittavalla naamalla.
Sitten se painui. Hän oli nähnyt, mikä Markkua vaivasi.
Kerttu poistui nopeasti ja meni kamariinsa. Markku seurasi, mutta ovi
oli lukossa ja avain poissa.
— Kerttu, laske minut sisään, että saan selittää, pyyteli Markku oven
takana.
Sisältä kuului hiljainen nyyhkytys.
— Kuule, rakas tyttö, laske minut sisään. Minä vielä kerran koetan
luvata..
Ei kuulunut huoneesta muuta kuin se pohjia myöten raastava ja syyttävä
nyyhkytys.
Sitä ei jaksanut kuunnella.
Markku poistui, käveli pihan yli, ohi ihmisjoukon peltotiellä, sarkojen
poikki metsään, mitään määrää vailla.
Eikö hän sitten ikinä voisi luopua viinanhimostaan? Eikö hänessä ollut
miehuutta yhtään?
Että hän näin hääyönään, vastoin Kertun kaikkea odotusta, ja
omaansakin. Kaikki hääyön onni oli mennyttä. Ja sitä oli kai Kerttukin
kuvitellut ja odottanut.
_Nyt_ hän käsitti, minkä verran hänessä oli miehuutta. Todellakaan ei
hän olisi ansainnut sellaista tyttöä, kuin Kerttu oli.
Markku istui mättäällä, pää käsiin vajonneena. Rastas soitti puussa
hänen yläpuolellaan, käki kukahteli vähän tuonnempana ja pihkan tuoksu
kävi yökasteesta voimakkaammaksi.
Talosta kuuli ääniä ja viulun valittavat sävelet. Siellä vietettiin
hänen häitään, miehen, joka ei olisi mitään ansainnut. Hän oli jo monta
kertaa antanut lupauksensa, miehen sanan, Kertulle, mutta ei jaksanut
sitä pitää edes hääpäivänään.
Olisi voinut antaa vaikka mitä, jos olisi saanut tehdyn tekemättömäksi.
Jos Kerttu vielä voisi kerrankaan antaa anteeksi. Luottaa hän ei tosin
enää voinut mieheen; jonka oli nähnyt niin monesti rikkovan lupauksensa.
Markku nousi ja lähti taloon. Täytyihän hänen olla ihmisten vuoksi
omissa häissään, ja niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Häävieraista olivat jo useimmat poislähdössä. Kerttu hyvästeli ja
koetti hymyillä, vaikka olikin kalpea ja väsyneen näköinen.
Kohta oli talossa aivan hiljaista. Isäntä vain käveli huoneesta toiseen
tyytymättömän näköisenä. Emännän silmät olivat punaiset ja hän vetäytyi
kamariinsa.
Kerttu istui kamarissaan, pöydän ääressä, hämärään yöhön katsellen.
Markku tuli hiljaa sisään ja istui kumaraisena ja vaieten. Miten toisin
olisi voinut ollakaan, jos hän olisi vähänkään hillinnyt itseään.
Katuminenkin jo inhotti. Se oli kaikkien heikkojen ihmisten tapa:
katkerasti katua, mutta ei muistaa mitään silloin, kun olisi pitänyt
hillitä pahoja henkiä sisässään.
— Etkö tahdo kuulla yhtään sanaa minulta? virkkoi Markku hiljaa. — Minä
tahtoisin sanoa paljonkin, vaan en ole siihen tällä kertaa mahdollinen.
Sen kuitenkin, että nyt huomaan, miten paljon olen rikkonut sinua
vastaan. Minulla ei ole edes oikeutta — pyytää anteeksi.
Kertun povessa vuorotteli hellyys ja katkeruus. Tuo mies tuossa ymmärsi
kuitenkin syyllisyytensä ja rikoksensa ja koetti siitä kaikin voimin
luopua. Miksi hän ei kuitenkaan tänään voinut hillitä itseään, oman
itsensäkin vuoksi, vaikkei olisi häntä muistanutkaan, silloin kun
kiusaaja vietteli?
Kerttu käänsi katseensa Markkuun. Siitä loisteli anteeksianto ja
hellyys, joka voitti kaiken muun katkeran hänessä.
Markku tuli hiljaisin askelin ja laski päänsä hänen syliinsä.
— Sinun avullasi tahdon tulla uudeksi ihmiseksi. Tahdothan auttaa minua?
— Kyllä.
— Ja luottaa edes hiukkasenkaan minuun?
