XII

Kuinka Ivan sinä yönä ollenkaan pääsi kotiin, ilman että poliisi

ei olisi vanginnut häntä epäillen häntä juopuneeksi, hän ei voinut

milloinkaan jälkeenpäin selvittää. Hän ei muistanut mitään, sen jälkeen

kuin hän Grete Ottlingerin sekavasta lörpöttelystä oli erottanut

Grünebaumin nimen — nimen, joka vihdoinkin merkitsi hänelle täydellistä

pelastusta. Hän tunsi hyvin Opernringillä olevan kaupan, jonka vanha

Moses Grünebaum omisti, jossa kaupassa oli kaunis kokoelma antiikkisia

kalleuksia, huonekaluja ja kaikenlaisia kuriositeetteja — kaupan,

jossa taiteentuntijat usein kävivät, ja joka oli Wienin tunnetuin

antikviteettikauppa, eikä sitä olisi mitenkään luullut sellaiseksi,

että se olisi kätkenyt varastettuja tavaroita.

Oli ilmeisesti liian myöhäistä puhutella vanhaa Moosesta sinä yön

hetkenä. Ivan tuskin huomasi mitään ympärillään tapahtuvia seikkoja,

hän ajatteli vain yhtä ja samaa, mutta kuitenkin hän oli tietoinen

siitä, että vaisto ohjasi häntä ja hänen horjuvia askeleitaan

Kolowratringin varrella olevaan hotelliin.

Häntä oli odottamassa pinkka kirjeitä. Kirjeenvaihtoa, minkä hän ikävä

kyllä oli laiminlyönyt näinä surun päivinä. Yksi niistä oli hänen

ylhäisyydeltään. Ivan repi sen auki kiihkeän jännityksen vallassa. Se

kuului seuraavasti:

"Klingerin hotellissa Marienbadissa, helmik. 28 päivänä.

Rakas poikani!

Huomaat ylläolevasta osoitteestani, että olen muuttanut suunnitelmiani

ja majailen nykyjään täällä. Raitis vuoristoilma vaikuttaa erittäin

edullisesti terveyteeni, ja luultavasti olen täällä niin kauan kuin

lomani kestää. Toivon, että sinä suoriudut tyydyttävän nopeasti

työstäsi, jotta voit levätä muutaman päivän, ennenkuin taas

tapaamme Pietarissa diplomaattiasioissamme. Kesken kaiken, jos sinä

sattuisit tulemaan sinne ennen minua, luulen, että olisi hyvä, jos

kävisit madame Demidovin luona ja pyytäisit häntä antamaan sinulle

kynttilänjalat, jotka sitten voisivat jäädä sinun haltuusi. Toivon,

että hän suoriutui matkaltaan hyvin ja ettei noille kiusallisille

kaluille ole tapahtunut mitään pahaa, joiden takia minun melkein oli

pakko luopua lomastani. Vakuutan sinulle, rakas poikani, että kun

ajattelen kaikkia niitä nautintoja, jotka minun olisi tarvinnut jättää

niiden takia, olen kahdenkertaisesti kiitollinen madamelle hänen

ystävällisen tekonsa takia.

Apostolinen siunaukseni sinulle, poikani, ja vilpittömät terveiset

madame Demidoville, kun näet hänet.

_Antonius d'Orsay_,

kardinaali-arkkipiispa."

Volenski laski kirjeen pöydälle. Sydämensä pohjasta hän huokasi

helpotuksesta. Jumalan kiitos! Hänen ylhäisyytensä ei tietänyt mitään.

Se ei ollutkaan kummeksuttavaa. Oderbergin varkaudesta ei lehdissä

oltu paljon mainittu varkaan nopean vangitsemisen tähden, ja olisi

ollut todellakin hyvin omituisen kiusallinen sattuma, jos hänen

ylhäisyytensä, joka, mikäli Ivan tiesi, ei milloinkaan silmäillyt

sanomalehtiä, olisi jonakin poikkeuksellisena päivänä saanut käsiinsä

ne kaksi numeroa, joissa varkaudesta puhuttiin.

Hän tiesi omasta kokemuksestaan, etteivät tapahtumat olleet tarpeeksi

salaperäisiä, jotta ne olisivat herättäneet yleistä huomiota, ja koska

hänen ylhäisyytensä nimeä ei oltu edes mainittu madame Demidovin nimen

ohella, ei ollut ollenkaan todennäköistä, että kardinaali kuulisi

tapahtumasta keltään vieraalta ihmiseltä. Madame ei ilmeisestikään

halunnut hänen ylhäisyytensä saavan tietää niiden katoamisesta — se oli

vain luonnollista. Ei kukaan halua tunnustaa karkeata huolimattomuutta,

kaikkein vähimmän nainen. Oh, kunpa hän vain pääsisi vapaaksi pelosta,

että madame tiesi jo kaiken ja että hän olisi samoilla asioilla kuin

hänkin turvanaan venäläiset rahat ja Venäjän mahti! Mutta kuitenkin

Ivan oli tällä hetkellä hänen edellään. Hän ei ollut keskustellut Grete

Ottlingerin kanssa, hän ei voinut tietää, missä kynttilänjalat olivat,

ja ennenkuin Grünebaumin myymälä seuraavana aamuna oli avattukaan hän

aikoi olla paikalla valmiina maksamaan koko omaisuutensa päästäkseen

käsiksi salaisten paperien kallisarvoisiin säiliöihin.

