XI

Volenski-parka oli alkanut näyttää kovin rasittuneelta ja huolten

painamalta. Viimeisten päivien mielenjännitys alkoi vaikuttaa häneen.

Hän ei huolehtinut niin suuresti puvustaan enää, hänen käyntinsä

oli tullut veltoksi ja hänen muuten niin vilpittömille, vaikkakin

uneksuville kasvoilleen oli ilmestynyt melkein luihu ilme. Hän

huomasi sen, kun hän saavuttuaan loistavasti valaistujen kahviloiden

tienoille, joita kahviloita sijaitsee Opernin ja Kolowratringin

kummallakin puolella, näki kasvonsa isossa peilissä, joita sijaitsee

liikkeitten ikkunoitten sivuilla, ja näki kravattinsa siivottomuuden ja

vaatteidensa pölyisyyden. Hän katsoi kelloonsa. Se oli vasta yhdeksän.

Oli riittävästi aikaa mennä kiireisesti hotelliin ja korjata puvun

ilmeiset puutteet, ennenkuin hän lähtisi suorittamaan tehtävää, jonka

hän nopean päättäväisenä oli asettanut päämääräkseen.

Mitä huolellisimmin hän alkoi muuttaa vaatteitaan pannakseen ylleen

tavanmukaisen mustan ja valkoisen iltapuvun unohtamatta napinreiästään

kukkaa tai taskustaan esiinpistävää hienoa nenäliinaa. Hän koetti

näyttää täydelliseltä kaupunkilaiskeikarilta — joutilaalta,

hienolta ja iloiselta — jollaista osaa hän oli näytellyt suurimman

osan elämästään, niin että se oli tullut melkein hänen toiseksi

luonnokseen. Ja erikoisesti hän tahtoi karistaa päältään kaiken, mikä

olisi muistuttanut kiusaantuneesta salaliittolaisesta, joka tuntee,

että hänen jäljillään ollaan, ja pelkää joka askeleella kohtaavansa

tuomionsa.

Ei ollut epäilemistä, että siitä kohtalokkaasta hetkestä asti,

jolloin kynttilänjalat varastettiin Itävallan rajalla, kohtalo

kangasti synkkänä heidän edessään, ja hän oli yksin kohdannut vaarat

ja vastukset taistellen säälimätöntä sattumaa vastaan. Heti alusta

alkaen hänet olivat ympäröineet mitä vaikeimmat yhteensattumat, ja kun

onni oli kääntymäisillään, tapahtui jokin vastainen aivan yllättävä

tapahtuma, joka mursi hänen kaikki mahdolliset toiveensa. Ensin sattui

kardinaalin onneton ajatus luovuttaa kynttilänjalat madame Demidoville,

sitten Oderbergin varkaus, sitten pakeni toinen varas mukanaan juuri ne

esineet, jotka olivat hänelle niin suunnattoman tärkeitä. Sitten ainoa

suuri tilaisuus, mikä hänellä olisi voinut olla illalla ilman Grete

Ottlingerin ihmeellistä onnea tai aavistusta, kun hän otti saaliin

mukaansa.

Mutta kaikesta tästä onnettomasta sekasotkusta toivoton nuori mies oli

keksinyt uuden toivon säteen. Hän tuskin uskalsi luottaakaan siihen,

mutta hän sai sen johdosta arvaamattoman onnen toimia itse, ryhtyä

todella toimenpiteisiin koettaakseen pelastaa itsensä ja toverinsa

kauheasta asemasta, minne hänen hyvää tarkoittava virheensä oli heidät

vienyt. Se merkitsi, että äly ja viekkaus voisi vielä pelastaa paljon

ja että hän sillä aikaa voisi olla ainakin vapaa toimettomuuden

sietämättömästä tuskasta, hänen ei tarvitsisi odottaa, väsyneenä

odottaa sitä musertavaa iskua, joka voisi millä hetkellä tahansa

yllättää heidät.

