"Mr James Hudson-vainajan testamentin toimeenpanijain määräyksestä
toiminimi Phillips ja Phillips myy huutokaupalla Mayfairissa Curzon
Streetin varrella olevan komean kartanon irtaimistoa, m.m. antiikkisia
ja nykyaikaisia huonekaluja, pianon, posliini- ja lasitavaroita,
maalauksia, harvinaisen ja arvokkaan kokoelman antiikkitavaroita,
kulta- ja hopeapöytäkalustoa, jalokiviä j.n.e. Myynti tapahtuu ensi
torstaina t.k. 12 päivänä täsmälleen kello yhdeltätoista. Tavarat
ovat vain kutsukortin omaavien nähtävänä huutokaupan edellisenä
päivänä ja saman päivän aamuna. Kutsukortteja saa asianajotoimistosta
Gideon, Eyre & Blackwell, osoite 97 Bedford Row, W.C., sekä
huutokaupanpitäjiltä."
Oli kulunut noin kymmenen päivää siitä, kun Volenskin sairastuttuaan
oli ollut pakko viettää muutamia lepopäiviä eräässä Lontoon hotellissa,
mutta nyt hän oli toipumaisillaan, vaikka hän yhä vielä kärsi sekä
ruumiillisesti että sielullisesti, ja hän istui nyt lukemassa viimeistä
_Timesiä_, missä oli edelläkerrottu ilmoitus.
Hän oli nyt melkein tottunut kovaan onneensa, joka oli seurannut
häntä niin herkeämättä ja jonka johdosta hän oli päätynyt hotellin
sairasvuoteelle — vieraassa maassa kaukana ystävistään.
Pitkällinen, pakollinen lepo, jonka lääkäri oli hänelle määrännyt, oli
antanut hänelle tilaisuuden koota voimia lopulliseen ponnistukseen,
jonka hän tiesi olevan välttämättömän. Asiat eivät voineet jäädä
silleen. Hänelle oli uskottu pyhä asia, ja sen hän oli tahtomattaan
kavaltanut, mutta hänen piti saavuttaa luottamusta uudestaan, vaikkakin
hänen täytyisi tuhlata kaikki voimansa, mitä hänellä vielä oli
jäljellä pitkän ja piinallisen kamppailun jälkeen. Hän oli pakollisen
joutilaisuutensa pitkinä hetkinä turhaan koettanut arvailla, missä
hänen viimeisen taistelunsa näyttämö tulisi olemaan, sen ratkaisevan
taistelun, joka hänen vielä oli taisteltava.
Ja siinä se olikin ilmoitettuna _Timesin_ palstoilla. Kohtaus tulisi
tapahtumaan huutokauppahuoneessa, ja taistelu tulisi käymään rahasta.
Hän oli kirjoittanut Lobkowitzille pyytäen apua, ja nyt hän odotti
kiihkeästi saavansa tietää, mitä puheenjohtaja oli päättänyt tehdä.
Hän uskoi, että Lobkowitz luottaisi häneen yhä edelleen viimeiseen
asti, ja hän toivoi, että hän ei katsoisi tarpeelliseksi pyytää
muiden päättäväisempien komitean jäsenten apua ja neuvoja. Volenski
tiesi, että he eivät milloinkaan voisi antaa hänelle anteeksi, ja he
pitäisivät hänen huolimattomuuttaan rikollisena tekona.
Tarjoilija keskeytti hänen mietteensä ja ilmoitti hänelle, että eräs
herrasmies, muukalainen, halusi puhua hänen kanssaan.
"Käskekää hänet heti sisään", sanoi Volenski jännittyneesti.
Hän toivoi, että mies olisi ollut Lobkowitz, hän olisi mielellään
puristanut vanhan ystävänsä kättä ja kertonut hänelle kaiken, mitä hän
oli kärsinyt, ja tuntenut itsensä onnelliseksi hänen myötätunnostaan.
Mutta mies olikin Mirkovitsh, yrmeänä ja jurona ja melkein uhkaavana,
ja hän kieltäytyi puristamasta hänen kättään eikä tahtonut istua, vaan
seisoi jämeränä ja vaiteliaana, kunnes Ivan oli selittänyt ja kertonut
hänelle kaiken.
Ja Ivanin täytyi kertoa kovan kohtalonsa tarina tälle ankaralle
tuomarille, miehelle, jonka horjumaton käsi epäröimättä rankaisisi
syyllisen, mikäli syyllisyyttä ilmeni.
