Niin! Oli olemassa "ellei", julma ja jylhä vaihtoehto, huolimatta
presidentin melkein rukoilevista puheista, huolimatta useimpien
paremmasta ja jalostuneemmasta minästä, ja se oli verkalleen, mutta
varmasti tunkeutunut heidän tajuntaansa. Mirkovitsh oli pakottanut
heidät sitä ajattelemaan jo viisi päivää sitten, kun he menestyksensä
innostamina eivät olleet muistaneet muuta kuin suurta päämääräänsä.
Nyt kun heidän menestyksensä tuntui olemattomalta, kun kaikki oli ehkä
mennyt hunningolle, nyt he ajattelivat jälleen vanhan toverinsa julmia
sanoja, ja he alkoivat himoita kostoa.
Puheenjohtaja oli pyytänyt heitä kokoontumaan taas tänä iltana, ja
kello kymmenen tienoissa he pujahtivat sisään innokkaina kuulemaan
uutisia.
"Onko mitään saatu tietää?" sanoi jokainen sisään tullessaan, ja kun
heille synkästi vastattiin kieltävästi, niin alettiin ottaa piippuja
esiin ja polteltiin äreän vaiteliaina.
Puheenjohtaja oli saapunut sulavakäytöksisenä ja hillittynä kuten
tavallista, mutta hänenkin kasvoillaan näkyi syvän huolestumisen ilme,
minkä hän nähtävästi yritti kätkeä nuoremmilta tovereiltaan. Aina
silloin tällöin hän katsoi tuskallisesti ovelle, mistä luultavasti
piankin kuuluisivat Mirkovitshin askeleet.
Viimeksimainittu ei vielä ollut saapunut. Eilen hän oli näyttänyt
yrmeämmältä ja jörömmältä kuin milloinkaan. Toisin kuin muut
veljeskunnan jäsenet ei hän näyttänyt mitenkään olevan huolissaan
Ivanin ja hänen mahdollisen kohtalonsa johdosta. Hänen ajatuksensa
kohdistuivat yhä tyytyväisempinä kauheaan päämäärään, jonka hän
toivoi piankin saavuttavansa. Hän ei vielä ollut puhunut julki niitä
ajatuksia, joiden hän jo tiesi kangastelevan synkkinä kaikkien mielissä
ja jotka olivat saaneet hänet täydellisesti valtoihinsa. Mutta tänä
iltana hän aikoi pyytää heidän suostumustaan, ja hän huomasi astuessaan
huoneeseen ja nähdessään kaikkien katsannon, että hänen voittonsa olisi
helppo. Hän oli pitänyt huolta siitä, että siemen oli kylvetty ajoissa.
Tänä iltana hän aikoi korjata sadon.
Maria Stefanovna oli hänen mukanaan. Nyt he uskoivat hänelle
veljeskunnan salaisuudet. Hänen oopperanaamiaisissa niin
menestyksellisesti ja niin varovaisesti näyttelemänsä osa oli
todistanut heille, että hänenlaisensa nainen voi usein olla arvokas
apuri miesten toimissa.
Tyttö tuli sisään isänsä kanssa, ja tervehdittyään niitä, jotka olivat
hänelle kokouksen jäsenistä tutuimpia, hän myöskin sytytti lyhyen
savukkeen ja odotti, mitä kaikilla oli sanomista.
"Mirkovitsh, oletteko kuullut mitään Volenskista?" kysyi yht’aikaa
kymmenkunta ääntä.
"En", hän vastasi, "luulin, että puheenjohtajalla tai jollakulla
komitean jäsenellä olisi ollut tällä hetkellä häneltä jokin sanoma".
Syntyi hiljaisuus. Sitten sanoi eräs juro ääni:
"Svietlitzki sanoo, että paavin lähettiläs ei ollenkaan mennyt
Pietariin, vaan että hän on oleskellut Tirolissa viime viikon."
"Mutta Ivanhan sanoi, että hän lähtisi hänen kanssaan seuraavana
päivänä, piinaviikon keskiviikkona."
"Varmaankin —"
"Ei!" keskeytti puheenjohtaja, "sitä ei tarvitse pelätä".
"Tarkoitatteko, että hän on joutunut poliisin kynsiin?"
