IX

Sillävälin Ivan Volenski oli kärsinyt tavattomasti. Hänen asemansa

oli sillä hetkellä omituinen. Vaikka hän oli kiihkeästi toivonut

voivansa edistää suurta asiaa, niin hän oli sen sittenkin saattanut

vaaranalaiseksi — tietämättään — niin että sitä oli miltei mahdoton

korjata. Hänen toverinsa olivat luottavaisina sijoittaneet henkensä ja

vapautensa hänen käsiinsä hänen varmojen lupaustensa houkuttelemina,

ja vuorokautta myöhemmin hän oli luovuttanut heidän paperinsa

poliisiagentin haltuun, vietäväksi poliisille, jota he niin kovin

pelkäsivät.

Ja kuitenkin lähettilään oli tuota kohtalokasta yötä seuranneena

aamuna onnistunut melkein rauhoittaa hänet. Ehkäpä hänen ylhäisyytensä

tunsi itsensä hieman syylliseksi kynttilänjalkojen tähden ja arveli,

että hänen sihteerinsä syytti häntä siitä, että hän oli sallinut

niiden joutua toisiin käsiin. Hyvin pahoillaan hän selitti Ivanille,

mikä vahinko oli sattunut toiselle Amorin kädelle, minkä sekä hän

että madame Demidov olivat huomanneet ja minkä johdosta hän lopulta

hyväksyi madamen ehdotuksen. Pala palalta Volenski urkki kardinaalilta

yksityiskohtaisen selonteon siitä, mitä oli tapahtunut hänen ja kauniin

venakon kesken keisarin kynttilänjalkoihin nähden. Hän kuuli, että

madame oli omin käsin käärinyt loukkaantuneen koruesineen pakettiin ja

pannut sen syrjään ja että madame oli luvannut olla hyvin varovainen,

jotta ei enää voisi tapahtua mitään vahinkoa.

Hänellä oli siis taas syytä kiittää kaitselmusta, että se oli ohjannut

hänen kätensä vahingoittuneeseen kynttilänjalkaan, kun hän oli kätkenyt

kohtalokkaat paperit.

Toistaiseksi madame Demidov ei tietänyt mitään, siis jotakin toivoa

oli jäljellä, ja niin pian kuin hänen ylhäisyytensä olisi poistunut

Wienistä, mikä onnettomuudeksi tapahtuisi vasta illalla, Ivan aikoi

lähteä Pietariin viivyttelemättä ja poissaolevan isäntänsä puolesta

pyytää madame Demidovia antamaan kynttilänjalat hänelle, jotta niitä

talletettaisiin varmassa paikassa paavin lähetystössä.

Sillävälin ei olisi puhuttava sanaakaan hänen tovereilleen. Hän oli

edellisenä iltana nähnyt puheenjohtajan ja oli kertonut hänelle

kardinaalin suunnitelmien muuttumisesta, mistä johtui, että hän

Volenski voisi viedä paperit Taranjeville kahta päivää aikaisemmin kuin

oli luultu. Kaikkien heitä uhkaavien vaarojen kertominen heille olisi

turhaa julmuutta. Eiväthän he voisi tehdä muuta kuin odottaa iskua, jos

sen piti langeta. Mirkovitsh tahtoisi tappaa tsaarin pojan. Paljastus

yllyttäisi heitä surmaamaan turvattoman vangin.

Nyt hänen ylhäisyytensä ei ollut enää huolissaan. Ei tarvinnut mitään

pelätä eikä hätäillä. Kardinaalin lähdettyä Volenskin mieli rauhoittui,

ja hän saattoi taas nukkua rauhallisesti näkemättä tuskallisia unia

vankiloista ja Siperiasta.

Seuraavana aamuna hän tunsi voivansa hyvin ja olevansa virkeä ja valmis

lähtemään pikajunassa Oderbergin kautta Pietariin, vähän enemmän kuin

vuorokautta myöhemmin kuin madame Demidov oli lähtenyt, seuratakseen

tarkoin hänen kintereillään.

