Paljon ihmisiä oli jo kokoontunut ruokasaliin, missä huutokauppa oli
pidettävä, kun Volenski saapui näyttämölle.
Monet kauppiaat, joista useimmat olivat juutalaisia, jotka kaikki
näyttivät tuntevan toisensa, järjestäytyivät rauhallisesti ostaakseen
kukin oman osansa. Myynti alkoi täsmälleen kello yhdeltätoista.
Volenski katsoi tuskallisesti ympärilleen — huone oli tiukassa väkeä.
Hän ei voinut nähdä madame Demidovia. Ensin huutokaupattiin isommat
huonekalut vaihtelevilla hinnoilla eri kauppiaille, joista useimmat
saivat ostoksensa hyvin halvalla. Ainoan kerran nousivat hinnat hieman
korkeammalle, kun eräs onneton ulkopuolinen tai yksityinen huutaja
yritti kilpailla kauppiasjoukkueen kanssa, joka oli kasautunut lähelle
huutokaupanpitäjän pöytää ja nopeasti nosti hintoja, kunnes onneton
yksityinen tarjooja vetäytyi syrjään pettyneenä ja alakuloisena.
Vasta myöhään päivällä oli kuriositeettien ja arvokkaan rihkaman
vuoro tulla huutokaupattavaksi. Jalokiviä, kultaista ja hopeista
pöytäkalustoa, egyptiläisiä ja muita antiikkitavaroita ja vihdoin:
"Pari harvinaista kultaista ja posliinista kynttilänjalkaa", huusi
huutokaupanpitäjä, "sanokaamme viisikymmentä puntaa parilta".
"Viisikymmentä guineaa", sanoi eräs ääni.
"Kuusikymmentä", sanoi toinen.
"Seitsemänkymmentä", "kahdeksankymmentä", "kahdeksankymmentäviisi",
jatkoivat nopeasti eri kauppiaat.
Tähän alkuotteluun Volenski ei ollut puuttunut. Hän odotti, kunnes
useimmat huutajat olivat luopuneet pelistä, sillä hän tiesi hyvin,
että edeltäpäin oli järjestetty, kenen piti tarjota kynttilänjaloista
viimeiseksi.
Mutta kun taas ääni oli sanonut: "yhdeksänkymmentä", syntyi hiljaisuus
ja huutokaupanpitäjä alkoi tapansa mukaan:
"Siis, hyvät herrat. Pari harvinaista —"
"Sata", sanoi Volenski äänellä, jota hän tuskin tunsi omakseen, niin
kiihtynyt hän oli.
"Ja viisikymmentä", kuului edestä nenä-äänellä.
"Kaksisataa", sanoi Volenski.
"Ja viisikymmentä", sanoi nenä-ääni.
"Kolmesataa", sanoi Volenski, joka tunnettuaan vastustajansa erääksi
kauppiaaksi, joka oli ostanut ison kokoelman muita tavaroita, tiesi,
että vaikka hän pakottaisikin hänen tarjoomaan aika huomattavan summan,
niin hän ei kuitenkaan ostaisi koruesineitä hinnalla, joka tuottaisi
hänelle tappiota. Hän sai siis täydellisesti malttinsa takaisin, ja
hänen kova jännityksensä oli hiukan lieventynyt. Ja kun nenä-ääni sanoi
taas: "ja viisikymmentä", niin Volenski sanoi rauhallisesti:
"Viisisataa puntaa."
Silloin nenä-äänen omistaja kohautti olkapäitään ja katsoi kattoon,
ikäänkuin hän olisi toivonut saavansa sieltä jonkin merkin, minkälaista
hänen seuraava menettelynsä tulisi olemaan. Hän mutisi vielä: "ja
viisikymmentä", mutta ilman vakaumusta. Ja kun Volenski sanoi
"kuusisataa", niin nenä-ääntä ei enää kuulunut.
"Siis, hyvät herrat", sanoi huutokaupanpitäjä, "tämä harvinainen
kynttilänjalkapari menee kuudensadan punnan hinnasta — kuusisataa
puntaa on tarjottu — hyvät herrat —"
"Seitsemänsataa", kuului soinnukas naisen ääni.