Hän kertoi hänelle kardinaalin saamasta tehtävästä, keisarin
kynttilänjaloista, joissa oli salaperäiset kätketyt säiliöt, joihin
hän uskoen, että hän toimisi parhaansa mukaan, oli kätkenyt turmiota
tuottavat paperit. Sitten kardinaalin äkillisestä oikusta uskoa
kynttilänjalat erään ystävän haltuun — naiselle. Hän kertoi hänelle
Oderbergissa tapahtuneesta varkaudesta, varkaan pakenemisesta, omasta
peitellystä keskustelustaan poliisipäällikön kanssa. Hän kuvaili
hyödytöntä etsiskelyään Grete Ottlingerin huoneessa, inhoittavia
kokemuksiaan karkean naisen kanssa "Kaiser Franzissa", keskustelustaan
Grünebaumin kanssa, matkastaan Lontooseen, käynnistään Daviesin
luona. Kaikki oli ollut hyödytöntä, kaikki oli johtanut aina uusiin
pettymyksiin, yhä toivottomampaan hämminkiin. Ja sitten, mikä oli
kaikkein pahinta, hänen kaikki toivonsa olivat murskaantuneet mr James
Hudsonin ovella, joka kohtalon oikusta oli kuollut äkkiä samana yönä,
ja tässä taikauskoinen puolalainen näki pahain mahtien vaikutusta.
Mirkovitsh oli kuunnellut tarkkaavaisesti ja vaiti koko pitkän
kertomuksen ajan, josta kertomuksesta ilmeni tuskaa ja taisteluja.
Ystävällisempi ilme oli ehkä tullut hänen kasvoilleen niiden tavallisen
äreyden sijaan, ja kun Ivan vihdoin uuvuksissaan lopetti, hän veti
tuolin lähelle sairaan miehen leposohvaa ja sanoi melkein lempeästi:
"Ystäväparka, olette varmaankin kärsinyt paljon."
Ivan kiitti häntä katseella ja tarttui kiihkeästi käteen, jonka vanha
sosialisti nyt ojensi hänelle.
"Luullakseni hyvin käsitätte, missä teitte suuren, ainoan todellisen
virheen koko tämän pitkän onnettomuushistorian aikana?" sanoi
Mirkovitsh viimein vieläkin sangen ystävällisesti.
"Tarkoitatteko, etten ilmoittanut Lobkowitzille enkä teille heti, kun
kynttilänjalat olivat joutuneet pois hallustani?"
Mirkovitsh nyökkäsi.
"Muistakaa, että huomasin kardinaalin puheesta, että nainen ei
milloinkaan ollut käsitellyt sitä kynttilänjalkaa, missä paperit
olivat. Se oli vioittunut, ja hänen ylhäisyytensä läsnäollessa hän oli
käärinyt sen pakettiin ja pannut syrjään."
"Huomaan, Ivan, ettette ole sanonut minulle naisen nimeä, jonka
hallussa kynttilänjalat olivat ja jolla, kuten teilläkin, on oikeus
vaatia niitä itselleen?"
"Hän oli Anna Demidov."
Mirkovitsh hypähti pystyyn. Kaikki hänen äsken omaksumansa lempeys ja
myötätunto oli kadonnut äkkiä, ja taas hän seisoi siinä tuomarina,
valmiina tuomitsemaan ja rankaisemaan.
"Ivan Stefanovitsh Volenski", hän sanoi, "tyydyitte siis siihen,
että vakooja, pahimpien vihamiestemme agentti, säilytti kalleimpia
salaisuuksiamme omassa asunnossaan voiden päästä niihin käsiksi milloin
tahansa, ettekä raivannut häntä tieltänne. Tai jos olisitte ollut
liian hellämielinen, niin olisittehan voinut pyytää niitä, jotka ovat
voimakkaita, nujertamaan sellaisen mahtavan vihollisen?"
Ivan ei vastannut. Hän ei voinut sanoa mitään. Moite oli ansaittua,
mutta hänen tarkoituksensa oli ollut hyvä. Kohtalo oli ollut liian
tyly. Hän katseli nyt Mirkovitshia, kun julma nihilisti käveli
edestakaisin ahtaassa huoneessa ja hänen ankaroilla, karskilla
kasvoillaan kuvastui koston ajatuksia.
"Jospa vain tsaarin poika olisi vielä hallussani", hän mutisi, "niin
kaikki voitaisiin vielä pelastaa".
"Siis...?" kysyi Ivan jännittyneesti. "Dunajevski —?"