— Niin.
Kertun äänessä värisi viiltävä suru. Se koski mieheen, joka oli
luottamuksensa tyystin menettänyt.
Markku nousi, aikoen poistua huoneesta.
— Mihin sinä menet?
— En tiedä. Salin sohvalle tahi... kävelemään. Hyvää yötä.
— Et saa mennä yksin, minä tulen mukaasi. Metsässä haihtuu kaikki
painava, ja huomisen päivän voimme aloittaa toivorikkaana, kaiken
unohtaen.
Kerttu kääräisi huivin hartioilleen ja he painuivat kasteisen pihamaan
yli metsätielle.
3.
Kevät oli tullut aikaiseen ja Harmaalassakin olivat kevättyöt vielä
keskeneräisinä, kun uusi emäntä saapui.
Kasvitarhakin oli vielä kesken muokkaamatta. Ensi työkseen kävi Kerttu
siihen käsiksi.
Yhdessä Markun kanssa se muokattiin.
— Näin hyväksi sitä ei ole vielä kertaakaan tehty, sanoi Markku.
Kerttu aikoi siihen sanoa, että sato oli ollut sen mukainen, mutta
vaikeni. Markku olisi saattanut pahastua. Vanha Leena oli valitellut,
ettei kasvimaasta saatu syksyisin muuta kuin tikkuisia puria, jotka oli
syötettävä eläimille.
Muussakin taloudessa oli korjaamista ja parantelemista melkein joka
haaralla. Kerttu suunnitteli parannuksia hiljaisena, itsekseen ja kuin
ohimennen kyseli Markulta ja Leenalta, tehtäisiinkö niin.
Mitään vastustusta ei kuulunut, mutta parannukset olivatkin ensi
alussa vain vähäisiä, eikä Kerttu tahtonut mitenkään esiintyä
määrääjänä. Markku saisi kysyä hänen mielipidettään ja kysyikin miltei
pienimmissäkin ja Kerttu tahtoi omatkin suunnitelmansa kääntää Markun
keksimiksi.
Keväiset päivät vierivät kuin huomaamatta ohitse. Ne menivät melkein
liian nopeasti. Työtä olisi ollut enemmänkin jokaista päivää kohden,
kuin saatiin suoritetuksi.
Työväki Harmaalassa oli sekalaista, niinkuin muissakin taloissa.
Verotyöläisiä ei ollut enää. Päiväpalkkalaisia, joista muutamat tekivät
töitä vain nimeksi. Ne vetivät entisestäänkin kuihtunutta taloutta
alaspäin.
Muutamana päivänä Markku valitteli laiskiaisten vähäisiä työsaavutuksia.
— Olisiko sinun välttämätöntä pitää heitä töissäsi, kun ovat sellaisia,
sanoi Kerttu. — Anna heidän laputtaa.
— Sitä olen ajatellut minäkin.
— Niinpä sanot lauantaina, että hakevat työpaikan muualta.
— Onhan se niin ilkeääkin heitä passittaa maantielle, arveli Markku.
Kerttu hymähti.
Mutta ethän sinä heitä voi vahingoksesi pitää. Oppivat kyllä tekemään
työtä, kunhan jonkun aikaa kävelevät..
* * * * *
Lauantaina saivat Iikan Akseli ja Pertun Eemeli lopullisen tilinsä.
Emännälle siitä vihoiteltiin.
Hakivat kylästä viinaa ja aikoivat lauantaiyöksi juopottelemaan.
Kertun saunasta palatessa oli viinapullo pöydän päässä penkillä ja
hoitoa pelattiin kiroten ja meluten.
— Mitäs tämä nyt on? kysyi Kerttu silmät selällään.
Markku käveli permannolla, otsa rypyssä, mutta ei kieltänyt.
— Käske sinä heitä lopettamaan, sanoi hän Kertulle.
— Eikö sinussa ole miestä siihen?
Kerttu sanoi sen kalseasti ja huomasi, että Markku pahastui.
— Jos nyt lopetetaan. Ja viinoja ei saa meillä viljellä, sanoi Markku
miehille.
Nämä eivät mikseenkään. Aloitetaan uusi peli ja lyödään lehtiä kiroten
pöytään.
— Noo, ryyppäät sinä itsekin ja pelaat, tule vain mukaan. Joka
lauantai-ilta tässä on istuttu...