Hän aterioitsi iloisena ja huolista vapaana ja avasi koneellisesti

aamulehden vilkaistakseen uutisia. Ja lukiessaan lehteä hän huomasi

siinä jotakin, joka mursi kaikki hänen toiveensa, ja ensimmäistä kertaa

hän epäili, olikohan kaitselmus sittenkään heidän puolellaan.

"Taas rohkea varkaus rajalla.

Eilen matkustajain tavaroita tarkastettaessa Oderbergissa kello kuuden

aikaan aamulla tapahtui rohkea varkaus.

Kun Madame Demidov, ylimyspiireissämme hyvin tunnettu nainen, poistui

vaunuosastostaan, tullimiehen valepuvussa oleva mies tarjoutui

kantamaan hänen vaatelaukkuaan ja matkalaukkuaan. Mies näytti

seuraavan häntä tavaroiden kanssa, ja vasta neljännestuntia myöhemmin

madame Demidov totesi, että mies ja kaikki hänen tavaransa olivat

kadonneet. Madame Demidov ilmoitti, että laukku sisälsi joitakin hyvin

arvokkaita esineitä. Hänen huomattiin suuresti kiihtyneen, kun hän sai

kuulla menetyksestään. Asia on poliisin huostassa, joka on jo päässyt

jäljille."

Lukija käsittää hyvin, mitä tämä uutinen lehdessä merkitsi Volenskille.

Kun kaikki jo jonkin aikaa oli ollut rauhallista ja varmaa, tuntui

isku lankeavan hänen päälleen melkein huumaavan voimakkaana. Lehti

putosi hänen kädestään, ja noin kymmenen minuuttia istui hän tuijottaen

tyhjyyteen kykenemättä ajattelemaan tai mitään suunnittelemaan, ja

hänen aivonsa melkein kieltäytyivät pitämästä asioita tosina ja kaikkia

niistä johtuvia hirmuja. Vain muutama tunti sitten nuo paperit,

jotka hän oli niin kevyellä mielellä kätkenyt luulemaansa maailman

turvallisimpaan paikkaan, minkä hän voi keksiä, olivat kaitselmuksen

ihmeellisellä avulla välttäneet Venäjän nokkelimman naisen silmiä

— itse mitään tietämättä nainen kantoi nuoren nihilistikoplan

salaisuuksia varmassa tallessa rajan poikki suoraan poliisin kitaan —

hän, joka itsekin oli agentti ja vakooja.

Tilanne oli vaarallinen. Volenski oli pelännyt, että jokin mitätön

sattuma voisi yhdennellätoista hetkellä petkuttaa häntä, mutta se

sattuma oli niin mieletön, että hänellä oli vieläkin rohkeutta nauraa

itsekseen omituiselle yhtymykselle, että poliisiagentti joutui

kuljettamaan nihilistien papereita rajan poikki. Ja korkeintaan

parissa päivässä hän olisi saanut paperit takaisin ja palauttanut ne

tovereilleen, ja kun kaikki taas olisi ollut turvallista, hän olisi

voinut nauraa omille kauhunkuvilleen. Mutta, kuinka suuresti nyt

olikaan tilanne muuttunut. Varastetut paperit olivat tällä haavaa

varkaiden tai varastettujen tavarain piilottajain armoilla, jotka

tietenkin koettaisivat hyötyä kaappauksestaan niin paljon kuin suinkin.

Sillä kynttilänjalkojen salaisuus ei pysyisi salassa kauankaan, kun

ne olisivat joutuneet kuriositeettikauppiaan käsiin, jotka kauppiaat

ovat niin perehtyneitä sellaisiin asioihin...Ja Ivan kauhistui

ajatellessaan, kuinka täydellisesti hän tovereineen oli nyt roistojen

vallassa. Käytettäisiinköhän papereita kiristykseen, ilmiantoon vai

niihin?

Palvelija oli tullut takaisin hetki sitten ilmoittamaan sihteerille,

että oli aika lähteä, jos hän aikoi matkustaa Kassa-Oderbergin junassa,

mutta Ivan oli kärsimättömästi sanonut, että hänen suunnitelmansa

olivat muuttuneet. Hän ei aikonut lähteä sinä aamuna.