"On nyt turvassa Englannissa, ja tsaarin poika on palannut Pietariin."
"En käsitä", sanoi Ivan ymmällään. "Kuinka siis asioista sovittiin?"
"Mahdollisimman yksinkertaisesti, naisen, tyttäreni, avulla", sanoi
Mirkovitsh.
"Maria Stefanovnan?"
"Näyttää siltä, että hänellä naisten tapaan oli joitakin epäilyksiä,
joista sivumennen sanoen monet tovereistamme olivat samaa mieltä, oliko
suotavaa, että vankimme surmattaisiin, kuten koko ajan olin ehdottanut,
jotta siten ylläpitäisimme terroria, jota emme voisi aikaansaada
diplomatian avulla. Kun teistä ei kuultu mitään ja tuntui selvältä,
että jokin onneton kohtalo oli tullut osaksenne, niin me kaikki
äänestimme kuolemantuomion puolesta.
"Hän keksi omasta päästään rohkean suunnitelman pakottaen tuon
vanhan hupsun Lavrovskin viemään uhkavaatimuksemme tsaarille aivan
samansisältöisenä kuin oli ollut kirje, jonka te itse otitte
viedäksenne Taranjeville. Kysymättä neuvoa komitealta hän etsi
miehen käsiinsä, sillä me olimme sitä ennen saaneet varmoja tietoja,
että hän oli pelkästä pelosta ollut jatkuvasti ilmoittamatta mitään
Pietarin hallitukselle. Kun tikari, niin sanoakseni, uhkasi hänen
herransa sydäntä, niin ei hänellä ollut muuta mahdollisuutta kuin
totella ja hänestä tuli kirjeemme kantaja. Emme tietenkään tiedä, mitä
tapahtui Pietarissa hänen ja korkeiden henkilöiden välillä, mutta
kolme päivää sitten viralliset sanomalehdet ilmoittivat vangitun
nihilistin Dunajevskin ja hänen toveriensa vapauttamisesta ja heidän
saattamisestaan rajan toiselle puolelle. Eräät komiteamme jäsenet
olivat heitä siellä vastassa mukanaan rahaa ja vaatteita, ja Maria meni
heidän kanssaan, sillä me kaikki olimme sitä mieltä, että olisi parasta
kaikille, jos hän asuisi Englannissa jonkin aikaa.
"Saman päivän iltana tsaarin poika vietiin silmät sidottuina
Heumarktilla olevasta talostani, ja siten päättyi ovelin salajuoni,
mitä mainio veljeskuntamme milloinkaan en kyennyt keksimään."
"Kiittäkäämme Jumalaa siitä", sanoi Ivan lämpimästi.
"Kirotkoon Jumala sinua pannessasi meidät kaikki vaaralle alttiiksi
heti kunniakkaan voittomme jälkeen", tokaisi Mirkovitsh raa'asti, "ja
kirotkoon hulluutemme, että olemme niin suuresti sinuun luottaneet".
Nuori puolalainen ponnahti pystyyn herjauksen kuullessaan.
"Luottamustanne ei ole petetty, Mirkovitsh", hän sanoi tyynesti,
"eivätkä toverimme eikä asiamme ole vaarassa. Antakaa minulle
tarpeelliset rahat ja oikeuttakaa minut käyttämään niitä, ja vannon
teille, että kolmen päivän kuluttua luovutan paperimme varmasti teidän
haltuunne, jotta te sen jälkeen saatte toimia niiden sekä minun
kanssani, niinkuin itse haluatte."
"Tiedätte siis, missä kynttilänjalat tällä hetkellä ovat?" sanoi
Mirkovitsh hieman rauhoittuneena.
"Ne myydään huutokaupalla ensi torstaina, ja me voimme ostaa ne sangen
helposti."
"Niin! Ellei kohtalo tai madame Demidov tule väliin."
"Madame Demidov ei voi tietää, missä kynttilänjalat ovat.
Grünebaum vangittiin puoli tuntia sen jälkeen kuin näin hänet.
Ei ole todennäköistä, että hän olisi kavaltanut Lontoossa olevaa
rikostoveriaan, ja hän ei siis ole voinut päästä niiden jäljille."
"Teidän pitää toimia, niinkuin parhaaksi näette, Ivan", sanoi
Mirkovitsh vihdoin, "sillä tiedätte, että meillä on runsaita
varoja, jotka kuuluvat veljeskunnalle, ja Lobkowitz on asettanut ne
käytettäväksenne. Meidän täytyy teihin vielä toistaiseksi luottaa —"
Ja hän lisäsi lyhyen tauon jälkeen:
"Sen jälkeen henkenne on meidän vallassamme."
