XVII

Kun Maria Stefanovna oli päässyt kadulle, niin hän hengitti taas

vapaasti ja poisti raskaan verhon kasvoiltaan. Hän ei pelännyt, että

häntä seurattaisiin, sillä hän tiesi hyvin, että ainakin eräässä

suhteessa hän oli onnistunut, nimittäin hänen oli onnistunut peloittaa

täydellisesti tuo arka vanha hovimies, niin että tämä ei ajattelisi

muuta, kuin että hän pääsisi Pietariin niin pian kuin suinkin ja saisi

siirtää kaiken vastuun tsaarin pojan turvallisuudesta muiden ihmisten

hartioille.

Ennenkuin hän tapaisi veljeskunnan jäseniä, hän tahtoisi olla yksin

ajatuksineen. Hän oli tehnyt rohkean päätöksen tämän suuren yrityksen

suorittamiseksi niin äkkiä, hänen tuskansa koettaessaan keksiä parasta

keinoa estääkseen hirveänä pitämäänsä murhaa tapahtumasta oli ollut

niin valtaava, ettei hän ollenkaan ollut huomannut tuumia, mitä mieltä

hänen isänsä ja komitea olisi hänen puuttumisestaan asioihin.

Hän oli toiminut oikeuden ja kunnian vaikuttimista kysyen neuvoa vain

naisen sydämeltään, ja hän tiesi, että puheenjohtaja ja useimmat

vanhoista maltillisemmista miehistä varmasti hyväksyisivät hänen

tekonsa.

Ehkäpä heillä nyt oli ollut aikaa ja tilaisuutta ajatella asiaa

uudestaan itsekseen, ja he ehkä olivat miettineet sellaista

menettelytapaa, jota hän oli käyttänyt. Mutta Mirkovitshin voimakkaat

puheet, jotka uhkuivat vihaa tyrannia ja koko hänen sukuaan

kohtaan, olivat taivuttaneet heidän heikot ja horjuvat luonteensa

hänen voimakkaan persoonallisuutensa painosta, sillä hehän olivat

vastaanottavaisia ja helposti innostuvia. He eivät olleet milloinkaan

tosissaan ajatelleet rikoksen kauheutta, vaan he himoitsivat

kuten Mirkovitshkin kostoa, kun heille alkoi valjeta, että heidän

lähettiläänsä oli laiminlyönyt tehtävänsä.

Maria Stefanovna ei voinut ollenkaan ymmärtää, mitä oli tapahtunut

Ivan Volenskille. Hän ei uskaltanut sitä ajatellakaan, sillä kun hän

ponnisteli voittoon omalla tahollaan, Volenski oli voinut joutua

poliisin käsiin kaikkine vaarallisina papereineen, ja he kaikki olivat

ehdottomasti menneitä miehiä, samalla kuin Dunajevski ja muut toverit

pääsisivät vapaiksi.

Ah, jos tuo kauhea asia tapahtuisi, jos hänen täytyisi nähdä

isänsä ja kaikki ystävänsä vangittavan ja laahattavan Pietariin

oikeusjuttua varten — joka olisi vain pilantekoa — silloin hän

rukoilisi Jumalaa, että he kohdistaisivat kostonsa, joka oli jäänyt

heiltä tekemättä, häneen, ja rankaisisivat häntä hänen rohkeasta

asioihin sekaantumisestaan, ennenkuin hänen olisi pakko olla heidän

kärsimystensä todistajana.

Sinä iltana oli Franzgassen kokous ollut synkkä ja alakuloinen.

Oli taas kulunut kaksikymmentäneljä tuntia, eikä vielä ollut

Volenskista kuulunut mitään. Ei ollut epäilemistäkään, että jokin

kauhea onnettomuus oli kohdannut häntä, ja ainoa mitätön toivo, joka

vielä oli jäljellä joidenkuiden mielissä, oli se, että hänen oli

onnistunut hävittää ikävyyksiä tuottavat paperit sallimatta niiden

joutua vääriin käsiin. He arvelivat, että heillä oli riittäviä syitä

olettaa sellaista. Tsaarin poika oli yhä edelleen vankina Heumarktin

talossa, ja he itse olivat vielä vapaina ja vahingoittumattomina.