Koska oli jo myöhäistä ja Wien oli antautunut tavanmukaiseen

iltahuvitteluunsa, Volenski lähti "Kaiser Franzin" loistavasti

valaistuun, vaikka rappeutuneen näköiseen hotelliin Muzeumgassen

varrelle, jonka hotellin poliisi oli sanonut olevan Grete Ottlingerin

tavallisen iltaisten käyntien paikan. Kaikki, jotka ovat käyneet

Wienissä, ovat ehkä nähneet tämän hotellin prameilevine julkisivuineen,

joka on koristeltu kullatuilla laastimöhkäleillä, jotka ovat

lohkeilleet ja himmentyneet, ja sen upeilevat nukkavieruihin

polvihousuihin puetut portieerit, joiden housut joskus näyttävät olleen

karmosinin punaista plyysiä, kultakalunaisine takkeineen, jotka vähän

liiankin selvästi ilmaisevat niiden olevan peräisin vanhojen vaatteiden

kaupasta. Sisällä on tavallisesti aika melu varsinkin pikkutunneilla.

Porttikäytävässä, joka on aina hyvin kirkkaasti valaistu, seisoi

tavallisesti noin puolisen tusinaa hyvin nuoria kaupunkilaiskeikareita

oopperahattuineen, jotka oli sysätty takaraivolle, ja heidän

hampaidensa välissä oli tuoksuva sikari, jonka tarkoituksena oli

pikemmin tehdä heistä kypsemmän näköisiä, kuin he olivat, kuin

että he olisivat niistä nauttineet. He silmäilevät mauttoman

koreasti puettuja, maalattuja ja enimmäkseen hieman lakastuneita

kaunottaria, jotka kulkevat edestakaisin kadulla ja odottavat kutsua

samppanjaillallisille, ja he ovat niin ylimielisen näköisiä, että heitä

melkein luulisi hyvinkin kokeneiksi elostelijoiksi.

Volenski liittyi näihin nuoriin miehiin, vaikkakin hän tavallisesti

kammosi sekä tarkastelijoita että tarkastettuja. Mutta tänä iltana

hän seisoi prameassa porttikäytävässä katsellen hyvin epämiellyttävää

keltatukkaisten kaunottarien laumaa, joka kulki hänen ohitseen,

ikäänkuin hän olisi tahtonut löytää sydämensä valitun siitä joukosta.

Hän oli varmuuden vuoksi kysynyt eräältä portieerilta, oliko Grete

Ottlinger mennyt sisälle, ja kun hän oli saanut kieltävän vastauksen,

hän myös tyrkkäsi hattunsa kallelleen ja ryhtyi sytyttämään

sikaria koettaen näyttää niin välinpitämättömältä kuin suinkin

odottaessaan häntä, valokuvan näköistä henkilöä, valokuvan, jonka hän

tyytyväisyydekseen oli löytänyt tympäisevästä vinttikamarista — häntä,

jonka luottamuksen hän tällä hetkellä olisi ostanut naisen painolla

kultaa. Irroittaisiko samppanja vai runsas konjakkimäärä hänen kielensä

siteet, mietti hän.

He kuljeskelivat yhä edelleen edestakaisin. Joitakuita heistä

puhuteltiin ja vietiin illalliselle, toiset koettivat hymyillen

rohkaista epäröiviä. He olivat kaikki suuresti toistensa näköisiä

todellakin, sillä he olivat sisaruksia häpeässä ja kurjuudessa.

Mutta hänet hän tuntisi. Hän tiesi sen — hän tuntisi hänet tuhansien

joukosta. Hän oli katsonut hänen valokuvaansa vain minuutin, mutta

hänen kasvonsa tanssivat hänen silmiensä edessä. Ne olivat rumat ja

tavalliset, mutta eivätkö ne olleet hänen kohtalonsa kasvot?

Ah, tuolla hän viimeinkin tuli, Ivan ikäänkuin aavisti hänen

läsnäolonsa, ennenkuin hän edes kuuli hänen käreätä, karkeata ääntään

tai näki hänen jykevät, moukkamaiset kasvonsa, joita halpa, ylen korea

hattu varjosti.

Ennenkuin hän edes ehti puhutella naista, tämä tuli hänen luokseen.

Ehkä hän oli nähnyt, kuinka innokkaasti hän oli katsonut häntä. Hän

heitti pois sikarinsa, ja koettaen näyttää ystävälliseltä kurjaa

olentoa kohtaan hän pyysi häntä seuraamaan itseään.