Kaikki kääntyivät katsomaan siihen suuntaan, mistä ääni oli kuulunut,
ja uteliaat silmät tarkastelivat uutta huutajaa. Volenski ei kääntynyt
ympäri. Hän tiesi hyvin, kenen ääni se oli — tuo pehmeä ääni, jossa
oli hiukkanen venäläistä sävyä konsonanttien lausumisessa. Hän oli
tullut kuolon kalpeaksi. Hänen kielensä tuntui tarttuvan kiinni hänen
kitalakeensa. Hänen polvensa alkoivat horjua hänen allaan. Mutta
sekunnin ajalla kaikki tämä pelko oli loppunut. Hän ponnistautui äkkiä
tarmokkaaksi ja ojentautui supisuoraksi ja melkein uhmaavalla äänellä
hän huusi huutokaupanpitäjälle: "Tuhat puntaa".
"Ja viisisataa", kuulutti yhtä uhmaavalla äänellä hänen kaunis
vastustajansa heti.
"Kaksituhatta", sanoi Volenski.
"Ja viisisataa", kuului vastaus. "Kolmetuhatta, neljä-, viisi-,
kuusituhatta puntaa."
Ihmiset kuuntelivat jännittyneinä ja hengitystään pidättäen ja vuoron
perään katsoivat molempia tarjoojia, jotka huoneen vastakkaisista
päistä käheällä ja kuumeisella äänellä huusivat uhmaten toisiaan.
Kaikki huomasivat, että oli kysymyksessä jokin salaperäinen asia, jokin
murhenäytelmä, jonka viimeistä näytöstä näyteltiin heidän silmiensä
edessä.
Asioiden ollessa sillä asteella huutokaupanpitäjä kumartui eteenpäin ja
kääntyen erikoisesti Volenskin puoleen sanoi:
"Ellei jollakin tavalla saada sopimusta aikaan, niin en voi pitää näitä
herroja odottamassa. Meidän täytyy jatkaa myyntiä."
"Hyväksyttekö tarjoukseni?" sanoi Volenski. "Minä sanoin
kymmenentuhatta puntaa."
"Kaksikymmentätuhatta", sanoi madame Demidov tyynesti, ikäänkuin hän
olisi puhunut yhtä monesta pennistä.
"Kaksikymmentätuhatta puntaa", sanoi huutokaupanpitäjä,
"kynttilänjalkaparista. Sekä tämä herrasmies että tämä nainen ovat
aivan tuntemattomia minulle. Minun pitää saada jokin takuu molemmilta,
että rahat maksetaan, kun tarjous on hyväksytty, muussa tapauksessa
minun pitää kieltäytyä kuluttamasta enää näiden herrasmiesten kallista
aikaa. Olen sitä mieltä, että on tehtävä jokin sopimus. Toistaiseksi
viimeinen kahdenkymmenentuhannen punnan tarjous pitää paikkansa."
Volenski oli vastaamaisillaan kiukkuisesti ja terävästi, sillä hän
kiehui tukahdutetusta kiihtymyksestä, kun hän tunsi käsivarteensa
kevyesti koskettavan. Hän kääntyi kuin umpikujaan ajettu eläin ja
katsoi silmästä silmään vihollista, joka todellakaan tällä hetkellä
ei näyttänyt niinkään hirvittävältä. Vihollinen oli sievästi puettu —
pelkkään mustaan. Hänellä oli tummat silmät, jotka katsoivat melkein
rukoillen Volenskin hurjistuneihin silmiin, ikäänkuin ne olisivat
tahtoneet lukea, mitä tapahtui hänen ajatuksissaan, ja hänellä oli
ääni, jossa oli vienoin venäläinen korostus, mitä hän milloinkaan oli
kuullut. Lisäksi oli hänellä pieni hienon käsineen verhoama käsi, joka
lepäsi kuin arka lintu Volenskin takin hihalla. Lopulta vihollinen
puhui:
"Herra", sanoi hän venäjäksi, "tuntuu siltä, että taistelemme
peloittavan julmaa taistelua, te ja minä. Ehdotan muutaman hetken
aselepoa. Hyväksyttekö valkoista lippua?"
Volenski nyökkäsi heikosti myöntyvänsä.
"Herra, te ja minä näytämme sydämemme pohjasta -tahtovan omistaa nuo
kynttilänjalat. Ihmettelen, onko teidän tarkoituksenne yhtä puhdas kuin
minun? Nuo kynttilänjalat, hyvä herra, uskoi huostaani eräs ystävä. Ne
katosivat, kun ne olivat minun hallussani. Tahdon palauttaa ne itse
hänelle, vaikka se maksaisi puolet omaisuuttani."
