Viikkoa myöhemmin Nikolai Aleksandrovitsh pitkän vankeuden
tuskastuttamana oli hämmästynyt löytäessään illallispöydältään
kauniisti taitetun silkkisen nenäliinan, missä oli hänelle osoitettu
kirje. Vangille kaikki uutiset ovat aina hyviä uutisia. Hän repi
kuoren auki jännittyneen ripeästi ja luki ihmeissään seuraavan lyhyen
tiedoituksen:
"Nikolai Aleksandrovitsh sitokoon tiukasti kasvojensa ympäri mukana
seuraavan nenäliinan ja antakoon vastustelematta muutamien henkilöiden
viedä itsensä nykyisestä asunnostaan vaunuihin, ja hän saa täyden
vapautensa takaisin. Ne henkilöt, joille on uskottu Nikolain
saattaminen, odottavat häntä kello yhden aikaan yöllä."
Olisi ollut enemmän kuin hulluutta antaa tyhmän ylpeyden estää
mahdollista pakoa. Hän ajatteli, että tässä ehkä piili vaarallinen
ansa, mutta se ajatus kaikkosi pian. Jos hänen vanginvartijansa
olisivat tahtoneet vahingoittaa häntä ruumiillisesti tai siirtää hänet
johonkin toiseen säilytyspaikkaan, niin heillä oli valta tehdä niin
ilveilemättä sitä ennen ilmoittamalla hänelle aikeensa tai pyytämällä
häntä peittämään silmänsä.
Kello yhden aikaan hän oli valmiina nenäliina silmien ympäri sidottuna.
Hän kuuli ovea avattavan ja askeleita. Sitten hän tunsi käsiinsä
tartuttavan lujasti, ja hänet vietiin huoneen läpi ja portaita alas,
joita hän kaksi viikkoa sitten oli kiivennyt niin kevytmielisen
rohkeasti. Ilmeisesti hänellä oli monimiehinen saattue, sillä hänestä
tuntui, että joku käveli hänen takanaan ja joku hänen edessään, samalla
kuin hänen molemmilla sivuillaan kolmas ja neljäs vartija pitivät
kumpikin hänen ranteitaan herkeämättömässä puristuksessa.
Hänet autettiin vaunuihin, ja yhä edelleen olivat hänen silmänsä
peitetyt, ja hänen ranteistaan puristettiin tiukasti, ja kun oli
ajettu noin neljännestunti, niin ajoneuvot pysähtyivät, ovet avattiin
ja Nikolai Aleksandrotvish autettiin laskeutumaan maahan. Hänestä
tuntui, että ote hänen käsiensä ympärillä hellitti hiukan, ja sitten se
kokonaan helpotti. Sitten hän kuuli vaunujen ovia paiskattavan kiinni
ja että hevonen lähti laukkaamaan henkensä edestä. Hän tajusi olevansa
yksin ja vapaa, ja nopeasti hän repi nenäliinan kasvoiltaan. Hän
katseli ympärilleen ymmällään. Katu, jolla hän oli, oli pitkä ja autio
— rivi taloja, jotka kaikki olivat rakennetut samaan tyyliin, eikä se
ollut kirkkaasti valaistu, eikä ketään näkynyt lähettyvillä, mutta
kaukaa erottuivat nopeasti pakenevat vaunut vain pienenä pilkkuna, mikä
myöskin pian häipyi näkyvistä.
Tietämättä missä oli ja kuin unessa tsaarin poika kulki jonkin
matkaa umpimähkään toivoen pääsevänsä piankin jollekin vilkkaammalle
kulkureitille. Sitten hän tapasi muutamia ohikulkijoita, joilta hän
kyseli, kuinka sinä yön hetkenä parhaiten löytäisi ajopelit, sillä hän
oli muukalainen kaupungissa ja oli eksynyt tieltään.
Hän sai haluamansa tiedot, ja viisi minuuttia myöhemmin Nikolai
Aleksandrovitsh oli jälleen vaunuissa, jotka nyt nopeasti suuntasivat
matkansa Imperial-hotelliin.
Eteissalissa häntä odotti hänen uskollinen venäläinen palvelijansa,
jonka ilo nähdessään nuoren isäntänsä terveenä ja reippaana oli
rajaton. Hänen takanaan seisoi pari virallisen näköistä henkilöä,
jotka tervehtivät kunnioittavasti, kun tsaarin poika laskeutui maahan.
