XVI

Kreivi oli saanut odottaa. Hän oli väsynyt ja tuskainen. Hänen

oli pakko istua kärsivällisesti hotellissa odottamassa tietoja

tyhjäntoimittajastaan ja lähettää raportteja kotona oleville

hallitusmiehille tekaisemastaan tuhkarokkosairaudesta.

Mutta ilmeisesti ei enää kauankaan voitaisi pitää asioita salassa.

Tsaaritar oli jo lupautunut tulemaan itse Wieniin hoitamaan poikaansa,

ja lähettilään oli käsketty jyrkästi vaatia terveysilmoitusten

lähettämistä etevien lääkärien allekirjoittamina, joita tietenkin oli

kutsuttu hoitamaan ylhäistä sairasta. Parin päivän perästä olisi turmio

tullut, ja sitäkin kauheampana, kun Lavrovskin petosta pidettäisiin

kanssarikollisuutena. Nyt vanha venäläinen kirosi omaa heikkouttaan,

kun hän ei heti ollut vierittänyt vastuuta kauheasta onnettomuudesta

omilta hartioiltaan, mikä olisi ollut, kuten tapaukset osoittivat,

viisain menettelytapa. Epäsuosioon joutuminen olisi silloin ollut

seurauksena — mahdollisesti määräys viettää muutama vuosi ulkomailla.

Mutta nyt hän ei nähnyt enää mitään toivoa olevan, hän näki vain näkyjä

Siperiasta, missä hän saisi viettää viimeiset elinvuotensa.

Hän oli silmäillyt puolittain kammoten, puolittain päättäväisesti

pientä revolveriaan, joka olisi hänen viimeinen lohduton toivonsa.

Epäilemättä otettaessa huomioon hänen monet uskolliset palvelusvuotensa

hänen keisarillinen isäntänsä soisi hänelle armon kuolla, sen sijaan

että hänen täytyisi hitaasti kitua siperialaisessa vankilassa.

Voi, kreivi Lavrovski toivoi, ettei hän milloinkaan olisi kysynyt

neuvoa ranskalaiselta salapoliisilta tai että hän niin tehtyään olisi

uskonut koko jutun hänelle, sillä hänhän oli johtanut hänet yhä

edelleen pettämään, mikä koituisi hänen turmiokseen.

Sillä aikaa kuin Volenski, joka oli joutunut vuoteen omaksi ainaisen

kovan onnensa johdosta, oli viimeinkin löytänyt ruumiillisessa

voipumuksessa viimeisten päivien kuluttavan tuskan armollisen

unohduksen, niin kreivi Lavrovski, joka oli yhtä säälittävässä pulassa

kuin nuori puolalainenkin, istui miettien, hakisikohan hän taas

käsiinsä vanhan salapoliisin ja tällä kertaa todellakin päättäisi

kertoa hänelle kaikki tai lähettäisikö hän heti sähkösanoman Pietariin

pyytäen pikaista apua. Jälkimmäinen vaihtoehto oli ehkä viisaampi

menettelytapa. Sekä järki että velvollisuus vaativat sitä, mutta

inhimillinen luonne on sellainen, että se aina mielellään siirtää

ikävyydet myöhäisemmiksi ajoiksi, ja ihmisenä Lavrovski tahtoi

viivytellä.

Siitä johtui, että kreivi Lavrovski tuli hilpeän toiveikkaaksi ja oli

yllättynyt kuullessaan, että eräs nainen tahtoi puhua hänen kanssaan

tärkeän kiireellisen asian vuoksi. Hän oli kieltäytynyt ilmoittamasta

nimeään, sanoi palvelija, mutta pyysi häntä ilmoittamaan kreiville,

että hänellä oli tietoja herra Furet’ltä.

"Käskekää hänet heti tänne", sanoi kreivi Lavrovski innokkaasti.

Uutiset varmaankin olisivat hyviä. Salapoliisi oli ehkä saanut tietää

jotakin tähdellistä ja tahtoi ilmoittaa heti hänelle. Kreivi Lavrovski

nousi, kun herra Furet’n lähetiksi ilmoitettu nainen astui huoneeseen,

ja hän vaistomaisesti kumarsi, kun hän näki hienosti käyttäytyvän

naisen — joka niin suuresti erosi tavallisesta naispuolisesta

salapoliisin apulaisesta, jollaisia hän oli tottunut näkemään. Hänen

kasvonsa olivat tiukasti verhotut, mutta hänen vartalonsa ja yleinen

olemuksensa todistivat hänen olevan nuoren sekä sivistyneen naisen.