"Madame", sanoi Volenski, "kunnioitan vaikutteitanne, mutta nämä
kynttilänjalat uskoi hänen majesteettinsa keisari itse isännälleni
kardinaalille. Ne tullaan palauttamaan hänen ylhäisyydelleen, mutta
minun kätteni kautta."
"Ah!" sanoi madame Demidov ivallisesti, "tahdotte vaatia palkkiota".
"Niin, madame, se on aikomukseni."
"_Qu'à cela ne tienne!_ [Älköön se olko esteenä.] Lupaan teille yhtä
rajattoman palkkion kuin antelias kardinaali vain voi kuvitella, jos
suostutte oikkuuni."
"Madame, vaikka pitäisitte pienessä kädessänne Persian shaahin
yksityiskassaa, en antaisi kynttilänjalkoja teille."
"Kolmekymmentätuhatta puntaa tuosta kynttilänjalkaparista", hän huusi
huutokaupanpitäjälle, joka joukon mukana tarkasteli vihamiehiä, joka
joukko omituisesti höristi korviaan saadakseen selvää keskustelun
sisällyksestä.
"Herra", sanoi madame Demidov kiihtyneesti, "emmekö voisi jakaa noita
kynttilänjalkoja? _Täytyykö_ teidän saada molemmat?"
Tämä ehdotus oli niin erikoinen, että Volenski ei ollut tajuta sen
täyttä merkitystä. Hän katsoi melkein häikäistynä kauniiseen venakkoon,
joka jatkoi kiihkeästi.
"Herra, kynttilänjalkoja on kaksi kappaletta. Toinen on hieman
vahingoittunut, toinen aivan eheä. Annan teille edellisen, jos saan
jälkimmäisen. Siten jaamme kunnian ja maineen lahjoittaessamme
takaisinsaadut aarteet hänen ylhäisyydelleen. Otaksun, että minä
naisena saan vahingoittumattoman ja sentähden paremman kappaleen?"
Mitä hän sanoikaan? Vahingoittumattoman kynttilänjalan? Ja hän saisi
vioittuneen. Sehän oli se, missä paperit olivat, ja hän tahtoi toisen.
Mutta silloinhan hän oli pelastettu! Pelastettu! Hän ei voinut puhua,
hän oli liian kiihtynyt. Mutta ottaen madame Demidovia kädestä hän veti
hänet joukon halki, joka teki heille tietä, huutokaupanpitäjän pöydän
luo, missä kynttilänjalat olivat näytteillä. Hän sanoi:
"Kyllä, kyllä, minä suostun. Te saatte toisen, paremman. Antakaa
minulle vioittunut, niin olen tyytyväinen. Miksi ette ota sitä?
Minä maksan niistä molemmista", hän lisäsi kuumeisesti ottaen
ison pinkan setelirahoja lompakostaan ja tyrkkäsi ne hämmästyneen
huutokaupanpitäjän käteen.
Mutta madame Demidov oli vain kerran vilkaissut
kaksoiskynttilänjalkoihin, sitten hän peräytyi ja hänen silmänsä olivat
melkein irtautumaisillaan päästä kauhusta ja pelosta. Kynttilänjalat
olivat todellakin kaksosia, sillä niissä monenlaisissa vaiheissa,
joiden alaisia ne olivat olleet viimeisten viikkojen aikana, oli
vahingoittumattoman Amorin käsi niinkuin sen toverinkin särkynyt
ranteesta kyynärpäähän asti.
Madame Demidov, joka turhaan koetti tekeytyä tyyneksi, sieppasi
kuumeisesti toisen kynttilänjalan hurjasti toivoen, että onni suosisi
häntä valinnassaan, ja hän lähti huoneesta katselijain kummastuneen
tuijotuksen seuraamana, jotka katselijat vaistomaisesti tekivät tietä
salliakseen hänen kulkea ohi kallisarvoisen taakkansa kerällä.
Volenski, joka ei ollut huomannut naisen kauhistunutta ilmettä eikä
todennut sen syytä, näki vain luulemansa oman kynttilänjalkansa, joka
sisälsi hänen salaiset paperinsa. Tuskin luottaen aisteihinsa, pelon ja
toivon tunteiden vaihdellessa, hän otti sen mukaansa.