Nainen silmäili häntä kiireestä kantapäähän ja huomasi ensi

silmäyksellä, että hänen takkinsa kangas oli hienointa laatua, hänen

paitansa moitteeton ja hänen sikarinsa hyvätuoksuinen. Tästä hän

ilmeisesti päätteli, että illallisilla kulutettaisiin runsaasti

rahaa, ja hän nyökkäsi huolettomasti hyvästi vähemmän onnellisille

tovereilleen ja seurasi Volenskia eteiseen. Ivan tilasi toimistosta

yksityishuoneen ja mahdollisimman hienon illallisen ja parasta viiniä,

mistä "Kaiser Franz" voi kerskua. Matelevaiset ja huomaavaiset

tarjoilijat nyökkäsivät onnittelevasti Gretelle hänen tapaamansa

ilmeisen kultakaivoksen johdosta, ja Volenski seuralaisineen saatettiin

pian prameaan ja upeilevaan ensimmäisen kerroksen huoneeseen.

Ikkunat olivat Muzeumgasseen päin, ja Volenski kumartui ikkunasta ulos

hengittäen kylmää yöilmaa koettaen jäähdyttää tykyttäviä ohimoltaan ja

tyynnyttää väriseviä hermojaan.

Tuon yleisen prameasti puetun naisen läsnäolo teki hänen olonsa

tukalaksi. Hän ei voinut karkoittaa mielestään näkemäänsä likaisten

portaiden päässä olevaa ullakkokamaria paljaine lattioineen,

raihnaisine vuoteineen ja täynnä likaa ja kirjavia pikkuesineitä

olevine laatikkoineen. Hän koetti ajatella häntä vain sinä ainoana

henkilönä, joka voisi, jos tahtoisi, kun Volenski löytäisi otollisen

menettelytavan, pelastaa hänet vaarallisesta asemastaan.

Hän oli varmaankin kätkenyt kynttilänjalat johonkin varmaan paikkaan

poliisin silmiltä piiloon, tai ehkä hän oli ne jo myynyt jollekulle

rikostoverilleen. Volenskin oli otettava selkoa tästä, ja niinä

muutamina minuutteina, jotka kuluivat, ennenkuin tarjoilija palasi

illallisen keralla. Ivan vaikeni terästääkseen itseänsä vaikeaan

tehtäväänsä.

Sillä tämä olisi varmasti nuorelle ja hienostuneelle, iloisen kaupungin

karkeimpiin huvituksiin tottumattomalle miehelle vaikea koetuskivi.

Ivan huomasi kääntyessään ympäri, että naisen silmät olivat kiintyneet

häneen huvitettuina, puoleksi säälivinä. Ilmeisestikin hän tuntui

naisesta nuorelta, kainolta hupsulta, joka kovin halusi maistaa

nautinnon maljasta, mutta jota vaivasi epäröivä kömpelyys, kun hänen

oli ryhdyttävä tuumasta toimeen. Osa sopi Ivanille. Hän päätti näytellä

sitä ja kätkeä hermostuneen ärtyisyytensä ankaran ujouden verhoon. Hän

ei edes tietänyt, mitä hänen olisi pitänyt puhua, mutta hän toivoi,

että samppanja, jota hän oli tilannut väkevää ja runsaasti, irroittaisi

hänen samoinkuin naisenkin kielen kahleet.

Grete oli viime hetkinä heittänyt takkinsa ja hattunsa yltään, ja nyt

hän esiintyi kirjavassa iltapuvussa paljastaen viehkeensä, joilla,

kuten keisarin kynttilänjaloilla, oli antiikkista arvoa.

"Pankaa kaikki syrjäpöydälle", sanoi hän tarjoilijalle, "me palvelemme

itse itseämme, eikä teidän tarvitse tulla, ennenkuin soitamme teitä".

Harjaantunut palvelija järjesti illallispöydän ohjeiden mukaan. Sitten

hän silmäsi vielä kerran kaikkea nähdäkseen, että kaikki oli kunnossa

ja poistui vaiteliaana.

"Toivon, että pidätte siitä, mitä olen tilannut", sanoi Ivan

kömpelösti. "Ellette, niin pyytäkää mitä vain haluatte, jotakin, josta

tulette vilkkaalle päälle, nähkääs", hän jatkoi nauraen väkinäisesti,

"meidän pitää nauttia yhdessäolostamme, vai kuinka?"