Lavrovski ei ollut siellä, mutta eräs vanhahko mies, jolla oli
kunniamerkin nauha napinlävessään, astui esiin, kun Nikolai pyysi häntä
seuraamaan itseään huoneisiinsa.
"Epäilemättä te olette täällä", sanoi tsaarin poika, "selittääksenne
minulle, kuinka jotkut lurjukset onnistuivat pitämään Venäjän
valtaistuimen perijää lukon takana neljätoista päivää, ennenkuin teidän
kätyrinne keksivät minun olinpaikkani ja pakottivat heidät päästämään
minut vapaaksi?"
"Teidän keisarillinen korkeutenne", vastasi vanha virkamies,
"on oikeassa ollessaan vihainen siitä, mikä teistä tuntuu
laiminlyönniltämme, mutta —"
"Varmaankin tiesitte, että salaperäisesti katosin oopperanaamiaisyönä."
"Kreivi Lavrovski katsoi sopivaksi ilmoittaa hänen majesteetilleen
vain, että teidän keisarillisen korkeutenne oli pakko pysytellä
huoneessaan lievän pahoinvoinnin takia."
"Ja —?"
"Ja vasta neljä päivää sitten hän saapui Pietariin tuoden kauheat
uutiset."
"Teidän tietenkin käskettiin panna koko henkilökuntanne liikkeelle?"
"Minulle ei annettu mitään määräyksiä, teidän keisarillinen
korkeutenne. Enkä minä eikä kukaan tiedä, mitä tapahtui hänen
majesteettinsa ja kreivi Lavrovskin välillä. Eikä minulle virallisesti
ilmoitettukaan teidän keisarillisen korkeutenne kauheasta pulasta.
Toissa päivänä minua käskettiin ottamaan pari korkeinta upseeriani
mukaani ja lähtemään teidän keisarillisen korkeutenne palvelijan
Stepanin kanssa Wieniin ja asumaan tässä hotellissa väärällä nimellä
aina valmiina vastaanottamaan teidän keisarillista korkeuttanne, kun
saapuisitte."
"Tämä kaikki tuntuu kovin salaperäiseltä. En voi ymmärtää. Ettekö siis
aio ajaa takaa rohkeita ryöstäjiäni?"
"Meidän pitää vain luullakseni kiittää Jumalaa, että teidän
keisarillinen korkeutenne on taas kohtalon sallimuksesta annettu meille
takaisin. Siinä kaikki, mitä minun on ilmoitettava — virallisesti."
"Ja yksityisesti?"
"Oh, ne ovat vain olettamuksia."
"Minun pitää saada ne tietää."
"Selitän ne teidän keisarilliselle korkeudellenne arvonsa
mukaisesti. Mutta ei tapahdu usein, että pitkäaikainen kokemukseni
hänen majesteettinsa poliisin päällikkönä johdattaisi vaistoni
väärille jäljille. Ennenkuin lähdin Wieniin, oli minulla käsissäni
hänen majesteettinsa kirjelmä, missä suotiin täydellinen armahdus
nihilistijoukkueelle, jonka johtajana oli eräs Dunajevski-niminen
mies ja joka odotti tuomiotaan tehtyään murhayrityksen korkean
itsevaltiaamme henkeä vastaan. Kirjettä seurasi vapaa passi heille
kaikille rajan yli hänen majesteettinsa omakätisesti allekirjoittamana,
ja siihen minun piti kiinnittää virallinen sinetti."
"Ja nihilistit?"
"Päästettiin vapaiksi samana iltana ja vietiin saattueen seuraamana
rajalle, jonka poikki he kulkivat varhain eilen illalla, jolloin heille
annettiin passinsa, jotta he saisivat mennä, minne haluaisivat."
"En nytkään oikein ymmärrä."
"Venäjältä lähetettiin virallinen sähkösanoma, missä ilmoitettiin tästä
ennenkuulumattomasta nihilistivankien vapauttamisesta kaikille Wienin
lehdille, jotka julkaisivat uutiset tänä aamuna."
Ja Venäjän poliisin päällikkö otti taskustaan kappaleen
_Fremdenblatt'ia_ ja paria muuta lehteä ja ojensi ne tsaarin pojalle.
"Siis olette sitä mieltä, että minut otettiin panttivangiksi?"
Venäläinen nyökkäsi.
"Se on vain olettamukseni", hän sanoi.
"Olen varma, että se on oikea, ja minun vapauteni piti olla noiden
roistojen panttina."