Kerttu ei odotellut enempää. Tuli nurkkaukseen ja heitti pullon
avonaisesta ikkunasta pihamaalle. Kolahtaen särkyi se pihakiveen.
— Kerätkää korttinne, tahi pistän ne hellaan. Akseli ja Eemeli saavat
nyt lähteä.
Kerttu sai Markulta kiitollisen katseen. Olipa hyvä, että Kerttu oli
niin suorasukainen.
Miehet lähtivät kiroillen, ja toiset naureksivat, hyväksyen Kertun teon.
Yksi miehistä uskalsi vain kysäistä:
— Pitääkö sitten emäntä kortinpeluuta syntinä?
— Enkä, jos se on leikkiä, niinkuin muukin pelaaminen, mutta kun siinä
kirotaan ja vannotaan.
— No se justiin, kun ei osata kauniisti...
Näki, että emännän mielipide vaikutti paremmin kuin nuhdesaarna. Jos
vasta pelattaisiin, tehtäisiin se kauniisti.
Ja olihan muutakin ajanviettoa, sanomalehdet ja muut, kirjojakin, kun
vain kehtasi niitä lueksia.
* * * * *
Harmaalassa kävi nykyisin vieraita. Varsinkin naapurien isäntiä
puhumassa osuuskunnista ja muista. Markkukin oli niissä puuhissa mukana
ja kävi usein kokouksissa. Kerttu pelkäsi Markun suhteen naapureita ja
heidän käyntejään. Viinoja keitettiin melkein julkisesti ja taskumatti
oli melkein jokaisella.
Ei vielä ainakaan ollut Markku langennut kylä matkoillaan, eikä ottanut
kotona, vaikka tarjottiin.
Mutta viinanhimo poltti, sen näki, ja Markku kävi rauhattomaksi
kokouksiin lähtiessään ja kun joku vieras tuli taloon.
Joskus valitti Kertullekin verensä likaisuutta.
— Sinä et saa sitä pahoitella, etkä valittaa, vaan koettaa päästä
voittajaksi, sanoi Kerttu.
— Niinhän koetankin, kun sinä autat minua ja olet niin kovin hyvä.
— Ja etkö muka muuten, naurahti Kerttu. — Tokihan nyt miehinen mies
huomaa, mikä on turmiollista itselleen ja koko yhteiskunnalle. Luonnon
ja työnteonhan pitäisi auttaa heikompiakin sellaisessa.
— Sinä otat sen myöskin yhteiskunnan kannalta, sanoi Markku.
— Otanpa niinkin. Mitä näet tässäkin kyläkunnassa, muuta kuin
rappeutumista joka haaralla. Joka talossa mennään hurjaa vauhtia
alaspäin aineellisesti ja henkisesti.
— Se on kyllä totta. Velka lisääntyy sellaisissa taloissa, vaikka näinä
aikoina saataisiin lisätyksi varallisuutta tuotannollisella työllä.
* * * * *
Harmaalan nuorta emäntää tultiin pyytämään paikkakunnan raittiusseuran
iltamiin puhujaksi.
Pyynnön esitti nuori Heinälän isäntä, joka kuului olevan esimies.
— Vai on tälläkin kylällä raittiusseura, naureksi Kerttu. — Ja minä
sitten muka puhujaksi.
Vieras istui keittiön penkillä ja pyöritteli neuvottomana hattuaan.
— Onhan se... tahtoo olla harrastuksen puutetta... näissä paremmissa
ihmisissä.
— Niin kuuluu. Viinoja kuulutaan keitettävän muutamien talojen
karjakeittiöissäkin, sanoi Kerttu, tarjotessaan kahvia vieraalle. —
Mitä se teidän seura on saanut oikein aikaan, kun tämä kylä on niin
kuuluisa viinoistaan?
Vieras nolostui yhä enemmän: Tämäpä uusi emäntä oli kovin ankara.
Minkäpä niille, viinankeittäjille ja keitättäjille.
Kerttu tiesi ne raittiusseurojen puuhat ja saavutukset. Kotikylällään
oli hän ollut jäsenenä jonkun aikaa ja käynyt kokouksissa, mutta sitten
kyllästynyt. Kokouksissa jauhettiin turhia juttuja ja kinasteltiin.
Kaikki olivat jäykkiä ja virallisia ja takanapäin syyteltiin toisiaan
milloin mistäkin.