Jää oli sulanut. Grete purskahti iloiseen raikuvaan naurunhahatukseen.

"No niin, sinä olet hullunkurisin tapaamani olento", sanoi hän

tutisten iloisuudesta. "Pelkäätkö minua? Et ole avannut suutasi, sen

jälkeen kuin toit minut tänne. Ei, ei sinne", hän sanoi, kun Ivan

juhlallisesti istuutui häntä vastapäätä pöydän taa. "Minusta tuo on

hyvin epäkohteliasta, ja annan sanani, etten syö sinua suuhuni. _Ach,

Herr Je_!" hän lisäsi huokaisten, "pöydällä olevat ruoat ovat paljon

herkullisempia kuin sinä, etkä sinä ole ensimmäinen nuori mies, jonka

kanssa olen illastanut. Tule istumaan tänne, pikku poju", ja hän siirsi

tuolin viereensä.

Ivan oli iloinen, että hän oli alkanut keskustelun — jota hän

nähtävästi kykeni hyvin jatkamaan — muutti tuolinsa niinkuin nainen

halusi ja kaatoi itselleen ja tälle täyden samppanjalasin.

Ihmisparka! Hän nautti niin täydellisesti tästä hienosta illallisesta

ja juotuaan yhden lasin Perrier Jouet'ta hän alkoi kertoa hänelle

kaskuja kirjavasta urastaan, ja neljännestuntia myöhemmin hän

työntäytyi hänen viereensä näyttäen samalla hieman huvitetulta.

"Sinä hupsu poju, sinä saat, ymmärräthän", ja nainen ojensi hyvin

punaisen poskensa häntä kohden.

"Katsopa! Tarjoilija tulee", sanoi Ivan työntäen tuolinsa taaksepäin ja

hypäten nopeasti pöydän luota pois.

Kun hän vain ajattelikin tuon ruman vanhentuvan naisen suutelemista,

niin kylmät väreet kulkivat hänen selkäpiitään pitkin.

"Mitä sitten, vaikka hän tuleekin, pojuseni?" vastasi nainen saaden

hillitsemättömän naurukohtauksen — ajatus tuntui hänestä niin

huvittavalta. "Luuletteko, että hän ei milloinkaan ennen ole nähnyt

minua suudeltavan? Mitäs siitä, rohkaise mielesi ja istu taas. Sinun

mammasi ei saa mitään tietää. Kas niin, näin on paljon mukavampaa",

hän lisäsi, sillä Volenski, joka äkkiä käsitti tilanteen tärkeyden,

oli uhrannut tunteensa polttouhrina suuren asian alttarille ja palasi

paikalleen daamin viereen kiertäen kätensä hänen antiikkisen vyötärönsä

ympärille. Nainen kallisti keltaisen päänsä kaipaavasti hänen

olkapäälleen.

"Tiedätkö, pikku poju, etten minä tavallisesti paljonkaan piittaa

sinunkaltaisistasi nuorista herrasmiehistä?"

"Etkö?" hän kysyi välinpitämättömästi.

"No niin", hän sanoi nyrpeänä, "ei heidän kanssaan voi huvitella. He

pelkäävät niin mahdottomasti, että heidät nähdään meidän seurassamme,

etteivät he uskalla ottaa meitä mihinkään mukaansa."

Ivan ei voinut olla hymyilemättä itsekseen ajatellessaan, että hän

ottaisi mukaansa tämän kaunottaren — esimerkiksi oopperaan — ja

tapaisi hänen ylhäisyytensä, eikä hän ihmetellytkään, etteivät "nuoret

herrasmiehet", kuten hänkin, vieneetkään häntä teatteriin kovinkaan

usein.

"Minkälaisista ihmisistä siis pidät enimmän, Grete?" hän sanoi

pitääkseen yllä keskustelua.

"Oh, minulla on monia ystäviä, todellisia ystäviä", vastasi Grete.

"Mutta sinullapa onkin kaunis sormus, poju!"

Volenski käsitti tällä hetkellä, että oli erinomaisen tärkeätä saada

kuulla jotakin Greten todellisista ystävistä. Hänen täytyi saada hänet

kertomaan niistä. Tietenkin rikostoveri, joka vangittiin Oderbergissä,

oli eräs niistä, ja kuka tietää, joku toinen ystävä voisi tällä

hetkellä todellakin omistaa kohtalokkaat kynttilänjalat!