Hän istuutui tuolille, jonka vanha kreivi hänelle tarjosi, ja hän

asetti sen taitavasti sillä tavalla, että hänen selkänsä tuli ikkunaa

vasten, samalla kuin Lavrovskin kasvot olivat valaistut.

"_Monsieur le Comte_", hän alkoi kohteliaasti, "minun täytyy ensin

esittää teille nöyrät anteeksipyyntöni sen pienen petoksen johdosta,

johon minun täytyi turvautua. Tahdoin olla varma siitä, että

tapaisin teidät viivyttelemättä, ja minä käytin herra Furet’n nimeä

suosituksenani. Minä en ole hänen lähettinsä."

"Mutta, madame — mademoiselle —" änkytti Lavrovski hämmentyneenä tästä

omituisesta esipuheesta, "minä —"

"Olette ymmällä", jatkoi muukalainen, "käsittääksenne, kuinka herra

Furet'n nimi sopi tunnussanaksi luoksenne pääsemiseen. Minä kerron sen

teille heti, kun olen ilmoittanut, mitä olen saanut toimekseni ja minkä

vuoksi uskallan pyytää teidän ystävällistä huomiotanne."

Kreivi Lavrovski oli liian hämmentynyt vastatakseen. Syntyi pieni

tauko, jonka aikana salaperäinen muukalainen ilmeisesti kokosi

ajatuksiaan ja Lavrovski vaistomaisesti tunsi epämääräistä pelkoa, että

hän kuulisi asioita, jotka merkitsisivät elämää tai kuolemaa.

"Luulen, että olen oikeassa todetessani, monsieur", hän jatkoi, "että

te tällä hetkellä olette suuressa tuskassa erään kadoksiin joutuneen

ylhäisen henkilön takia, jonka nimeä minun ei tarvitse mainita.

Niinhän?"

Lavrovski oli puolittain odottanut tällaista, mutta kuitenkin hän tuli

kalpeaksi liikutuksesta, kun hän kuuli tämän muukalaisen niin tyynesti

juttelevan tuosta peloittavasta asiasta. Hän ei vastannut. Nainen ei

näyttänyt sitä odottavankaan, sillä hän jatkoi heti.

"Saan heti vakuuttaa teille, monsieur, että tuo ylhäinen henkilö voi

hyvin, eikä häntä nykyjään uhkaa mikään vaara."

Hän painosti sanaa "nykyjään", tarkaten sen vaikutusta Lavrovskiin.

"On totta, että hän tällä hetkellä on vankina", jatkoi nainen,

"ja hänen vankilansa on sekä ylellinen että mukava. Mutta hän on

henkilöiden vallassa — joiden lähettilään näette edessänne — jotka ovat

sangen iloisia saadessaan antaa hänelle vapautensa takaisin."

Vanhan venäläisen kasvoilla näkyi helpotus. Hän luuli nyt ymmärtäneensä

kaiken. Huolimatta sukupuolestaan, muodinmukaisista vaatteistaan ja

hienosta käyttäytymisestään tämä nainen kuului siis niiden yltiöpäiden

joukkoon, jotka elivät varastamalla ihmisiä, sen sijaan että olisivat

varastaneet tavaraa, ja vaativat lunnaita kuin maantierosvot. Hyvä!

Jumalan kiitos! Ei ollut vielä tapahtunut paljonkaan pahaa, ja

Venäjänmaalla on aina runsaasti rahaa tarvittaessa. Mitään sanomatta

kreivi Lavrovski otti esille lompakkonsa ja pannen sen pöydälle sanoi

yksinkertaisesti:

"Sanokaa hinta."

"Minun aikomuksenani tänne tänään tullessani oli ilmoittaa se", sanoi

muukalainen häiriintymättä, "mutta pyydän teitä, kreivi Lavrovski,

panemaan piiloon tuon lompakon — tsaarin pojan hengen hinta ei ole

siellä".