— Taitaa olla teillä samanlainen seura kuin meilläkin, ettei saatu
mitään aikaan, sanoi Kerttu Heinälän isännälle. — Viime lopulta jo
pelkäsivät kokouksia ja iltamiakin.
— Niin ne tekevät täälläkin. Valittavat, että kaikki on liian vakavata.
Kun olisi väliin tanssia ohjelmissa, niin kyllä silloin riennettäisiin
iltamiin ja kokouksiin.
Markkukin tuli kahville ja kuulosti juttua.
— Onko teistä sitten tanssi niin kovin synnillistä? kysyi Kerttu
vieraalta.
— Eipä suinkaan. Tanssinhan minä itsekin, mutta kun se on
raittiusseurojen ohjelmissa kiellettyä, niin...
— Siinäpä se on, naureksi Markku. — Parantajat koettavat tehdä heti
sairaansa terveiksi, toisin sanoen, tavalliset ihmiset hyviksi ja siitä
ei tule mitään. Olin minäkin jo kerran seuran jäsen, mutta kun siellä
olivat kaikki niin hyviä ja pyhiä, ei tällainen tavallinen kuolevainen
siellä oikein viihtynyt.
Naapuri nousi lähteäkseen.
— Ei sitten emäntä taida tulla meitä auttamaan?
— Ei tällaisesta ole puhujaksi ainakaan. Voisimmehan ehkä muuten tulla.
Kerttu katsoi kysyvästi Markkuun.
— Pitäkää joku kokous meillä, pyysi Markku
— Silloinhan saamme olla mukana.
Markun pyyntö näytti vierasta ihmetyttävän. Vielä äskettäin oli nähty
Markun kuljettavan viljoja viinankeittäjälle.
— Pitääpä sanoa. Mielellään kai tulevatkin.
— Ja koetetaan siksi saada kaikki mukaan, lupasi Kerttu.
— Se nyt lienee vähän vaikeata, arveli Heinämäen isäntä. — Mutta saahan
koettaa.
Vieras poistui.
Markku hymähteli.
— Mitä sinä siinä naureksit? kysyi Kerttu.
— Sitä vain, että et taitanut tietää, että tämä nuori isäntämies on
huono raittiustyön tekijä. Maistaa itse, kun sattuu, ja puuhissaan on
kova puoluemies. Raittiusseuran kokouksiin saa tulla vain talollisten
pojat ja tyttäret.
— Yhyy, vai siten... no eipä sitten ihme, jos viinasaksat liehaavat.
Koetappa luvata minulle, mitä pyydän.
— Kernaasti.
— Että koetetaan yhdessä tehdä jotakin tämän kyläkunnan hyväksi.
Markku seisoi mietteissään ovella.
Minulla on kyllä työtä omassa itsessäni, mutta jos jotakin voin...
virkkoi hän.
Kyllä sinä vielä voit paljonkin, kunhan ensin jaksat tehdä selvän tilin
itsesi kanssa.
Siinäpä se onkin. Sinä et taida muistaa, että isäni ja isänisä ovat
menettäneet henkensä viinoihin.
Markku näytti kovin synkältä sen sanoessaan.
Vanha Leena oli tullut keittiöön ja katsoi kysyvästi molempiin. Eihän
Markku liene taaskin maistanut?
— Kyllä minä sen tiedän, mutta — onhan sinussa miehuutta.
Markku meni iloisena työhönsä. Tuntui hyvältä kuulla, että Kerttu
kuitenkin luotti häneen.
4.
Harmaalassa oltiin aterialla. Joku huomasi ikkunasta Riitun Villen
tulla vihlovan peltotietä taloon. Oli päissään niinkuin tavallisesti
ennenkin taloon tullessaan.
Ville kolisi porstuassa ja aikoi mennä tupaan, mutta huomattuaan
perheen aterialla keittiössä, tuli sinne.
— Hyvää päivää taloon.
Ville oli kuullut tästä Harmaalan uudesta emännästä ja tuli nyt
katsomaan. Ka, niinhän tämä kuin muutkin ihmiset. Korea vain oli ja
lihavanpuoleinen, niinkuin sitä pitääkin olla ison talon emännän.
Se oli sitä Villen viisautta ja Markku katsoi uteliaasti, mitä siitä
Kerttu pitäisi.
Viite otti pullon taskustaan ja kulautti. Kävi sitten penkin nenälle
istumaan ja seivästi pienet silmänsä emäntään.
Tokko tämä pakana sanoikaan hänelle viinoista mitään?