Kun mies oli jättänyt hänet yksin, hän otti taas esille

_Fremdenblattin_ ja luki kohtalokkaan kirjoituksen moneen kertaan,

kunnes hänen kivistävät ohimonsa alkoivat tykyttää rajusti ja kirjaimet

tanssia hänen kirvelevien silmiensä edessä, ja hän tunsi päätänsä

huimaavan ja pyörtyvänsä uutta tuntematonta kauhua ajatellessaan.

"Poliisi on jo päässyt jäljille", hän mutisi. "Millä tavalla jäljille?

Ja mitä tapahtuisi, jos se löytäisi varastetut tavarat?"

Matkalaukku tietenkin avattaisiin ja kaikki tavarat tutkittaisiin

ja palautettaisiin madame Demidoville, joka sen jälkeen luultavasti

hyvinkin mielellään antaisi kynttilänjalat takaisin Volenskille

ja vierittäisi kaiken vastuun hartioiltaan. Mutta sitä ennen

käsittelisivät niitä kymmenet kädet: ensin varkaat, sitten poliisi,

sitten virkamiehet, joista kuka tahansa voisi koskea salaista jousta,

ja silloin —?

Volenski koetti varmistua siitä, että tämä mahdollisuus oli hyvin

pieni, että salaiset säiliöt olivat hyvin kätketyt, jouset kovin

jäykät, jotka antaisivat perään, vain lujasti puristettaessa. Mutta

kuitenkin hän tuli levottomaksi, hänen oli mahdoton istua hiljaa,

ihmisiä täynnä olevat kadut tuntuivat houkuttelevan häntä, ja hän

toivoi epämääräisesti, että hän kuulisi tuoreita uutisia kahviloiden

ihmisryhmien keskeltä, kuinka tämä varkausjuttu oli nyt kehittynyt.

Varmaankin kaikki ihmiset pohtivat vilkkaasti asiaa.

Hän otti hattunsa ja lähti kävelemään Kolowratringiä pitkin oopperaa

kohden. Vaisto — itsesäilytysvaisto — kuiskasi hänelle, että hänen oli

hillittävä itsensä eikä annettava kenenkään ohikulkevan muukalaisen

huomata hänen omituista kiihtymystään, villiä, rajua katsettaan. Hän

käveli hiljalleen erääseen isoon kahvilaan puristaen siellä täällä

jonkun kättä ja tervehtien joitakuita. Tuntui omituiselta, ettei

kukaan hänen kohtaamistaan puhunut Oderbergin varkaudesta. Volenski

ei voinut käsittää, että niin tärkeä tapahtuma hänelle voisi tuntua

toisista niin yhdentekevältä. Hänen ympärillään ja hänen kanssaan

keskusteltiin vain uudesta oopperasta, odotetusta hallituspulasta ja

Gallmeyerin viimeisestä menestyksestä, mutta kenestäkään ei madame

Demidovin matkalaukun varkaus ollut mitenkään huomattava, eikä Volenski

uskaltanut ruveta keskustelemaan asiasta itse. Hän pelkäsi, että hänen

äänensä voisi väristä, että hänen tuskaiset silmänsä paljastaisivat

hänen kiihtymyksensä.

Hän kuunteli kärkkäästi uutisia, huomautuksia ja kulki toisesta

kahvilasta toiseen, mutta vain kerran hän kuuli mainittavan

varkaudesta. Eräs nuorukainen sanoi toiselle, että epäilemättä madame

Demidovin jo oli onnistunut saada poliisi varkaiden jäljille: hänhän

oli perehtynyt poliisin asioihin itsekin. Toinen nuori mies nauroi ja

asia unohdettiin.

Kaksi tuntia kului hitaasti. Pakollinen toimettomuus painoi raskaasti

Volenskin mieltä. Tuntemattoman pian tulevan ratkaisevan tapahtuman

väsyttävän odottamisen tuottama jännitys alkoi rasittaa häntä, ja hän

poistui keskikaupungin vilkkailta kaduilta mennäkseen kaukaisemmille ja

hiljaisemmille kaduille, missä hänelle tarjoutuisi hieman vapautta ja

missä hänen ei tarvitsisi niin kovin hillitä kiihtymystään.