Kun he ajattelivat Volenskia, jota he kaikki suuresti rakastivat ja

kunnioittivat, niin heidän kostonjanonsa kiihtyi, kun he harkitsivat

hänen mahdollista kohtaloaan.

Dunajevski ja hänen toverinsa olivat nyt toivottomasti menneitä miehiä,

ja Ivan varmaankin saisi liittyä heidän seuraansa. Mirkovitsh oli ollut

oikeassa, kukaan heistä ei ollut oman henkensä ja vapautensa arvoinen.

Kaikki Moskovassa olevat marttyyrit mielellään uhraisivat molemmatkin

ylevän asian puolesta, jonka tuli vapauttaa Venäjä ikuisiksi ajoiksi

hirmuvallasta, jonka takia sen katsottiin olevan sivistyksestä

takapajulla.

No hyvä, ainakaan he eivät jättäisi kostoa hyväkseen käyttämättä!

Viimeinenkin hidasteleva epäröinti oli kadonnut, viimeinenkin kunnian

ja ritarillisuuden tunne kaikonnut. Hienostus, mihin Mirkovitsh oli

niin pilkallisesti viitannut, oli vihdoinkin tykkänään väistynyt

syrjään, kun tahdottiin tuhota heidän vallassaan oleva vihattuun

joukkioon kuuluva olento.

Ei kukaan huomannut, kun Maria astui sisään jonkin aikaa isänsä

jälkeen, että hän oli tavallista kalpeampi ja että hänen tarkkaavainen

ja kunnioittava ilmeensä oli vaihtunut rohkeuteen ja päättäväisyyteen.

Tehtiin tavanmukaisia, tarkoituksettomia ja kyllästyttäviä kysymyksiä,

oliko Volenskilta tullut mitään tietoja, ja tavan mukaan tuumittiin

hänen todennäköistä kohtaloaan ja paperien katoamista.

Mirkovitsh istui pöydän päässä naputtaen kärsimättömästi sormillaan

nähtävästi toivoen, että nämä hedelmättömät arvailut ja otaksumat

loppuisivat.

"On liian myöhäistä ajatella tuota kaikkea nyt", sanoi hän viimein

nousten äkkiä kykenemättä hillitsemään kärsimättömyyttään, "pitäkäämme

varmana, että Dunajevski, Volenski ja muut ovat menneitä miehiä ja

että kaikkien meidän kimppuumme voi isku osua milloin tahansa, millä

hetkellä tahansa, ja siirtykäämme ajattelemaan kuinka jumalallista iloa

meille tuottaa kostaminen".

"Mirkovitsh, olette oikeassa", sanoi eräs komitean jäsen, "minä

puolestani olin eräs niistä, joka tahdoin saavuttaa suuria

tarkoitusperiä maltillisilla keinoilla. Minä huomaan nyt, että meidän

olisi ollut viisaampaa kuunnella ensin teidän tepsiviä neuvojanne.

Olisimme pelastaneet arvossapidetyn toverimme Volenskin Dunajevskin

kohtalosta, jota emme voineet välttää. Tänäänkään hänestä ei ole

kuulunut mitään tietoja, vaikka on kulunut kymmenen päivää, kun hän

lähti luotamme. Hän on joko kuollut tai vankilassa. Ehdotan, että

tuomio julistetaan meidän vangillemme, sillä varsin pian se tulee

Volenskinkin osaksi."