Sen Ivan tiesi aivan hyvin. Hän tiesi, että jos tämän jälkeen
veljeskunnalle koituisi joitakin ikävyyksiä, hänen ei annettaisi kärsiä
eikä kuolla heidän kanssaan. Hän tiesi, että hänet merkittäisiin
petturin polttomerkillä, että hänet hyljättäisiin, häntä herjattaisiin,
ja hän kuolisi yksinään salaperäisesti kostajan tikarin pistosta, eikä
hänelle suotaisi marttyyrien tavallista kuolemaa.
Mirkovitsh ojensi hänelle maksumääräykset ja rahat, jotka Lobkowitz oli
hänelle antanut. Siinä oli iso summa, ja Ivan otti sen vastaan tuntien
mielensä keventyneen. Vanha venäläinen lähti pian hänen luotaan, ja
Volenski sai olla rauhassa ja suunnitella mielessään asiat. Keskustelu
Mirkowitshin kanssa oli ollut kovin myrskyinen, ja tarvittiin
voimakkaita tahdonponnistuksia voimien kokoomiseksi viimeiseen suureen
yritykseen, jotta hän ja hänen toverinsa pelastuisivat hirveästä
perikadosta.
Ilmeisesti oli ensin saatava pääsykortti Curzon Streetin huoneiston
katselemiseen, jotta saisi selville, että keisarin kynttilänjalat
olivat myytävien tavarain joukossa. Kun hän olisi saanut varmuuden
siitä tärkeästä seikasta, niin olisi hänen viimeisenä toimenaan mennä
torstaina huutokauppaan ja käytettävikseen uskottujen varain avulla
tehdä tarjouksia keisarin kynttilänjaloista, kunnes ne tulisivat hänen
omikseen.
Hänen ohjelmansa ensimmäinen osa oli hyvin helppo toimittaa. Seuraavana
aamuna hän sai kortin Gideon, Eyre & Blackwellin toimistosta ja sai
tietää, että nuo hänelle kohtalokkaat kynttilänjalat olivat niiden
tavarain joukossa, jotka myytäisiin seuraavana päivänä. Siis kaikki oli
toistaiseksi hyvin.
Oli paljon ihmisiä tarkastamassa huonekaluja ja taiteellisia
koruesineitä, joita siellä oli monia tuhansia, mutta ne olivat
enimmäkseen juutalaisia — luultavasti kauppiaita, ja Volenski tiesi,
että summa, jonka salaseura oli asettanut hänen käytettäväkseen,
olisi paljon isompi, kuin mitä rikkainkaan kauppias maksaisi yhdestä
ainoasta koruesineestä. Hän oli siis aivan tyytyväinen seuraavan päivän
huutokauppaan nähden. Kun hän poistui talosta, niin hän pysähtyi
porraskäytävään sytyttääkseen sikarin. Samassa hetkessä pysähtyivät
talon edustalle myöskin eräät vaunut. Nainen astui niistä ulos
kädessään pääsykortti, ja huomaamatta Volenskia hän livahti hänen
ohitseen ja meni taloon. Se oli madame Demidov!
Volenskin mieleen ei todellakaan milloinkaan ollut juolahtanut, että
madame Demidov tai kardinaali voisi millään tavalla saada tietää
kadonneiden kynttilänjalkojen olinpaikasta, ja kun hän huomasi naisen
olevan paikalla, niin se vaikutti häneen kuin salamanisku. Mutta
sehän olikin oikeastaan aivan luonnollista. Kaksi viikkoa oli kulunut
varkaudesta. Grünebaumin oli sillä välin, kuten Volenski hyvin tiesi,
hänen rikostoverinsa ilmiantanut. Hänen talonsa ja kirjansa oli
tarkastettu, hänen lontoolaisen rikostoverinsa nimi oli saatu selville,
ja madame Demidov oli epäilemättä toiminut aivan samalla tavalla kuin
Volenskikin. Ja hän oli joko uhkailemalla tai lahjomalla seurannut
varastettujen kynttilänjalkojen jälkiä Daviesin liikkeestä mr James
Hudsonin taloon.