Lavrovski tuijotti häneen mykkänä hämmästyksestä. Hän joutui tämän

harvinaisen keskustelun aikana yhä enemmän ihmeisiinsä.

Sitten Maria Stefanovna meni suoraan asiaan. Hän tuskin keskeytti edes

hengähtääkseen, sillä hän oli järjestänyt koko keskustelun mielessään

niin perinpohjaisesti niinä pitkinä tuskaisina hetkinä, jolloin hän

oli kulkenut huoneessaan edestakaisin edellisenä yönä. Hän selitti nyt

melkein tyhmistyneelle vanhalle hovimiehelle sen uskaliaan juonen,

jonka avulla Venäjän valtaistuimen perijä oli joutunut avuttomaksi

vangiksi muutamien nuorten kiihkoilijoiden käsiin. Hän selitti

hänelle oman osansa asiasta, palautti hänen mieleensä salaperäisen

haaremiorjattaren ja vakuutti hänelle, että hän itse piti erittäin

hyvää huolta korkean vangin mukavuudesta.

Hän puhui selvällä ja lujalla äänellä, niin ripeästi, että kreivi

Lavrovski tuskin uskalsi hengittää. Vanha venäläinen kuunteli kauhun

valtaamana avoimia viittauksia tai peitettyjä uhkauksia, mitkä,

koskivat hänen keisarillisen korkeutensa vaarallista asemaa. Hän

kuuli kummissaan, kuinka niin hirvittävän hankkeen oli suunnitellut

ja toimeenpannut niin loukkaamattomaan ja korkeaan henkilöön nähden

nuorukaisjoukkue, jonka olemassaolostakaan hän ei ollut tietänyt,

ja hän tajusi heti, kuinka hyödyttömiä olisivat olleet kaikki hänen

ponnistuksensa tai Furet’n ponnistukset taisteltaessa niin monia

hämäräperäisiä vihollisia vastaan.

"Luulen, että olen nyt selvittänyt teille, että tsaarin pojan henki on

täydellisesti niiden vallassa, jotka pitävät häntä vankinaan, ja minun

tarkoitukseni tullessani tänne tänään on kertoa teille, millä ehdoilla

Nikolai Aleksandrovitsh saa takaisin henkensä ja vapautensa."

"Ehdoilla, madame? Minä en kuuntele mitään ehtoja", huudahti kreivi

Lavrovski, joka viimein sai sanan suustaan tämän julkean hävyttömyyden

kuullessaan. "Nopea ja äkillinen kuolema tulee teidän kaikkien osaksi.

Jumalan kiitos, Venäjän poliisi on tarkka, ja sen käsi ulottuu

pitkälle, ja se kyllä saa selvää rakastetun keisarinsa pojasta sen

tarvitsematta kuunnella teidän kaltaistenne ihmisten sanelemia ehtoja."

Hän oli hypännyt ylös raivoissaan, ja hän tarttui kädellään

soittokellon nauhaan määrätäkseen Stepanin vartioimaan tätä häijyjen

uutisten kurjaa tuojaa sillä aikaa kuin hän matkustaisi Pietariin

kysymään neuvoa tämän uskaliaan joukkueen rankaisemiseksi.

Maria Stefanovna oli istunut liikkumatta. Hän naputti jalallaan

nopeasti permantoa, ja se oli ainoa merkki hänen kärsimättömyydestään.

"Muistakaa, herra", sanoi hän tyynesti, että jos soitatte sitä kelloa,

niin teidän nuori isäntänne on kuollut, ennenkuin yö on kulunut.

Vanha venäläinen ymmärsi. Mikä hullu hän olikaan! Nainen oli oikeassa.

Mitä voisi hän tehdä muuta kuin odottaa kärsivällisesti ja nöyrästi

kuullakseen näiden lurjusten vaatimukset, lurjusten, jotka uhkasivat

tikarillaan tsaarin pojan sydäntä.

Myöhemmin ehkä voisi kosto tulla, mutta nyt hänen täytyi hieroa

kauppaa, tehdä sopimus heidän kanssaan, vaikka se olisikin ärsyttävää.

"Olette oikeassa, madame. Epäilemättä te ja toverinne tiedätte, kuinka

täydellisesti olemme teidän vallassanne, muuten he eivät milloinkaan

olisi lähettäneet teitä luokseni."