Harvinainen ilo valaisi Mirkovitshin tuimia piirteitä, hänen sisään

vajonneista silmistään välähti riemuitseva katse. Hänen kätensä

puristuivat nyrkkiin, ikäänkuin hän jo olisi pitänyt niissä tyrannin

poikaa, jonka isä hallitsi ja sorti kansaa. Hänen kookas vartalonsa

näytti tulevan yhä majesteetillisemmaksi hänen siinä seisoessaan

jumalallisen koston profeettana, koston, joka pakottaisi kaikki

tyrannit polvilleen ryömimään nöyrässä pelossa.

Puheenjohtaja ei ottanut osaa toimenpiteisiin. Hänen koko olemuksensa

vastusti verenhimoista suunnitelmaa, mutta hänen oli mahdoton

pidättää tunteen kuohuntaa, ja siksi hän vaitiolollaan, vaikka ei

vapaaehtoisesti, tuli hyväksyneeksi kaiken.

Mirkovitsh oli sanonut: "Äänestäkäämme", ja monet kädet nousivat

antaakseen suostumuksensa kauhealle teolle. Mutta Maria Stefanovna oli

viimein saanut mielenmalttinsa ja -lujuutensa takaisin vastustaakseen

naisen tunteilla tätä miehisen tarmon lainetta.

Tuskin olivat sanat:

"Siis kaikki suostutte?" kuuluneet hänen isänsä suusta, kun hän nousi

vastustamaan häntä yksinään, uhmaavana.

"Ei, isä, he eivät suostu."

Kaikki käänsivät päänsä nuorta tyttöä kohti, jonka ääntä he eivät

olleet tottuneet kuulemaan näissä kokouksissa ja jonka läsnäolonkin he

näyttivät unohtaneen, muuten he eivät milloinkaan olisi keskustelleet

kauheasta asiasta hänen läsnäollessaan. Hän oli viime aikoina tuntunut

kuuluvan niin heidän joukkoonsa, että hänen sukupuolensakin oli

unohdettu hyvässä toveruudessa eikä kukaan ollut huomannut kieltää

häntä tulemasta sinä iltana, jolloin kuolemantuomio oli julistettava,

jota hänen naisen korvillaan ei ollut oikeutta kuulla.

"Maria", sanoi Mirkovitsh miltei lempeästi, "olen varma, että kaikki

toverini moittivat minua ankarasti, että olen sallinut sinun tulla

tänne tänä iltana. Mutta tehtyä tyhmyyttä ei voi tehdä tekemättömäksi.

Meidän täytyy vain kaikkien pyytää sinulta tervettä järkeä ja

isänmaallisuutta, ettet heikolla tahdollasi vastustaisi sitä, mitä on

päätetty hyvän asian takia, vaan että koetat koota voimia, sellaisia

kuin on tarpeen, jos haluat tulla veljeskunnan hyödylliseksi jäseneksi.

Sillä välin saanen viedä sinut kotiin. Tämä ei todellakaan ole oikea

paikka niin nuorelle kuin sinulle."

Tyttö oli kuunnellut häntä kohtalaisen kärsimättömästi, vaikka

kunnioittavasti, koska hän oli hänen isänsä, mutta heti kuin hän

lopetti, hän sanoi:

"Hyvät ystävät, toverit ja veljet. Minulla ei ole mitään oikeutta,

paitsi että olen ystävänne, pakottaa teitä kuuntelemaan minua, mutta

tiedän niin hyvin, mitä tällä hetkellä liikkuu mielissänne. Ei kukaan

teistä ole tarkemmin harkinnut, minkä raukkamaisen rikoksen olette

tekemäisillänne —"

"Maria!" jyrisi Mirkovitshin käskevä ääni.

"Ei, en lakkaa puhumasta, isäni, vaikka kaikki päättäisittekin, että

uskaliaisuuteni rangaistaisiinkin samalla salamurhaajan tikarilla, jota

nyt parhaillaan teroitatte avutonta, turvatonta nuorukaista varten."