"Se on mahdotonta", sanoi puheenjohtaja varmana, "sillä nyt emme kaikki
istuisi täällä rauhassa. Meitä kaikkia voitaisiin syyttää rikoksesta,
ja tällä hetkellä luullakseni useimmat meistä olisi vangittu. Juuri
se seikka, että me olemme kaikki vielä vapaita miehiä, osoittaa, että
paperimme ovat turvassa."
"Paperimme voivat kyllä olla, mutta kuinka ovat lähettiläämme asiat?"
puuttui puheeseen eräs veljistä.
"Tarkoitatteko, että hän ennen vangitsemistaan on ehkä hävittänyt
paperit?" sanoi toinen.
"Olen varma", sanoi eräs vanha mies, "että Ivan ennen luopuisi
hengestään kuin salaisuudestamme".
Huoneessa syntyi taas hiljaisuus. Mirkovitshin silmät kiersivät
pilkallisina, melkein halveksuvaisina miehestä mieheen. Maria
Stefanovna ei millään tavalla ottanut osaa näiden monien otaksumien ja
päätelmien tekemiseen. Hän istui tarkkaavaisesti kuunnellen kaikkea,
mitä hänen ympärillään puhuttiin, mutta hänen silmänsä kohdistuivat
aina silloin tällöin omituisen tuskaisesti ja levottomasti hänen
isäänsä, joka istui häntä vastapäätä.
"Eikö teistä tunnu omituiselta, hyvät ystävät", sanoi Mirkovitsh
viimein pilkallisesti, "että meidän on aivan mahdotonta, noin
kahdeksansadan mailin päästä, päättää mitään varmaa siitä, mitä on
Volenskille tapahtunut?"
Asia oli sillä tavalla, ja se tuntui omituiselta, ja kuitenkin
tuotti asiain selvitys hiukan tyydytystäkin, kun naapurin kanssa
tehtiin epämääräisiä olettamuksia ja kuultiin, minkälaisia olivat
muiden toverien ajatukset ja pelonaiheet, ja silloin tällöin saatiin
rauhalliselta puheenjohtajalta kuulla tyynnyttävä huomautus.
"Minä puolestani", sanoi Mirkovitsh, "ajattelen, että Volenskin
vaitiolo on kovin pahaenteistä. Ei olisi voinut olla mitään vaaraa
siinä, että hän olisi lähettänyt sähkösanoman puheenjohtajalle — jonka
tiedetään olevan hänen hyvän ystävänsä —, missä sähkösanomassa hän
olisi ilmoittanut saapumisestaan Pietariin. Jos hän olisi päättänyt
matkansa vaaroitta, niin aivan varmasti puheenjohtaja olisi saanut
siitä tiedon."
Puheenjohtaja katsoi tuskaisesti toveriinsa ja ojensi kätensä häntä
kohden, ikäänkuin hän olisi yrittänyt estää häntä jatkamasta, mitä
hänellä oli sanomista.
"Puhu, Mirkovitsh, sinullahan on jotakin mielessäsi", sanoi eräs
komitean jäsen, ja kaikilta suunnilta kuului: "Antaa kuulua!"
Maria Stefanovna samoin kuin puheenjohtajakin teki liikkeen, ikäänkuin
hän olisi tahtonut keskeyttää isänsä, mutta ehkä hän huomasi sellaisen
yrityksen hyödyttömyyden, sillä hän ryhtyi taas polttamaan savukettaan
ja istui tuskaisen odottavana kuten ennenkin.
"Se, mitä minulla on sanottavana, kuten tiedätte, ei varmaankaan ole
monestakaan teistä hauskaa kuulla", sanoi Mirkovitsh, joka oli nyt
noussut seisoalleen ojentuen koko pituuteensa ja katsoi kokoontuneisiin
tovereihinsa ikäänkuin tornista hymyillen halveksuvasti, kuten
hänen tapansa oli. "Nähkääs, useimmat teistä ovat onnettomuudekseen
syntyneet herrasmiehinä. Mutta minä en ole, ja sentähden minun paksuun,
alhaiseen päähäni ei mahdu mitään sellaisia tunteita, joita nimitätte
jalostuneiksi. Hyvät ystävät, vaikka lienettekin herrasmiehiä, älkää
silti olko heikkoja ja saamattomia kuten yhteiskuntaluokkaanne
kuuluvat. Jumalan tähden, katselkaa asioita, niinkuin ne ovat, ja
koettakaa unhottaa itsenne ja omat kiltit tunteenne maamme ja kansamme
takia, joita palvelemme. Ette tahtoneet kuulla minua aikaisemmin,
vastoin neuvoani käytitte mahtavaa, menestyksellistä suunnitelmaamme
vaivaiseen tarkoitukseen, toveriemme vankilasta vapauttamiseen.