Koska hän tiesi, että sinä yönä uni ei tulisi hänen silmiinsä, hän

kulutti sen tehdäkseen kaikki hänen ylhäisyytensä työt valmiiksi. Hän

aikoi heti kuin hän olisi ostanut kynttilänjalat. Grünebaumilta lähteä

Pietariin ja antaa paperit Taranjeville. Nyt oli kulunut kolme päivää

Nikolai Aleksandrovitshin ryöstöstä, kolme päivää, joiden aikana Ivan

oli ponnistaen kaikki voimansa yksinomaan etsinyt kadonneita papereita,

eikä hän ollut nähnyt tovereitaan. Joka päivä ilmitulon vaara tuli

suuremmaksi, ja Dunajevski tovereineen yhä edelleen riutui Moskovan

vankiloissa.

Oh, tämä vastuunalaisuuden taakka tuntui liian raskaalta kantaa. Ne

kauhut, jotka liittyivät salaisten paperien kuljettamiseen, eivät

olleet mitään niiden rinnalla, mitä hän sai kärsiä. Mutta Jumalan

kiitos! Kaikki nämä kärsimykset olisivat huomenna ohi viimeistään, ja

nyt vihdoinkin ensimmäistä kertaa Ivan rajusti toivoi voivansa luopua

kaikista vehkeistä ja salaliitoista. Tyytyä elämään rauhallisena

kansalaisena ja jättää Venäjän politiikan päättäväisesti syrjään.

Hänen viettämänsä työteliäs yö vaikutti rauhoittavasti hänen

hermoihinsa. Hän työskenteli kunnes talviaamun myöhäinen kajastus

pilkisti ikkunaverhojen lävitse sisään, ja sitten kuin hän oli

virkistänyt itseään kylvyllä ja nopealla aamiaisella, hän painui taas

etsimään kynttilänjalkoja, ja kello yhdeksältä hän oli Opernringillä

Grünebaumin kaupan ulkopuolella odottaen, että ovet avattaisiin.

Heti kuin se oli tapahtunut, hän astui sisään ja pyysi puhutella

omistajaa.

Tumma vanha juutalainen, jolla oli litteä nenä ja leveät huulet ja

silmät kuin rupisammakolla — ja silmät olivat niin ulkona hänen

päästään, että näytti siltä, kuin hän olisi pitänyt silmälaseja

pelkästään estääkseen niitä putoamasta kuopistaan — tuli vastaan

hieroen käsiään hyväntahtoisesti varmaankin ihmetellen, kuka hänen

aikainen ostajansa oikeastaan oli. Hän oli tottunut epäilemään kaikkea.

"Hyvää huomenta, herra. Mitä minulla on ilo näyttää teidän armollenne

tänään? Kalleuksiako? Antiikkitavaroitako?"

"Olen tullut tänne yksityisasioissa", sanoi Volenski lyhyesti. "Olkaa

hyvä ja viekää minut konttoriinne, itsenne takia."

Juutalainen katseli häntä hetken aikaa terävästi silmälasiensa takaa ja

sanoi sitten makeasti:

"Minulla ei ole mitään salattavia liiketoimia. Mutta jos teidän armonne

vaivautuu astumaan tätä tietä —" Ja hän kulki edellä kirkasvaloiseen

komeaan pieneen toimistoon myymälän taakse, missä monet kookkaat pää-

ja kassakirjat todistivat hänen liikkeensä laajuutta ja edistystä.

"Teidän armonne on hyvä ja istuu", hän sanoi.

"En, mieluummin seison. Ei kestä kauan, mitä sanon. Te saitte eilen

Nordbahnin asemalla Grete Ottlinger-nimiseltä naiselta tavarapaketin.

Nämä tavarat olivat varastettuja. Te tiesitte sen. Mitä sanotte siihen?"

"Että olen yhtä syytön kuin vastasyntynyt lapsi, teidän armonne.

Etten poistunut myymälästäni koko eilisenä päivänä, koska päivä oli,

kuten teidän armonne epäilemättä muistaa, hyvin sateinen. Etten edes

milloinkaan ole kuullut puhuttavankaan Grete Ottlinger-nimisestä

naisesta. Etten milloinkaan ole himoinnut varastettuja tavaroita. Tämän

vannon isiemme Abrahamin, Iisakin ja Jaakopin nimeen ja esi-isieni

haudan kautta."

