Sillä aikaa kuin Volenski oli saanut kokea kaikenlaisia vaiheita
kiihkomielisen intonsa takia, hänen toverinsa, Wienin sosialistisen
veljeskunnan jäsenet, olivat eläneet hyvin ankaraa ahdistuksen aikaa ja
pelänneet, mitä tuleman piti.
Nyt oli kulunut viikko siitä, kun Ivan Volenskin oli pitänyt lähteä
Wienistä Pietariin mukanaan hänelle uskotut paperit, eikä tähän päivään
mennessä häneltä ollut tullut mitään tietoja.
Hän oli luvannut antaa heille joitakin uutisia itsestään, heti kuin
hän olisi tullut Pietariin. Jos kaikki olisi ollut oikein, hänen olisi
pitänyt olla siellä jo kaksi päivää sitten, ja nyt hän olisi varmaankin
jo antanut paperit Taranjeville. Miksi hän sitten ei sähköttänyt
tai antanut jotakin selitystä ainakin rauhoittaakseen heitä, että
kohtalokkaat paperit olivat turvassa?
Edellisenä iltana he olivat tavanneet toisensa kokoushuoneessaan
Franzgassen varrella, ja kokous oli ollut synkkä ja kiihkeä. He olivat
jo alkaneet arvella, että heidän rohkean lähettiläänsä osaksi oli
tullut heidän tavallinen kohtalonsa ja että minä päivänä tahansa, millä
hetkellä tahansa, heidän päälleen voisi langeta musertava isku.
Kun kerran heidän paperinsa olisivat kolmannen osaston käsissä, niin
heistä tuskin kukaan onnistuisi pakenemaan. Ja kuolemanpelkoakin
kiusallisempaa ja katkerampaa olisi se, että heidän niin suurenmoisesti
suunniteltu ja niin rohkeasti toteutettu salahankkeensa päättyisikin
pelkästään vain heidän omaan turmioonsa, eikä kaikesta voitettaisi
muuta, kuin että vankijoukkue saisi tallustella Siperiaan.