Sitten koettaen rajusti hillitä itsensä hän lisäsi.

"Kuuntelen mitä teillä on sanomista."

Maria Stefanovna huokasi tyytyväisenä. Hän oli saanut miehen

tarkkaavaiseksi ja uskomaan omaamaansa mahtiin. Nyt oli ainoastaan

esitettävä suunnitelma, jonka hän oli laatinut. Hän oli varma, että

häntä ehdottomasti kuunneltaisiin.

"Monsieur", hän sanoi, "vaikka tunnustankin, että vanki, joka on

hallussamme, on erittäin kallisarvoinen eräälle Venäjän keisarikunnan

osalle, niin sanoaksemme, mutta eikö milloinkaan ole juolahtanut

mieleenne, että hän edustaen puoluelaisiaan ja virkakuntaansa pitää

monia ihmisiä vangittuina, joiden henki myös on äärettömän kallis.

Ettekö milloinkaan ole kuullut mainittavan Dunajevskin nimeä?"

Vanha hovimies tunsi hyvin tuon kiihkeän, leppymättömän nihilistin

nimen, nihilistin, jonka vangitseminen useine tovereineen kuukausi

sitten oli ollut kolmannen osaston riemuvoitto. Hän arvaili nyt,

mitähän naisella mahtoi olla mielessään tullessaan hänen luokseen.

Varmaankin hän halusi vankien vaihtoa. Hyvä Jumala! Mitä merkitsi,

vaikka maailma kansoitettaisiin tuhansilla vapautetuilla vangeilla, kun

vain tuo ainoa arvokas henki oli turvassa?

"Minulla on tässä kirje", sanoi Maria Stefanovna, "jonka pyydämme

teidän antamaan herrallenne tsaarille. Siinä me ilmoitamme hänelle,

että hänen poikansa on henkilöiden käsissä, jotka pitävät häntä

panttivankina eräillä määrätyillä ehdoilla. Nämä ehdot ovat, että

Dunajevski ja hänen vankilatoverinsa täydellisesti armahdetaan ja että

he pääsevät vapaasti lähtemään maasta. Sinä päivänä, jolloin he ovat

menneet rajan yli, Nikolai Aleksandrovitshin vankilan ovet avautuvat ja

vaunut vievät hänet heti hänen hotelliinsa."

Vanha kreivi värisi hiukan ajatellessaan, että hänen tuli viedä

tällaisia peloittavia viestejä, että hänen piti kertoa huolestuneille

vanhemmille, että heidän poikansa oli vielä vankina salamurhaajan käden

ulottuvilla. Hän muisti mielessään, kuinka Rooman keisarit tavallisesti

kohtelivat huonojen uutisten tuojia, ja hän ajatteli kohtalokasta

kysymystä, minkä arkaan paikkaan loukatut vanhemmat esittäisivät

hänelle: "Mitä sinä olet tehnyt pojallemme?"

"Onko siinä kaikki, mitä kirje sisältää?" kysyi hän ponnistaen voimiaan.

"Ei aivan kaikki. Siinä me toistamme tsaarille, mitä minä tässä

juhlallisesti julistan teille."

"Ja se on?"

"Että me tahdomme huomauttaa teille, ettei teidän ollenkaan tarvitse

pelätä, että Nikolai Aleksandrovitshin henkeä uhkaa mikään vaara.

Antakaa meille takaisin toverimme, niin me vapautamme teille

panttivankimme, niin hyvinvoipana kuin vanki voi olla. Mutta muistakaa

myös aina se tärkeä seikka, että seinän toisella puolella, minkä takana

tsaarin poika nukkuu, elää ja hengittää, seisoo julma, päättäväinen ja

aina valvova vartija. Hänen tarvitsee vain varmistua pelossaan, vain

kuulla vieraita askeleita portaista, ja tikari, jota hän aina pitää

kädessään, joka ei voi olla osumatta maaliin, tunkeutuu suoraan vangin

sydämeen."