Kerttu ei osannut pitää miestä muuna kuin hieman rohkeanlaatuisena
ilveilijänä.
— Tota noin, sitä nyt on rikkautta tässäkin talossa, että ilettää,
turisi Ville. — Ja sitten kun tehdään tästä isännästä raitis, niin
kohta ei kulkijoita kumarrella.
— Älä viitsi tuolle pahukselle sanoa mitään, sanoi Markku Kertulle.
— Minä käsken sen riiviön tukkimaan suunsa ruoalla, sanoi Kerttu ja
käski Villen syömään.
Mies katseli pöllämystyneenä emäntää. Sieltäkö päin tuuli kävikin.
— No, kun kerran tarjotaan, niin kiitetään. Ei sitä ole tässä talossa
ennen tarjottukaan.
Miehet naureksivat. Markun silmistä loisti sisäinen riemu. Kerttu oli
toisenlainen kuin muut ihmiset. Osasi voittaa vastustajansa.
Villen piikittelyhalu ei vielä kuitenkaan loppunut.
— Sinun rukiisi näkyy hurjasti sakovan, hän sanoi Markulle, suu täynnä
ruokaa. — Tulee siitä viinoiksikin.
Kerttu nauroi.
— Vai siihen Ville rukiit panisi.
Toi Villelle täyden vellivadin ja lisää voita lautaselle.
— Eiköhän Ville rupeaisi vähän minua auttamaan? kysyi sitten, istuen
Villen vastapäätä penkille.
— Ka, mitä tuota... tällainen osannee.
Katsoi kysyvästi emäntään punaisilla silmäräpylöillään.
— Että mentäisiin hävittämään tämän kylän viinakeittiöitä, sanoi Kerttu.
— Hö, hö, hö, vai sitä... ei sinne uskalla... lyövät puukolla.
— Senkö takia poliisitkin jättävät ne rauhaan, kun pelkäävät?
— Eivätköhän vain. Ne Turakat ja Purakat ovat sellaista väkeä, etteivät
välitä ihmisen hengestä, tiesi Ville.
— Kylläpä miehet ovat arkoja. Minä vain uskaltaisin, kun löytäisin.
Ville röyhtäisi täyteläisenä ja pyyhki tyytyväisen näköisenä partaansa.
— Kyllähän ne taas löydetään, jos niiksi tulee. En minä heitä suojusta,
niinkuin talolliset. Tuota noin... enkä minä osta, kyllähän sen
emäntäkin tietää, niinkuin nämä toisetkin, että kanneksin viinoja
metsästä isäntien taakse ja jauhoja tehtaalle. Tuota noin... kun ei ole
näistä muistakaan töistä.
Vähän salavihkaa emännältä pisti Ville viinapullonsa takin ulkotaskusta
povitaskuun. Ei sitä enää näytellyt.
Miehet lähtivät töihin. Kerttu kutsui Markun kamariin.
— Eikö sinulla olisi mitään työtä tuolle miehelle? Minua niin
haluttaisi kokeilla, eikö hänestäkin vielä tulisi ihminen.
Markku näytti hämmästyvän Kertun ehdotuksesta.
— Tuskinpa hänestä tulee mitään. Kuljettelee vielä viinoja miehille.
— Mutta jos koettaisi kuitenkin.
Markku mietti.
— Ja ihmisetkin sanoisivat, että otti Riitun Villen viinoja haalaamaan.
Markku katsahti voitonvarmana vaimoonsa.
—Höh, ihmisten puheista vähät. Jos kerran ei tee mitään sellaista, jota
tarvitsee hävetä, niin antaa kuulua. Panisit miehen vaikka ojan kaivuun.
— Saman tekevä. Saadaanpa nähdä, montako päivää mies tekee työtä, kun
lähtee livistämään.
Markku esitti Villelle työmaan. Isolla suolla olisi ojansiivousta
ja saisi tehdä vaikka koko kesän. Talosta saisi ruoan ja työkalut.
Palkasta kyllä sovittaisiin.
— Hö, hö, hö, vai ojalle... sitäpä ei oltu tarjottu, tuota noin, työtä
hänelle pitkiin aikoihin. Tätä tyhjää puijaamista vain. Lähdehän
neuvomaan.
Emäntä tuli keittiöön.
— Ville kai antaa sen putelinsa tänne minun talteen! Mitäpä siellä
työmaalla sillä tekee.
Ukkeli kaivoi putelin taskustaan.