Mirkovitsh lähestyi tytärtään, hänen silmissään oli vaaraa ennustava

katse. Parikymmentä kättä ojennettiin, jotta isä estettäisiin lyömästä

rohkeata tytärtään. Muut eivät puhuneet mitään, ja Maria toisti: "Ei,

tuota raukkamaista, hirvittävää, alhaista rikosta ei, Jumalan kiitos,

milloinkaan tehdä."

"Ja kuka sen estää, Maria Stefanovna?" kysyi Mirkovitsh osaksi

kiukuissaan, osaksi, ivallisesti.

"Minä!" sanoi Maria ja katseli ympärilleen innostuneihin kasvoihin,

jotka kaikki tarkastivat toivorikkaina häntä.

Sitten hiljaisuuden vallitessa, Mirkovitshinkin kuunnellessa

kunnioituksen valtaamana, mitä hänen tyttärensä naisellinen äly oli

keksinyt ja toteuttanut, hän kertoi heille hehkuvin sanoin, mitä oli

miettinyt ja tehnyt, kun hän vuorokausi sitten ensin alkoi tajuta,

että nämä haaveilijat olivat valinneet tien, joka johtaa alhaiseen,

inhoittavaan ja ehdottomaan häpeään. Hän kertoi heille kammostaan,

kun hän ajatteli, että hän oli ollut se, joka oli houkutellut mitään

aavistamattoman nuorukaisen surmanloukkoon, jollaista he hänelle olivat

valmistelleet. Hän kertoi heille, kuinka onnettomaksi hän oli tullut

ajatellessaan, että hänen oman isänsä piti tehdä tuo raukkamainen teko.

Sitten hän palautti heidän mieliinsä sen arvokkaan päämäärän, mikä

heillä oli ollut, kun he suunnittelivat nuoren prinssin ryöstämistä.

Hän puhui heille Dunajevskista, tovereistaan, jotka vielä riutuivat

vankilassa.

"Muistakaa", hän sanoi, "että aikeemme oli jalo. Miksi siitä

päämäärästä milloinkaan luovuttaisiin? Mahdollisesti ystävämme Volenski

on vangittu, pidätetty, se on totta, mutta meillä on muita keinoja

tarjolla pelastaaksemme vielä Dunajevskin ja ollaksemme hylkäämättä

Ivania."

He eivät käsittäneet, mihin hän oikeastaan pyrki, mutta he kuuntelivat

yhä hänen tulisia sanojaan haluamatta häntä keskeyttää. Sitten hän

alkoi kertoa heille, mitä hän todella oli aikaansaanut, keskustelustaan

Lavrovskin kanssa, vanhan hovimiehen suhteesta tapahtumiin, hänen

tunnustamastaan voimattomuudesta, kirjeestä, jonka hän oli antanut

hänelle tsaarille vietäväksi ja joka oli vain toisinto siitä, jonka

Volenski oli vienyt Pietariin heidän puolestaan.

Tuntui uskomattomalta, että nuori tyttö, joka oli kokenut niin

vähän tässä maailmassa, voisi niin kylmäverisesti kypsyttää niin

ihmeen rohkean suunnitelman ja sen kehitettyään oli kyennyt niin

menestyksellisesti toteuttamaan sen.

Ja oli ihmeellistä nähdä, kuinka taikamainen vaikutus tytön sanoilla

oli kaikkiin ympärillä oleviin synkkiin mieliin. Miehuuden ja

rehellisyyden tunteet, jotka hetkellisesti koston mustat ajatukset

olivat tukahduttaneet, pyrkivät jälleen ylivaltaan. Nuoret kasvot

hehkuivat taas innostuksesta, joka uhkui ylevää isänmaan- ja

lähimmäisenrakkautta.

Mirkovitsh yksin näytti yhä edelleen jurolta ja julmalta, vaikka

silloin tällöin tarkkaavainen katselija olisi huomannut hänen

silmissään ylpeyttä tyttärestä, joka oli suorittanut sellaisen teon.