Sanonpa teille", hän sanoi painavasti laskien voimakkaan nyrkkinsä
pöydälle, "että Venäjällä kaikki tahtovat kuolla hyvän asian puolesta.
He eivät kuten me rakasta elämää ja vapautta. He rakastavat ensin
aatetta eivätkä itseään ollenkaan. Miksi välittäisimme siitä, mitä on
tapahtunut Volenskille? Mitä merkitsee yksi mies, kun on kysymyksessä
miljoonien paras?"
Hän näytti nyt olevan haltioitunut, hän näytti ihannemaailman
profeetalta, jonka aate oli heidän kaikkien sydämissään, ja sen
olisivat jotkut heistä toteuttaneet hyvin hellävaroen, mutta tämä mies
tahtoi valloittaa utopiansa maan tulella ja miekalla.
He tiesivät kaikki, mitä he kuulisivat hänen ehdottavan. He tiesivät,
mitä Mirkovitsh oli koko ajan tahtonut heidän tekevän. Monet heistä
olisivat mielellään tukkineet korvansa, jotta heidän ei olisi tarvinnut
kuulla pelättyä uhkavaatimusta, jota tämä voimakas mies seuraavassa
hetkessä heille tyrkyttäisi.
"Me olemme usein pitäneet täällä puheita", jatkoi Mirkovitsh taas,
"terästääksemme intoamme tyranneja vastaan, jotka pitävät kämmenellään
meidän ja kansalaistoveriemme kohtaloita. En ole mikään puhuja.
Puheet eivät luista minulta. Jotkut teistä, jotka tänään näyttävät
heikoimmilla, puhuivat silloin äänekkäimmin. Mutta minä sanon teille,
että meillä on oivallinen ase käsissämme heitä vastaan, ja se ase tulee
ennemmin tai myöhemmin vaivuttamaan heidät voimattomina jalkojemme
juureen, ja he pyytävät armoa, jota he eivät milloinkaan ole meille
suoneet.
"Se ase on _pelko_. Herättäkäämme heissä valtaavaa kauhua, hyvät
ystävät, muulla tavalla heihin ei voi iskeä. Kun voimme, niin
iskekäämme salakähmäisesti, aina nopeasti ja varmasti, niin että he
lähiaikoina piankin silmäilevät toisiaan kasvot kalpeina ja värisevin
huulin ja kuiskaavat, mitä he eivät uskalla sanoa kovaa: ’Ehkä
seuraavalla kerralla on minun vuoroni.' Sillä tavalla, vain sillä
tavalla meistä tulee heidän herrojaan, kun raukkamainen pelko panee
heidät matelemaan jalkojemme juuressa. Silloin me voimme sanella,
silloin me voimme hieroa kauppoja, ja mitä merkitsee sitä ennen
Dunajevski tai Volenski tai sadat muut? Mitä merkitsevät heidän
elämänsä, että me epäröisimme hetkeäkään käyttämästä asetta, jonka
omalla avullamme olemme itsellemme hankkineet?"
Hän istuutui taas, ja hänen puhettaan seurasi kuolettava hiljaisuus.
Läsnäolijain synkillä kasvoilla näkyi taas hehkuva innostus, taaskin
oli tuo rautaisen tahdon omaava mies saanut heikommat toverinsa
innostumaan, ja kun hänen pilkallinen katseensa jälleen kiersi ympäri
huonetta hän saattoi lukea edessään olevien kasvoilta voimakkaan
puheensa vaikutuksen. Hän luki sen siitä, että tuskalliset katseet
verkalleen hälvenivät, samoin kauhunkuvat, joista ei puhuttu. Hän luki
sen nuorista unelmoivista silmistä, joissa taas paloi innostuksen
hehku, urhoollisten tekojen kaiho, hengen ja vapauden uhallakin.
