N. m. j. o. m.: "Se on kätketty kynttilänjalkaan, joka koristaa teidän
uuninreunustaanne. Sir, monta vuotta sitten hulluttelimme. Teimme
syntiä, hän ja minä. Koska meillä ei ollut minkäänlaista tilaisuutta
lähestyä toisiamme, niin käytimme näitä siroja pieniä esineitä
rakkauden postilaatikkona. Eräs näistä kirjeistä — naisen — unohdettiin
sinne — hän on nyt naimisissa — minä olen naimisissa — olemme kaikki
naimisissa — mutta teidän, sir, hallussanne on kynttilänjalat — teidän
hallussanne on naisen kohtalo! Tahdotteko antaa minulle takaisin
kirjeen?"
Kohtelias vanha herrasmies: "Olkaa hyvä ja ottakaa se — se kuuluu
teille!" Esirippu.
Näkyi selvästi, että Volenski-paran ajatukset olivat nyt melkein kuin
mielipuolen haaveita. Hänen kiihtynyt olemuksensa, hänen rajut kiihkeät
liikkeensä herättivät ohikulkijain huomiota.
Hän ponnisteli hirveästi hillitäkseen itsensä, ja saavuttuaan Curzon
Streetin 18:aan hän soitti kelloa ja kysyi ovea avaavalta lakeijalta,
oliko mr James Hudson kotona.
Hieno otus, jolla oli polvihousut, silkkisukat ja puuteroitu tukka,
silmäsi häntä enemmän kuin kuuden jalan majesteettisesta korkeudesta ja
kysyi, kuten Volenskista tuntui, hyvin hämmästyneellä äänellä:
"Herra Hudson, sir?"
"Niin, oletteko hyvä ja annatte hänelle korttini, ja sanokaa hänelle,
että haluan puhua hänen kanssaan heti."
"Olen pahoillani, etten voi ottaa korttia, sir", sanoi lakeija
vakavasti ja lisäsi juhlallisesti: "Mr James Hudson kuoli, sir, tänä
aamuna äkkiä kello puoli kolmen aikaan. Kuolema johtui halvauksesta,
sir. Hänet haudataan Highgaten hautausmaahan torstaina, sir, kello
seitsemältä: eikä mitään kukkia, hänen pyynnöstään. Isännöitsijä voi
tavata teitä, sir, jos asianne on tärkeä."
Ääni tuntui Volenskista tulevan äärettömän kaukaa niin kaukaa, että se
kuului sellaiselta, kuin se ei olisi ollut peräisin tästä maailmasta.
Miehen kasvot alkoivat tanssia hänen edessään ja pyöriä hänen ohitseen
peloittavalla nopeudella samoin kuin huonekalut ja ikkunat. Hänellä
oli vain sen verran voimia, että hän jaksoi käskeä miestä toimittamaan
hänelle ajurin, nousta siihen ja huutaa ajajalle, että tämä veisi hänet
Charing Cross Terminus-hotelliin. Sen jälkeen hän onneksi menetti
tajuntansa hetkeksi. Väsyneet aivoparat kieltäytyivät käsittämästä tätä
viimeistä onnettomuutta, tätä viimeisen toivon menetystä. Volenski ei
ollenkaan voinut muistaa, kuinka hän pääsi huoneeseensa hotelliin tai
mitä tapahtui sitä seuraavina päivinä, sillä hänen tiukkaa sielullista
ja ruumiillista jännitystään seurasi hermoston voipumus.
Hotellista lähetettiin noutamaan lääkäriä, joka asiain niin ollen
katsoi itsellään olevan oikeuden avata Volenskin lompakko, ja kun hän
näki, että se oli täynnä seteleitä ja maksumääräyksiä, niin hän määräsi
häntä hoitamaan pari sairaanhoitajatarta ja määräsi hänelle kaikkea
muutakin, mikä oli välttämätöntä, pääasiassa ehdotonta rauhaa ja lepoa.