— Tuota noin, passaa tästä ottaa, jos sattuu mahaa kouristamaan.
Aikoi maistaa, mutta silmättyään emäntään, painoi korkin lujempaan ja
antoi pullon emännälle...
— Ei siitä, tuota noin, puhuta, jos emäntä niinkuin sattuu
mahatautiinsa...
— Jopahan siitä nyt... puhumaan.
Kertun iloinen nauru kajahti keittiössä.
Vanha Leena joutui hätäisenä selittämään Kertulle, kun jo miehet olivat
menneet:
— Kun nyt otti sen Ville-räähkän muka työhön, ojankaivuun pätö elukan.
Tokko se siitä puhui sinulle mitään?
— Voi, täti kulta, kun minä sitä tahdoinkin. Tuli vain sellainen piuka,
että jos siitäkin poloisesta tulisi vielä ihminen.
Leena katsoi ällistyneenä Kerttuun.
— Vai sinä se... no, piuka se kyllä oli. Enpä usko siitä mitään tulevan.
Näytti kuitenkin miettivän.
— Kyllä siitä kylällä syntyy korea juttu, syntyy vainenkin.
Leena nyökytteli harmaata päätään.
Kerttu meni jo pihamaalla ja nauroi mennessään. Eikö liene hänelle
nauranut.
Leena jo naurahti itsekin.
Soma tämä nuorikko, kun kerää taloon semmoisia ihmisiä ja passituttaa
tielle Iikan Akselit ja Pertun Eemelit. No, heistä nyt ei ollutkaan
muuta kuin vaivaista vastusta. Kiroilivatkin aina niinkuin mielettömät.
Kerttu penkoi pihamaan laidassa lavojaan. Vanhan Leenan piti mennä
vielä puhumaan siitä Riitun Villestä.
— ... että kyllä ne nyt siitä sanovat kylällä vaikka mitä.
— Mitäpä me täti siitä... tietäväthän ne sen piankin, mitä vasten se on
otettu. En ole tottunut pelkäämään kyläläisten puheita.
— Noo, mitäs nyt sinä, kun olet sellainen hyvä ihminen.
Leena lähti hissuttelemaan kartanolle.
Päivä paistoi ja eteläinen huojutteli täyteläistä ruispeltoa, jossa
näkyi jo muutamia tähkiä pihamaan laidassa. Leena kutsui Kertun niitä
katsomaan.
— Minusta ne ovat niin kauniita, ensimmäiset tähkäpäät. Niissä on kuin
salainen siunaus työlle ja ihmiselle.
— Niin, ja koko tämä luonto. Katso täti, miten väkevän sinisenä
väreilee järven selkä.
Pienet keltakukat ja sinikellot koettivat nyökkäillä rehevällä
nurmella, eikö heitäkin huomattaisi.
Leenan silmiä huikaisi päivä ja niillä piti siristellen katsella.
Niillä näki kuitenkin vielä tarkkaan. Harmaalan kartanolla oli nyt
siistiä ja kaikki hyvässä järjestyksessä. Työmiehet eivät saaneet
jättää työaseitaan kartanolle huiskinhaiskin. Niillä oli määrätty
paikkansa vajassa ja Leena ei saattanut olla ihmettelemättä tätä
muutosta, joka Harmaalassa oli tapahtunut.
Tietysti se oli uuden emännän ansiota. Hänen sanoistaan ei enää
välitetty, ei Markkukaan, mutta tulipas toki hyvä hengetär taloon, joka
valvoi kaikkea.
Pellotkin näyttivät paremmin kynnetyiltä kuin muina keväinä. Markku oli
teettänyt uusia sahroja ja korjauttanut auroja.
Ja käskenyt miestensä painamaan niitä syvemmälle maahan.
Suvitouon oras ja juurikasvien taimet sitä kiittelivät kilvan. Oikein
hyvää teki katsella reheviä lantun ja turnipsin taimi rivejä.
Leena siristeli silmiään ja käpsehti pihatoilla.
Niin, niin. Luoja antoi sadetta ja aurinkoa. Ihmisen oli vain
muistettava täyttää velvollisuutensa.
Leena oli hissutellut aittamäelle, johon näkyi osa kylän taloista,
kapeahkon salmen takaa.
Niin, se kylä siellä oli huonossa maineessa. Tähän asti oli Harmaala
ollut jakamassa sitä mainetta, mutta nyt näytti muutos tapahtuvan.