"Siitä johtuikin epäilemättä, teidän keisarillinen korkeutenne, että
Venäjän poliisin silmät ja kädet olivat sidotut —" Sitten hän lisäsi
hampaidensa välistä: "Toistaiseksi."
"Ja Lavrovski?"
Vanha venäläinen kohautti olkapäitään.
"Minä en halua taittaa Lavrovskin päästä hius karvaakaan", sanoi
tsaarin poika kiivaasti, "hän teki voitavansa, etten olisi rientänyt
tähän mielettömään seikkailuun. Hän ei voinut tehdä muuta."
"Hänen olisi pitänyt ilmoittaa meille heti", sanoi poliisipäällikkö
harmistuneena, "olisimme ehkä saaneet roistot kiinni".
"Ja luultavasti minut olisi löydetty kuolleena miehenä, ei, ei, hyvä
Krapotkin, hän toimi parhaansa mukaan. Hän luuli, että minä olin mennyt
nuoren miehen seikkailuretkelle, ja hän tahtoi säästää kunniaani.
Lavrovskia ei ole moitittava."
"Epäilemättä teidän keisarillisella korkeudellanne on valta torjua
epäsuosio kreivi Lavrovskista. Samalla minä ja mieheni olemme valmiit
seuraamaan teidän keisarillista korkeuttanne Pietariin."
"Niinkuin koulupoikaa, joka on jäänyt pois koulusta. No hyvä! Olen
iloinen voidessani jättää tämän kaupungin epämiellyttävine seuroineen.
Lähdemme kotiin tänä iltana."
Ja Nikolai Aleksandrovitsh, joka oli väsynyt ja lamaantunut, lähetti
poliisipäällikön luotaan hymyillen ja kumartaen.
Seikkailu oli ollut kummallinen, ja hän ihmetteli, saisiko hän
milloinkaan kuulla totuudenmukaista selitystä siihen tai tulisivatko
milloinkaan ne, jotka olivat niin rohkeasti sen suunnitelleet, poliisin
kynsiin.
Se olisi hyvin epätodennäköistä; sekä perintöruhtinas että ovela
Krapotkinkin tajusivat sen, kun he nopeasti matkustivat Pietaria kohti
ja miettivät keinoja, joiden avulla lurjukset vangittaisiin.
Tsaarin poika ei milloinkaan ollut edes nähnyt ryöstäjiään. Vain Maria
Stefanovnan hän oli nähnyt koko vankina olonsa aikana, mutta hänen
kasvoistaan hän oli nähnyt vain vilauksen vaunuissa tuona vaiherikkaana
yönä, kun tämä oli ollut puettu odaliskiksi, ja sitten hän oli nähnyt
pari musikkaa, jotka tuntuivat olevan kuuromykkiä ja jotka olivat
olleet hänen palvelijoinaan ja vartijoinaan vankeuden aikana. Oli kyllä
mahdollista, että tsaarin pojan kertomuksen mukaan kyllä saataisiin
joitakin vähäisiä johtolankoja, mutta Krapotkin tiesi hyvin, että
mahdollisuudet jonkun jäljille pääsemiseksi pelkästään suullisen
kertomuksen perusteella olivat erittäin pienet. Mitä tulee taloon
tai kaupunginosaan, missä niin korkea-arvoinen vanki oli asunut ja
hengittänyt enemmän kuin kaksi viikkoa, niin ei ollut mitään toiveita,
että milloinkaan päästäisiin selville sen paikasta. Tsaarin poika oli
aivan vieras kaupungissa, eikä hän olisi edes voinut sanoa, millä
suunnalla se oli. Talon ulkopuolta hän ei ollut milloinkaan nähnyt eikä
mitään sen sisältä, paitsi kahta huonetta, missä hän oli asunut.
Poliisipäällikkö puri viiksiään avuttomassa raivossaan, kun hän
huomasi, kuinka suurenmoisesti koko hanke oli toteutettu ja kuinka
kaiken todennäköisyyden mukaan rohkeat salaliittolaiset myös pääsisivät
pakenemaan saavutettuaan niin suuren voiton onnistumalla vapauttamaan
Dunajevskin ja hänen nihilistitoverinsa.