Ottaen sormuksen sormestaan hän pisti sen Greten käteen ja sanoi

koettaen olla sydämellinen:

"Ole hyvä ja ota se. Se saa koristaa sinun kaunista kättäsi. Mutta

kerrothan minulle jotakin lisää ystävistäsi — todellisista ystävistä,

jotka eivät ole nuoria gentlemanneja."

"Eräs heistä oli näyttelijä ja ansaitsi aika paljon rahaa — hän

näytteli kaikenlaisia osia — ja, hyvä Jumala! Joskus vieläkin nauran,

kuinka kätevästi hän osasi naamioida kauniit piirteensä. Mutta älä

välitä siitä, siro poikani", hän lisäsi hyväilevästi, "on sinullakin

kaunis naama, ja —"

"Älä huoli naamastani. Kerro minulle hänen naamastaan."

"Nytpä sinä olet äreänä", sanoi Grete nyrpistäen nenäänsä. "En puhu

enää hänestä, vaikka hän onkin kierä kaveri. Voisinpa kertoa sinulle

eräitä hänen kepposiaan. Mutta mitä vielä, ne eivät ole sinua varten."

Volenski huomasi, että keskustelu oli tulemassa mielenkiintoiseksi. Hän

nielaisi viimeisenkin kammon hivenen, jota hän tunsi tätä raakaa, nyt

aivan juopunutta naista kohtaan, ja kaataen hänelle ison lasillisen

samppanjaa hän sanoi: "Juopa tästä, tyttöseni, ja kerro minulle

joitakin toverisi kepposia. Tahtoisin mielelläni kuulla jotakin, mikä

panisi minut naurutuulelle."

Hän joi samppanjaa eikä sanonut mitään hetken aikaan, sitten hän

puhkesi äänekkääseen nauruun.

"Ah! Mutta minäpä teinkin tänään kaikkein parhaimman kepposen. Petin

heidät kaikki järjestään. He luulivat olevansa koko näppäriä, niinpä

niin, mutta Grete Ottlinger oli yksinään ylivoimainen heille. Poju,

älä näytä niin pelästyneeltä. Anna minulle lasi samppanjaa vielä, ja

minä kerron koko asian. Vielä lasi samppanjaa, poju, täytä se reunoja

myöten. Minä en usein saa samppanjaa. Miehet useinmiten antavatkin

minulle olutta tai pirtua. Näet, etten ole enää niin nuori kuin olen

ollut. Mutta samppanjaa — pidän samppanjasta —."

Nainen alkoi tulla kovin päihtyneeksi ja äänekkääksi. Volenski, joka

oli yhtä kiihtynyt kuin hänkin, joi myöskin pari lasillista. Hän ei

ajatellut muuta, hän ei ollut tietoinen muusta, kuin että tämä nainen

piti hänen kohtaloaan käsissään ja että hän saisi tietää sen viiden

minuutin kuluttua.

"Oi, se oli hullunkurista", nauroi nainen taas, "tiesinhän heidän

olevan kintereilläni. Minä en ole niinkään typerä. He antoivat minun

tulla takaisin Wieniin. He tarkastivat huoneeni, sillä aikaa kuin olin

poissa. He luulivat, etten sitä tietäisi."

"Poju", hän kuiskasi, "vanha Moses Grünebaum odotti asemalla minua.

Hänellä oli tavarat myymälässään jo, kun miehet vielä seurasivat minua

ympäri kaupunkia ja väänsivät huonettani nurin. Eivätkä he löydä

mitään. Ha! Ha! Ha! Se oli vasta kepponen, poju! Häh, poju? Mikä sinua

vaivaa? Tule tänne, sanon minä. Mihin hitossa sinä lähdet?"

Sillä Volenski hapuili hattuaan, käsineitään ja takkiaan, ja

heitettyään naiselle sata guldenia hän oli paennut hotellista,

sivuuttanut kummastuneet tarjoilijat kiiruhtaen kadulle ja jättäen

Greten maksamaan illallisesta, ja Grete yhä edelleen mutisi itsekseen:

"Poju — enhän minä! _Gott in Himmel! Ach, Herr Je_!"