Miten tuolla kylässä? Ei kuulunut vielä ainakaan hyvää. Kirous painoi
siellä maata ja ihmisiä, oikeastaan ihmisten kautta maata. Rappiolla
oli jokainen talo, yksi enemmän, toinen vähemmän. Viina-savut
tissusivat salolla ja juotiin ja mäiskettiin. Emännät ja tyttäret
valittelivat ja kävivät kirkossa ja olivat pönäköitä, varsinkin
vanhemmat, vanhurskaudessaan. No, tyttäret niissä raittiusseuroissa,
mutta emännät toimettomina. Jos heille uskalsi huomauttaa paheesta,
niin pää pystyyn ja: »mitäpä se kannattaa syytellä, onko sinun poikasi
parempi.»
Hyvä isä siunatkoon sitä ylpeyttä!
Se ylpeys ja sitten sen lisänä tekohurskaus eivät kantaneet hyvää
hedelmää, ei totisesti.
Eikähän tässä oltu kehuttu omaakaan kohtaa, valiteltu vain ja odoteltu
apua jostakin tulevaksi.
Harmaalaan se oli tullut, sen näki nyt kaikesta. Nuoren, hyvän naisen
mukana tuli siunaus ja sitä riitti joka paikkaan.
Kun saisi sen ulottumaan koko kylään asti. Kun Kertun kädet
ulottuisivat ja riittäisi voimia. Niin, niin, saisi naapurien emännät
mukaan.
Sillä naisilla siinä kuitenkin oli suurin tehtävä, jos vain osaisivat
tarttua siihen oikealla otteella, lempeästi, hyvin sydämin, niinkuin
tämäkin Kerttu.
Niin, niin.
Leena vain tassutteli mietteissään. Eteläinen huojutteli rehevää laihoa
ja sinikelloja, jotka nyökkäilivät ystävällisinä hänelle.
5.
Harmaalaan tuli vieraita.
Naapurien emännät olivat lähteneet oikein joukolla katsomaan, miten nyt
Harmaalassa, kun oli uusi emäntäkin.
Hauskaapa oli, että muistettiin.
Emännät, Niemen Rustaava, Aholan Laara, Ylisen Sohvi ja Kaitereen
Amalia, katselivat Harmaalan pihamaalla ympärilleen.
Kovin olikin siloista joka paikassa. Ei näkynyt rekiä eikä rattaita,
eikä muitakaan romuja, joita aina nähtiin talojen pihavierillä.
Lavoja ja kukkapenkereitä joka puolella. Kovinpa se tämä uusi emäntä
täisikin olla herrasverinen, kun noin laitteli.
Harmaalassa oli jo iltalypsy suoritettu ja maito laskettu. Karja
makaili tyytyväisenä tarhassa.
Sitä ihmeteltiin, kun tulivat näin aikaseen. Siellä toisten talojen
karjatytöt huhuilivat salolla karjojaan kokoon. Olivat semmoisia
kupeloita, etteivät saaneet karjaa kotiin ennen kuin siinä puolen yön
tienoilla.
— Tietäähän ne nämä nykyiset palvelijat.
Aholan lihava Laara nyökytteli päätään.
— No, kun poikien jälissä juostaan, suhahti Niemen Rustaava. — Yöt
aitoissa ja päivät metsissä.
— Niin, niin.
Kaitereen Amaliakin huokasi raskaasti sitä synnin viettelystä.
Kerttu pyyteli vieraitaan sisään.
Vanha Leena meni jo laittamaan pannua kuumaksi.
— Eihän tässä nyt toki sisään, kun näin kaunis ilmakin. Näitä uuden
emännän laitoksia tässä pitää katsoa.
Ylisen Sohvi, vieraista nuorin, koetti tavoitella ystävällistä sävyä
ääneensä. Kiepsahti jo Kertun käsikynkkäänkin.
Kerttu hymyili.
Tämäkö se nyt oli sitä tämän kylän jumaliseksi tekeytyvää, synnistä ja
kurjuudesta huutavaa joukkoa, joka ei kyennyt kuitenkaan hillitsemään
viinojen lakkaamatonta virtaa kylässään. Eikä sallinut siitä
puhuttavankaan, niinkuin hän oli kuullut.
— Eihän näissä mitään katseltavaa...
Kerttu seisoi lavojensa ja kukkapenkkiensä vieressä avokaulaisessa
kotikutoisessa puvussaan, joka sai varsinkin ankaran Niemen Rustaavan
paheksuvia katseita.