Samana yönä, jolloin vanki jälleen päästettiin vapauteen, melkein
samalla kellonlyömällä istuivat veljeskunnan jäsenet taas kokouksessa
poltellen ja iloisesti jutellen. Puheenjohtaja, joka näytti jälleen
saaneen takaisin vanhan säädyllisen minänsä, puhui Maria Stefanovnasta,
jota hän piti heidän kaikkien pelastajana. Kaikki vanhat miehet
pitivät häntä naisena, joka oli vapauttanut heidät elämänikuisesta
katumuksesta. Ja nuoremmat pitivät häntä utopiansa naisprofeettana,
joka johtaisi heidät voittoon viisailla neuvoillaan ja rohkeilla
teoillaan.
Kaikkien kasvoilla kuvastui innokas odotus, ja monet vilkaisivat
kelloon, joka tuntui tikittävän ärsyttävän hitaasti.
Ah, vihdoinkin! Ulkoa kuului askeleita, ja ovi avattiin pian, ja neljä
toveria Mirkovitsh muiden mukana tuli sisään. Heitä tervehdittiin, ja
kaikki tiedustelivat: "Mitä kuuluu?"
"No niin", sanoi Mirkovitsh, "jännittävän romaanimme viimeinen luku on
päättynyt. Dunajevski ja meidän toverimme ovat nyt matkalla Englantiin,
ja Nikolai Aleksandrovitsh pohtii Krapotkinin kanssa keinoja, joiden
avulla meidät kaikki toimitettaisiin kolmannen osaston huostaan."
Ivanauru, joka uhkui iloisuutta, voitonriemua ja innostusta tervehti
tätä mielijohdetta.
"Se on mahdotonta", väittivät kaikki, "he eivät pääse jäljillemme".
Miehet kieltäytyivät kuuntelemasta Mirkovitshin uhkaavia puheita
ja hänen pahoittelujaan, että tyrannin sikiö oli päässyt pakoon
onnellisesti. He pohtivat Dunajevskin hämmästystä, kun hän huomasi
olevansa vapaa mies hallussaan passi, joka oikeuttaisi hänet
tovereineen menemään minne hän haluaisi. Pari vanhaa komitean jäsentä
oli mennyt tapaamaan heitä Hampuriin mukanaan rahaa ja vaatteita, jotta
he voisivat astua maihin Englannissa.
Maria Stefanovna oli mennyt heidän mukanaan. Pidettiin järkevänä,
että hän olisi maasta poissa jonkin aikaa sekä oman että toveriensa
turvallisuuden takia.
Tehkööt ne siellä Pietarissa kaikkensa keksiäkseen tämän suurenmoisen
salajuonen suunnittelijat, jonka menestys oli ollut niin täydellinen.
Ilman johtolankoja he eivät voisi päästä pitkällekään.
"Heillä ei ole mitään hallussaan, paitsi paperimme", sanoi
Mirkovitsh tyynesti, "jotka olemme uskoneet Volenskille ja joista ja
lähettiläästämme emme ole saaneet minkäänlaisia tietoja".
Mikäli hän tahtoi laimentaa innostusta, joka ei ollut hänen
aikaansaamaansa, niin hän onnistui täydellisesti. Oli todellakin
omituista, ettei mitään ollut kuulunut nuoresta puolalaisesta
siitä illasta asti, jolloin hän oli ilmoittanut lähdöstään hänen
ylhäisyytensä kardinaalin suojeluksen alaisena sitä seuraavana aamuna.
Ja oli siitä kulunut melkein kaksi viikkoa.
Vaikka lähettiin vielä kaikin tavoin luotettiin, niin syntyi
omituista rauhattomuutta — epämääräistä pelkoa, kun hänen nimensä
mainittiin. Puheenjohtajan levottomuus siitä puhuttaessa oli myös hyvin
pahaenteistä. Mutta hän ilmeisestikään, vaikka hän ei kyennytkään
selvittämään Volenskin jatkuvaa vaitioloa, ei mitenkään olisi tahtonut,
että hänen poissaolevan nuoren ystävänsä hyvään nimeen liittyisi
pienimpiäkään epäilyksiä.
Petturin rumaa sanaa oli kuiskailtu kerran tai kahdesti, mutta ei hänen
kuullensa. Vanhat miehet arvelivat, että lähettiläälle oli sattunut
jokin ikävä tapaturma, mutta he uskoivat yhä, että paperit olivat
turvassa.