Kun hän oli lopettanut, syntyi yleinen hiljaisuus, mutta tällä kerralla

se tuntui onnelliselta vaikenemiselta, vapautukselta viimeisten

kahdenkymmenenneljän tunnin ahdistuksen jälkeen.

Puheenjohtaja keskeytti hiljaisuuden ensimmäisenä. Hän nousi hyvin

arvokkaasti ja meni Maria Stefanovnan luo, joka seisoi yhä edelleen

posket hehkuvina ja silmät liekehtien tarkastellen sanojensa vaikutusta

väristen, mutta kuitenkin toivorikkaana.

"Maria Stefanovna", hän sanoi yksinkertaisesti, "luulen ilmaisevani

kaikkien mielipiteen, kun sanon sinulle 'minä kiitän sinua'!"

Näistä muutamista sanoista tuntui jännitys laukeavan. Mariaa kiitettiin

innostuneesti joka taholta, ja nyt hän pelkäsi, että hän naisena

joutuisi voimakkaan liikutuksen valtaan.

Taas tuntui rauha palautuneen. Mirkovitsh yksin istui poltellen yrmeänä

ja vaiteliaana. Muut rupattelivat iloisesti, ja Maria piiritettiin

kysymyksillä.

"Milloin saamme kuulla Dunajevskista, että hän on päässyt turvallisesti

rajan yli?"

Maria Stefanovna oli ajatellut kaikkea.

"Se ilmoitetaan virallisesti Fremdenblattlehdessä", hän sanoi.

"Ja sinä päivänä te, Mirkovitsh, vapaudutte holhokistanne."

"Olen sitä mieltä", sanoi hän itsepäisesti, "että olisi parempi, jos

kaikki tyrannit ja heidän sikiönsä olisivat poissa tästä maailmasta. Ja

sillä aikaa", hän lisäsi tapansa mukaan jurosti, "saamme kai toivoa,

että Volenski ja paperimme ovat turvassa".

Mutta he eivät sallineet intonsa laimeta. Toivo vallitsi sinä yönä

Franzgassen kokoushuoneessa. Paperit eivät voisi olla väärissä

käsissä, sillä tsaarin poika oli yhä vankina Heumarktilla ja he itse

olivat vielä vapaina. Ja jos heidän paperinsa olivat turvassa, niin

he luulivat, että heillä oli täysi syy uskoa, että samoin oli heidän

toverinsa.

Istunto jatkui myöhään yöhön. Synkät mietteet vaihtuivat nyt iloisiin,

ja Maria Stefanovna oli sen päivän sankaritar. Kun hän oli aivan varma,

että hänen suunnitelmansa oli hyväksytty ja ettei enää tarvinnut

pelätä, että hänen isänsä jälleen saisi heidät yhtymään omiin synkkiin

katsantokantoihinsa, hän lähti heti heidän luotaan suosionhuutojen ja

siunausten kuuluessa rukoillakseen häiritsemättä huoneessaan, että

hänen suunnitelmansa päättyisi yhtä menestyksellisesti kuin se oli

alkanutkin.

Kaukana vieraan, vaikkakin vieraanvaraisen maan hotellissa,

muukalaisten ympäröimänä heidän toverinsa horjui elämän ja kuoleman

välillä äkilliseen aivotulehdukseen sairastuneena. Jännitys oli ollut

liian kova. Rasittuneet aivot eivät jaksaneet kestää raskaampia

taakkoja. Ja vaaralliset paperit — kovaosaiset kynttilänjalat, missä ne

nyt olivatkaan? Kenen käsiin ne joutuisivat? Tulisiko kaikkien näiden

uljaiden ponnistusten jälkeen voitto muille, ja jos niin tapahtuisi,

soisiko Jumala, ettei voitto tulisi aivan veriviholliselle?