Hihatkin oli siinä uuden emännän puserossa liian lyhyet. Kun käsivarret
olivat paljaina ihan lähelle olkapäitä!
Mitä se nyt semmoinen näytteleminen.
Jo takertui niihin Ylisen Laarakin.
— On laittanut noin lyhyet hihat.
— Niin, ne ovat mukavat kasvimaalla ja astioita pestessä, sanoi Kerttu.
Kaitereen Amalia katsoi Kertun hametta tutkivasta Se oli liian lyhyt.
Kun ei ulottunut kuin puolipohkeeseen ja sitten niin kovin leveä. Tuuli
sitä siinä parhaillaan pelmuutteli ja nosteli.
Amalia supisti suutaan. Mikähän itämä Kerttu oikein olikaan, heilakka.
Olisi pitänyt Markun naida omalta kylältä, niin olisi saanut
pitempihameisia, varmasti säädyllisiä.
Mentiinhän sitä toki sisään, koskapa sieltä tuntui nenään kahvin ihana
lemu ja oli tietysti katsottava tämän tulokkaan laitoksia siellä
sisälläkin.
Kerttu kattoi kahvipöydän ruokailukamariin, joka oli kyökin viereinen
huone. Kantoi kaakut ja leivokset.
Leena toi pannun ja istui joukkoon.
Silmistä loisti voitonriemua: Tällainen miniä se nyt on Harmaalassa.
Mitäs sanotte?
Kerttu tarjoili ystävällisenä ja odotti tilaisuutta, miten saisi
käännetyksi keskustelun kylän yhteiseen paheeseen, viinoihin.
— Joko emäntä on käynyt täältäkäsin kirkossa, kysyi Niemen Kustaava
Kertulta. — Siellä oli viime pyhänä niin mainio pappi. Puhui tästä
nykyisen ajan turmeluksesta ja sen parannuspuuhista. Pahemmaksi sanoi
vain niistä kaiken tulevan.
Kerttu pakoitti hymyn huulilleen.
Parasta oli, kun hillitsi itseään ja kuunteli. Vastaan väittämällä
voisi heistä menettää kokonaan auttajat asiassaan, jota aikoi ajaa.
— Jää vähän aikaa kirkossa käyntiin, selitti Kerttu.
— Niin, ja jos ei kerran ole halua, virkkoi kuivasti Kustaava. —
Monetkopa sitä enää nykyään kirkossa käyvätkään.
— Niin, niin. Kyllähän sitä oikeastaan saa palvella jumalaansa täällä
kotonaankin, sanoi Leena.
Hänen oli toki puolustettava Kerttua, kun aikoivat noin
häikäilemättömästi käydä syyttelemään. Ja sitäpaitsi hän tyytyi
kotoiseen jumalanpalvelukseen.
— Jaa, jaa, ei se sitä ole, tokaisi Kustaava, ja häntä säesti Laara:
— Ja eikä ole täällä pappia.
— Niin, ja kirkonpenkissä istuminen on niin mukavaa, jatkoi Sohvi.
Kertun piti rientää tupaan hieman nauramaan.
Markkukin tuli työmaalta ja näki Kertun nauravat kasvot ja iloisuutta
säteilevät silmät.
— Mitäs nyt?
— No kun täällä on vieraita, kaikki naapurien emännät ja... arvaathan
sinä, mitä ne puhuvat.
-— Jos minäkin tulisin kuuntelemaan?
— Et saa vielä ainakaan, että kuulen lisää, viittailuja sinusta ja
muusta — tulen sitten hakemaan.
Kerttu riensi sisään.
Leena oli jo kaatamassa toisia kuppeja.
Kerttu tarjoili leipää.
— Ei toki enää, esteli Amalia, mutta latoi kuitenkin teevatinsa täyteen
leipää. — Mitä ne nämä ovat nimeltään, joissa on reikä keskellä?
Ylisen Sohvi purskahti nauramaan ja sai kahvin henkeensä. Sitä meni
pöytäliinalle ja pönäkän Rustaavan silmille.
Laara ja Sohvi latelivat omiaan. Kustaava ja Amalia nauraa hekottivat
mukana.
Kerttu näytti harmistuneelta.
Pianpa unohtui kirkko ja pappien saarnat. Eipä ollut ihmekään, jos
näissä naisissa ei ollut seutukuntansa kohottajaa.