Isku olisi ollut musertava suurenmoisen voiton jälkeen, jos heidän
olisi tarvinnut kärsiä niin täydellinen ja niin nöyryyttävä tappio,
ilman mitään pelastuksen toivoa, nyt kun panttivanki ei ollut
enää heidän hallussaan. Nuo paperit todistivat niin ratkaisevasti
syyllisiksi sekä heidät että Pietarissa olevat toverit, joille ne
olivat osoitetut, että heistä ei kukaan voisi toivoa onnistuvansa paeta.
Puheenjohtaja tapansa mukaan koetti rauhoittaa heitä ja tyynnyttää sitä
tunteen lainetta, joka alkoi nousta korkealle Volenskia vastaan.
"Muistakaa", hän sanoi, "meidän ei pidä tuomita häntä kuulustelematta.
Meidän paperimme eivät sittenkään voi tällä hetkellä olla väärissä
käsissä, muuten me emme istuisi täällä häiritsemättä eikä se, mitä
tapahtui tunti sitten, olisi voinut tapahtua."
Tämä olikin aivan todennäköistä, ja kaikki tunsivat itsensä ehkä hiukan
rauhallisemmiksi. Joka tapauksessa oli vain ajan hukkaa istua ja pohtia
Volenskin mahdollisia toimia tällä hetkellä. He saisivat ennemmin
tai myöhemmin hyviä tai huonoja uutisia, jotka selvittäisivät tämän
salaisuuden.
Päätettiin pitää kokous päivän tai parin perästä, ja kaikki
valmistautuivat lähtemään. Kun Mirkovitsh aikoi lähteä ovelle, niin
huomasi hän vanhan puheenjohtajan silmissä jotakin, jonka johdosta hän
pysähtyi ja jäi odottamaan, kunnes he molemmat olivat jääneet kahden
huoneeseen.
"Tiedätte jotakin, Lobkowitz, — mitä se on?"
"Katsokaa tätä kirjettä, jonka sain tänä aamuna."
"Volenskiltako?"
"Lukekaa."
Mirkovitsh alkoi lukea puoliääneen:
"Charing Cross-hotellissa Lontoossa.
Rakas Lobkowitz! — Varmaankin olette ihmeissänne paikan johdosta,
josta kirjoitan, ja mitä tekemistä minulla on täällä. Olen ollut
kuoleman kielissä, hyvä ystävä, monien onnettomien tapausten johdosta.
Älkää hämmästykö, vaikka uutiset, joita vihdoinkin voin teille
lähettää, ovat sangen kauheita. Paperit eivät ole minun hallussani —"
Tässä pääsi Mirkovitshilta puoliksi tukahdutettu kirous, ja hänen
kätensä puristivat horjuvalla käsialalla kirjoitettua kirjettä, jonka
sairas mies, jonka oli vaikea pitää kynää kädessään, todennäköisesti
oli kirjoittanut.
"Jumalan tähden, lukekaa edelleen", sanoi puheenjohtaja, "hetket ovat
kalliita".
"Hyvin sotkuisten seikkain takia täytyi minun ensin luopua niistä
juuri sillä hetkellä, jolloin olin ne sijoittanut paikkaan, jota
pidin ehdottoman turvallisena. Tuosta kauheasta hetkestä asti olen
ponnistanut kaikki voimani saadakseni ne takaisin, sillä vaikka olen
aina tiennyt, missä ne ovat, niin ne ovat suorastaan pirullisten
yhteensattumien takia livahtaneet käsistäni juuri hetkellä, jolloin
niin sanoakseni käteni olivat jo niiden päällä. Lopulta sielunvoimaini
rasittuminen mursi terveyteni, ja olen joutunut vuoteen omaksi. Sanon
jälleen, älkää olko levottomia. Sen mukaan kuin minä uskon, ei kukaan
kuoleva ihminen ole vielä nähnyt papereitamme, ja salaisuutemme ovat
vielä omamme. Mutta nyt olen liian heikko toimiakseni yksinäni.
Tarvitsen apua joltakulta teistä ja tarvitsen runsaasti rahaa. En
uskalla kysyä, mitä on tapahtunut Wienissä, ovatko toverimme vapaina,
oletteko minulta tietoja saamatta uskaltaneet toimia ja onko Nikolai
Aleksandrovitsh yhä edelleen panttivankina. Jumalan tähden, pyydän,
ettette, hyvät ystävät, ole luottamatta minuun, ja jos on mahdollista,
niin älkää turhan tähden tehkö tovereitamme levottomiksi. Kaikki ei
vielä ole menetetty, mutta minun pitää saada teiltä apua. Tulkaa niin
pian kuin mahdollista. — Ystävänne ja toverinne