"Älkää puhuko roskaa", sanoi Volenski kärsimättömästi, "valehtelette

ja olette tietoinen siitä. Puhun nopeasti asiani. Varastettujen

tavaroiden joukossa — älkää keskeyttäkö minua", hän sanoi ankarasti,

kun juutalainen yritti panna taas vastalauseen kohottaen kätensä ylös

ikäänkuin kutsuen Abrahamia syyttömyytensä todistajaksi, "sanon, että

varastettujen tavarain joukossa oli pari antiikkista posliinista ja

kultaista kynttilänjalkaa. Tahdon tietää, missä nuo kynttilänjalat

ovat. Maksan teille täyden Grete Ottlingerille tulevan summan ja

lisäksi kaksituhatta guldenia, jos annatte ne minulle tällä hetkellä.

Jos kieltäydytte, ilmiannan teidät poliisille ja puolen tunnin kuluttua

olette vangittu, teidän talonne, omaisuutenne ja kirjanne tarkastettu,

ja vaikka mitään raskauttavampaa ei voitaisikaan väittää teitä vastaan

— voitte olla ovela lurjus — niin loppuu siihen liikkeenne menestys

melkein varmasti. Teitä pidetään epäilyttävänä henkilönä, eikä kukaan

asiakkaanne uskalla tulla teidän luoksenne enää peläten ostavansa

varastettua tavaraa."

Juutalainen, joka keskustelun alussa oli tullut kalpeaksi huuliansa

myöten, oli nyt saavuttanut joltisenkin tasapainon. Hieroen taas

käsiänsä yhteen hän sanoi hyväntahtoisesti:

"Nyt huomaan, että teidän armonne on jalomielinen herrasmies, joka

ei halua vahingoittaa vanhaa miesparkaa, jolla on vaimo ja lapset

elätettävinään — vaan haluatte toimia rehellisesti hänen kanssaan.

Vannon teidän armollenne, että suurin toiveeni on palvella teitä

kaikella tavalla ja kerron teidän armollenne koko totuuden. En ole

milloinkaan ennen tehnyt sellaista, mutta nainen vietteli minut ja

ne tavarat olivat kovin kauniita. En tahtonut pitää niitä omassa

kaupassani — se ei ollut turvallista — ja heti saatuani ne Grete

Ottlingerilta pakkasin ne ja lähetin ne luotettavan lähettilään mukana

liiketoverilleni Lontooseen. Sain häneltä tänä aamuna sähkösanoman,

missä hän ilmoitti, että hän oli kulkenut rajan yli viime yönä vaaratta

ja on nyt välttänyt poliisin, joka yhä edelleen ajaa takaa tavaroita

tässä kaupungissa. Ja jos teidän armonne pitää sanansa ja antaa

minulle kymmenentuhatta guldenia, mikä on ainoastaan tuhat guldenia

enemmän kuin mitä kynttilänjalat maksoivat minulle, sanon teille

mistä liiketoverini on tavattavissa, ja silloin tulee olemaan teidän

armonne oma vika, ellette onnistu taivuttamaan häntä antamaan teille

kysymyksessäolevia tavaroita."

"En maksa mitään, ennenkuin kynttilänjalat ovat hallussani, sitten

kunniasanani kautta lupaan maksaa teille kaikki. Valitkaa nyt nopeasti,

älkääkä tuhlatko aikaa. Pikajuna lähtee Wienistä kello yhdeltä. Jos

annatte minulle liiketoverinne osoitteen ja kirjoitatte muutamia sanoja

kortille ja mainitsette, että olen ystävänne, niin lähden Lontooseen

sillä kellonlyömällä. Jos kieltäydytte, menen heti poliisin luokse ja

ilmiannan teidät."

"Kuinka voin tietää, ettette ilmianna minua, kun olette saanut

tavarat?" mutisi juutalainen epäluuloisesti.

"Katsokaa minua", sanoi Volenski, "näytänkö kurjalta petturilta, joka

ensin hyötyisi miehestä ja sitten hänet pettäisi?"

Juutalainen katsoi sameilla silmillään terävästi nuorta puolalaista,

jonka miehekkäät kasvot näyttivät ylpeiltä, kiihtyneiltä ja

intohimoisilta, vaan eivät epärehellisiltä. Ja mitään sanomatta

juutalainen otti lompakostaan kortin, jossa olivat sanat — "Moses

Grünebaum, antikviteettikauppias", ja hän kirjoitti kortin takapuolelle

— "Isaac Davis, 14 Great Portland Street, London", ja sen alle

"Esitelläkseen ystävän", ja antoi sen Volenskille.

"Palaan Wieniin lauantaiksi", sanoi jälkimmäinen, "ja jos tuon

kynttilänjalat mukanani, maksan samana päivänä teille lupaamani rahat".

Ja vetäen hatun silmilleen Volenski lähti liikkeestä piittaamatta

juutalaisesta, joka seurasi häntä ovelle kumarrellen matelevaisesti

ja yhä edelleen asiaankuulumattomasi huutaen Abrahamia, Iisakkia ja

Jaakoppia todistamaan täydellistä viattomuuttaan.