"Mirkovitsh on oikeassa", sanoivat kaikki.
Ehkä jotkut heistä vieläkin värisivät ajatellessaan, mitä hänen
aikeensa merkitsivät Heumarktin vangille, mutta vain muutama niin teki,
ja kun puheenjohtajan tuskaiset ja Mirkovitshin riemuitsevat silmät
tarkastelivat kaikkien läsnäolevien kasvoja, niin he tunsivat, että
jos julman sosialistin ehdotuksesta äänestettäisiin, niin tulisi monta
hyväksyvää ääntä ja vain muutamia kieltäviä.
"Siis, hyvät ystävät", jatkoi roteva venäläinen laskien nyt valttinsa
pöydälle, "olen varma, että jos teiltä kysyttäisiin, niin ei teistä
kukaan tahtoisi, että suurenmoinen hankkeemme ajaisi häpeällisesti
karille, kun Venäjän poliisi vapauttaisi vankimme ja kaikki meidät
tuomittaisiin ilman, että olisimme saavuttaneet mitään, vaikka olemme
niin paljon uskaltaneet. Millä hetkellä tahansa, millä minuutilla
tahansa voimme kaikki olla kolmannen osaston kynsissä, samalla kuin
Nikolai Aleksandrovitsh poistuu talostani vahingoittumatta. Jokaisena
sekuntina vaaramme kasvavat ja voitonmahdollisuutemme pienenevät.
Ainakin jos sorrumme, sillä tuntuu siltä, ettemme voi päästä pakenemaan
ilmitulematta, niin toimittakaamme jotakin, joka ikuisiksi ajoiksi
tuottaa kunniaa nimellemme jokaisen venäläisen isänmaanystävän
silmissä."
Siten vahvistettiin vangin tuomio; Keskustelu muodostui vähäiseksi.
Vastahakoisesti, mutta kuitenkin yksimielisesti he olivat antaneet
suostumuksensa pelkurimaiseen tekoon, jonka Mirkovitsh niin mielellään
tarjoutui suorittamaan heidän puolestaan. Muutamat heistä pyysivät
lykkäystä — yhden vuorokauden — jonka kuluessa voisi sittenkin
Volenskista tulla joitakin tietoja. Vanha sosialisti, joka oli
tyytyväinen päästessään tarkoitustensa perille, suostui mielellään
odottamaan seuraavaan päivään asti, ja lopullinen istunto määrättiin
sentähden seuraavaksi päiväksi ja samaksi ajaksi. Puheenjohtaja ei
ollut sanonut mitään. Hänen vaikutusvaltansa oli vähäinen julmaan
toveriinsa nähden. Tunteen vaihtelut, velvollisuus, josta erehdyttiin,
ja väärälle tolalle joutunut into olivat ratkaisseet nuoren tsaarin
pojan kohtalon.
Päättämättömyyden taakka tuntui häipyneen kaikkien hartioilta. Vaikka
he eivät tupakoineet eivätkä rupatelleet tapansa mukaan, niin heidän
synkkyytensä oli kokonaan vaihtunut ehdottomaan päättäväisyyteen.
Ei enää esitetty kysymyksiä eikä olettamuksia Volenskin kohtalosta
tai heidän omasta varmasta kohtalostaan. Kerran oli mainittu sana
"salamurha", ja sen olivat monet huulet lausuneet väristen. Nyt sitä
nimitettiin "mestaukseksi". Mirkovitsh oli mielellään pyöveli. He
olivat tuomareita, jotka olivat vanginneet ja tuominneet vangin, aivan
samoin kuin heidän tyranninsa tekivät niihin miljooniin nähden, joita
he hallitsivat.
Puolta tuntia myöhemmin he kaikki lähtivät maltillisina ja hiljaisina
ajatellen suurta huomispäivää. Ei kukaan ollut huomannut paljonkaan
Maria Stefanovnaa, jonka isot tummat silmät olivat kiintyneet hänen
isäänsä ikäänkuin lumottuina. Kun useimmat heistä olivat menneet,
hänkin poistui huoneesta odottamatta, seurasiko Mirkovitsh häntä, kun
hän riensi hänen ohitseen. Kadulla hän kutsui ajurin, astui siihen
yksin ja ajoi nopeasti Heumarktin suuntaan.