Vanha hovimies kumarsi ja istui hetken aikaa mykkänä ja kauhun

valtaamana. Tuo kaikki tuntui mitä peloittavimmalta painajaisunelta,

tämä rohkea salajuoni, nämä kiihkoilijat, ja hän oli ollut sopimaton

kaitsija, joka oli laiminlyönyt holhokkinsa ja joka nyt sai niin julman

rangaistuksen tekemistään pahoista teoista. Kenpä tietää, jos hän olisi

ollut vähemmän pelkurimainen, jos hän olisi luottanut Venäjän poliisin

suurenmoiseen systeemiin, niin he olisivat onnistuneet antamaan näille

roistoille vastaiskun, ennenkuin he olisivat huomanneet itse olevansa

vaarassa. Voi, nyt oli liian myöhäistä katua! Hän, Lavrovski, Venäjän

poliisi, niin vieläpä tsaari ja tsaaritarkin olivat näiden lurjusten

vallassa, eikä voitu tehdä mitään heidän tuhoamisekseen, heidän

kiduttamisekseen, tämän nuoren lähetin nujertamiseksi, joka tuli hänen

luokseen hymyillen ja kuolemalla uhaten.

Hän luki kirjeen, joka oli annettava tsaarille, sitten hän katsoi

edessään olevaa nuorta naista ja koetti turhaan lukea tiukan harson

takaa, minkälainen intoilu ja jännitys oli hänet vallannut ja

minkälaisia virheellisiä mielipiteitä hänellä oli ihmisoikeuksista.

"Madame", sanoi hän viimein, "luulenpa, että kun teidän ystävänne

lähettivät teidät tänään luokseni, he tiesivät, että tulisin varmasti

suostumaan heidän ehtoihinsa. Vanki, joka on teidän vallassanne, on

niin arvokas, että minä en voi yksinäni ryhtyä mihinkään ratkaiseviin

toimenpiteisiin pakottaakseni teidät nöyrtymään. Jos nuoren herrani

henki on vaarassa, kuten sanotte — ja kun hän on teidän hallussanne,

niin luulenpa hänen todellakin olevan vaarassa — niin minä en millään

tavalla tule lisäämään hänen hengenvaaraansa. Hänen keisarillisen

majesteettinsa tsaarin tulee päättää, mikä tulee kohtaloksenne, sillä

tietäkää, että sellainen rikos, kuin te olette tehneet, ei kauankaan

tule pysymään rankaisematta. Ennemmin tai myöhemmin saa se palkkansa,

vaikka näennäisesti saavuttaisittekin tarkoituksenne nyt. Vien

kirjeenne mukanani keisarilliselle herralleni, ja hän saa päättää, mitä

menettelytapaa hän haluaa noudattaa."

Hän oli sanonut tämän hyvin arvokkaasti. Maria Stefanovna nousi.

Hänellä ei ollut enää muuta sanomista. Hänen itse suunnittelemansa

tehtävä oli päättynyt. Kun hän olisi päässyt yksikseen, hän voisi

ajatella sitä omassa valossaan ja miettiä, oliko hän saavuttanut suuren

voiton vaiko luovuttanut isänsä ja ystävänsä kahlehdittuina vihollisen

käsiin.

Hän nousi, ja Lavrovski saattoi hänet ovelle kohteliaana kuten aina,

vaikka sydämessään hän olisi tahtonut musertaa tämän pahojen uutisten

tuojan. Hän istui jonkin aikaa kasvot käsien varassa, sitten hän soitti

kelloa ja käski venäläistä palvelijaa sullomaan hänen arkkunsa ja

matkalaukkunsa ja valmistautumaan lähtemään iltajunassa. Tämä, joka

oli tottunut ehdottomaan kuuliaisuuteen, ei millään tavalla ilmaissut

ihmettelyään eikä kysellyt mitään, ja hän oli määrätyllä hetkellä

valmis lähtemään Pietariin kreivi Lavrovskin kanssa.

Vanha kreivi Lavrovski lähti raskaalla mielellä. Kauhea seikkailu,

mihin tsaarin pojan vallattomuus oli vienyt heidät molemmat, oli,

kuten hän pelkäsi, päättymäisillään traagillisesti, ei ehkä kylläkään

valtaistuimen perijälle — vaikka kuka voi luottaa murhanhimoisiin

sosialisteihin? — vaan hänelle, joka oli syytön, josta tehtäisiin

syntipukki, johon keisarillinen raivo vapaasti voisi purkautua.