Mirkovitsh ei puhunut eikä huomauttanut mitään. Hän rutisti kirjeen
käsissään, ja hänen kasvoillaan näkyi uhkaavia ryppyjä.
Puheenjohtaja odotti hetkisen, hän tunsi fanaattisen venäläisen rajun
luonteen. Hän alkoi pelätä nuoren sairaan ystävänsä puolesta, joka jo
tuntui kärsineen niin paljon.
"Minä en ikävä kyllä voi lähteä enkä voi luottaa kehenkään muuhun
niinkuin teihin, Mirkovitsh."
"Oh, minä kyllä menen", sanoi Mirkovitsh, "ja otan rahaa, koska rahaa
tarvitaan. Mutta", lisäsi hän julmasti, "katsokoon Ivan itseänsä, jos
paperimme joutuvat vääriin käsiin".
"Hän on vain ollut huolimaton luullakseni", sanoi Lobkowitz, "Ivan ei
ole petturi, annan pääni siitä pantiksi".
"En syytä häntä", lisäsi toinen kärsimättömästi, "mutta meidän
veljeskuntamme luotetulla lähettiläällä ei ole oikeutta olla
huolimaton".
"No, tiedämme toistaiseksi hyvin vähän. Älkää saattako meitä
ajattelemaan pahinta. Hän kuitenkin kirjoittaa toivorikkaasti."
"Minun olisi paras lähteä tänä iltana", sanoi Mirkovitsh. "Voitteko
antaa minulle rahaa? Hän sanoo, että tarvitaan paljon, luultavasti
lahjomiseen."
"Tulkaa tapaamaan minua kotiini, ennenkuin lähdette, ja minulla on
kaikki valmiina teitä varten... Ja... Mirkovitsh", lisäsi hän, "älkää
tuomitko, ennenkuin olette kuullut, mitä hänellä on sanottavana.
Muistakaa, että Ivan on nuori ja hänen sydämellään on asiamme yhtä
suuresti kuin teidänkin."
"No, jos hänen sydämellään onkin, niin ainakin toisella tavalla",
sanoi Mirkovitsh puristaessaan puheenjohtajan kättä ja valmistuessaan
lähtemään.
Jälkimmäinen huokasi koettaessaan lukea venäläisen ajatukset hänen
syvälle painuneista silmistään ja koettaessaan saada selville, piilikö
siellä joitakin vaaroja hänen nuorelle ystävälleen. Sitten melkein
rauhoittuneena hän puristi hyvästiksi Mirkovitshin kättä ja näki vanhan
kiihkoilijan ruhon hitaasti katoavan portaita alas.