Volenski käsitti heti, että hänen läsnäolonsa olisi mitä haitallisinta
hänelle. Nyt oli aivan ilmeistä, että hän jonkin salaisen
henkilökohtaisen harrastuksen takia tahtoi saada kynttilänjalat
takaisin, sillä muuten hän ei olisi itse tullut Lontooseen, vaan olisi
lähettänyt taitavan asiamiehen valtaamaan varastettuja tavaroita.
Jos hän aikoisi huutaa niitä seuraavana päivänä, niin Volenski tiesi,
että se koituisi hänen turmiokseen. Hän voisi itse kyllä panna menemään
sangen huomattavan rahasumman tällaisen välttämättömän tarpeen
sattuessa, mutta mikäli huhut olivat oikeita ja madame Demidov oli
Venäjän hallituksen palkattu agentti, niin silloin hänen luottonsa
olisi todella rajaton ja taistelu heidän välillään kävisi elämästä ja
kuolemasta.
Oh! Kunpa voisi saada selville, mitä vuorokautta myöhemmin tulisi
tapahtumaan, ja saisi tietää heti kaikki uhkaavat onnettomuudet!
Kerran hän ajatteli jo tiedustella Lontoon joka hotellista madame
Demidovia, jotta saisi kuulla kohtalonsa hänen omilta huuliltaan,
mutta huomioonottamatta sellaisen toimenpiteen toivottomuutta niin
isossa kaupungissa kuin Lontoossa hän ajatteli, että nainen pitäisi
sitä heikkouden osoituksena, ja loppujen lopuksi, niin toivorikas on
ihminen, oli vielä pieni mahdollisuus, ettei madame Demidov vielä
ollut löytänyt salaisia papereita. Siinä tapauksessa hän, kun hän
tuntisi Volenskin huutajien joukosta, luopuisi kilpailusta luottaen
siihen, että hän toimi kardinaali d'Orsayn puolesta. Ei, kaikki ei
vielä ollut menetetty, ja Volenskilta pääsi syvä helpotuksen huokaus,
kun hän ajatteli, että huomenna joka tapauksessa — onnellisesti tai
onnettomasti — päättyisi tämä kauhea jännitys, jota hän oli saanut
kärsiä kaksi kuolettavaa viikkoa, lukuunottamatta muutamia autuaan
tiedottomuuden päiviä.
Mutta mitä oli tehnyt madame Demidov? Hän, kuten Volenskikin, oli
kärsinyt vaihtelevia epävarmuuden, pelon, epäilysten ja toivon tuskia
viimeisten kolmen viikon aikana. Heti Grünebaumin vangitsemisen jälkeen
hän oli saanut ilmoituksen poliisilta, mutta kauhukseen hän ei ollut
löytänyt kynttilänjalkoja juutalaisen liikkeestä takavarikoitujen
tavarain joukosta. Hänen onnistui töin tuskin ja vain tuhlaamalla ison
joukon venäläistä rahaa saada kahdenkeskinen keskustelu vangin kanssa,
joka himoitsi kovasti kostoa ajatellessaan Volenskin luuloteltua
petosta ja hyvin mielellään ilmoitti hänelle kaikki tietonsa
kynttilänjalkojen olinpaikasta.
Tarvittiin aika paljon enemmän venäläisiä rahoja, jotta saatiin Isaac
Davies puhumaan kynttilänjaloista jälleen. Hän oli epäluuloinen
eikä pitänyt salaperäisyydestä, joka punoutui niiden ympärille. Hän
kielsi kauan jyrkästi tietävänsä mitään niistä, ja vain runsaasti
lahjomalla saatiin hänet ilmoittamaan asiakkaan, jolle hän oli myynyt
kynttilänjalat.
Madame Demidov meni kuten Volenskikin mr James Hudsonin taloon luottaen
usein koeteltuun viehätystaitoonsa saadakseen miehen luopumaan
kirjeestä, jota hän kuvaili itselleen vaaralliseksi. Ja kuten
Volenskikin hän tunsi itsensä sanomattoman epätoivoiseksi saadessaan
kuulla, että mr Hudson oli kuollut.
Viikkoa myöhemmin, kun madame Demidov oli nähnyt ilmoituksen Timesissä,
ja kokonaan aavistamatta, että Volenski liikkui samoilla asioilla
kuin hänkin, hän tunsi itsensä sangen tyytyväiseksi nähdessään, että
kynttilänjalat olivat myytäviksi aiottujen tavarain joukossa Curzon
Streetin n:ossa 108. Hänen olisi ihmeen helppoa huutaa niitä ja ostaa
ne millä hinnalla tahansa.