Niin hän oli päätynyt _Fremdenblattin_ toimitustalon eteen, missä

oli vilkasta hyörinää ja melua, mikä todisti, että ensimmäinen

iltapäiväpainos lähetettiin kaupungille. Hän kiitti sattumaa, joka oli

ohjannut hänen askeleensa tälle suunnalle ja osti numeron lehteä ja

ryhtyi innokkaana tarkastelemaan sen sisältöä.

Ah, kas siinä! Ilmeisesti uusia tietoja!

"Oderbergin varkaus.

Rajapoliisimme on jälleen osoittanut erinomaista kykeneväisyyttään ja

toimintanopeuttaan, mistä se on tullut tunnetuksi. Varas, joka vei

madame Demidovin matkalaukut Oderbergissa eilen aamulla, vangittiin

'Heinrich Marshall’-nimisen ravintolan yksityishuoneessa samassa

kaupungissa, jonne hän oli paennut rikostoverinsa kanssa jakaakseen

saaliin. Kun poliisi tunkeutui huoneeseen, molemmat varkaat ilmeisesti

riitelivät kovaäänisesti eräistä pienistä koristeista, joita oli

karissut lattialle. Mies, joka on tunnettu rikollinen, jota poliisi

kauan on etsinyt, tuntui olevan niin kiivastunut tai muutoin niin

pelästyksissään, ettei hän yrittänytkään paeta, mutta hänen toverinsa,

joka sivumennen sanoen on nainen, onnistui paeta ikkunan kautta

siepattuaan muutamia tavaroita mukaansa. Mutta eräs poliisi tunsi

hänet, ja luultavasti hänetkin nyt on vangittu.

Poliisille oli suureksi avuksi vangitsemisessa muutamat aseman

kantajat, joita, kuten kerrotaan, innosti madame Demidovin lupaama iso

rahapalkkio. Heidän tyytymättömyytensä ja suuttumuksensa oli sentähden

suuri, kun nainen väittäen, että pari kallisarvoista esinettä oli

vielä kadoksissa, kieltäytyi maksamasta mitään palkkiota löydetyistä

esineistä. Hän tuntui olevan kovin kiihtynyt ilmoittaessaan asian

oikeudessa ja selitti kiihtymyksensä johtuvan siitä, että kadoksissa

oleviin tavaroihin kuului pari hyvin kallisarvoista antiikkista,

kultaista ja posliinista kynttilänjalkaa, jotka eivät olleet

hänen omaisuuttaan, mutta jotka oli luovuttanut hänen erikoiseen

huolenpitoonsa eräs ystävä, jonka nimeä hän kieltäytyi ilmaisemasta.

Naisen kova mielenliikutus koko kuulustelun aikana on herättänyt

huomiota."

Lehti putosi Volenskin käsistä, ja hän seisoi kadulla katsellen

tyhjyyteen melkein hoiperrellen, ikäänkuin hän olisi ollut juovuksissa.

Kauheinta tässä näytelmässä, joka tapahtui hänen ympärillään oli se,

että vaikka hän oli se henkilö, jota juttu enimmän koski, hänen oli

aivan hyödytöntä, jopa suorastaan vaarallista millään tavalla sekaantua

siihen. Eikä hänen kärsimyksistään ollut suinkaan pienin se, että hän

tunsi itsensä aivan voimattomaksi tekemään mitään, mikä pelastaisi

hänet tovereineen pelottavasta kauheasta iskusta, joka voisi koska

tahansa musertaa heidät. Mutta nyt oli tullut vakavan harkitsemisen

hetki. Tuli olemaan ehdoton pakko — Ivan tunsi sen — että hänen täytyi

suunnitella jokin varma keino asioiden selvittämiseksi, hänen täytyi

ottaa käytäntöön jokin menettelytapa, päättää, missä määrin hänen oli

ilmoitettava tovereilleen ja etsiä heidän apuaan ja neuvojaan. Mutta

sitä varten oli rauha tarpeen, ja Volenski suuntasi nyt askeleensa

hotellia kohden tuntien, että hänellä ei ollut oikeutta laiminlyödä

hänen ylhäisyytensä kirjeenvaihtoa, kuten hän oli jo kauan tehnyt.

Kotimatkalla muistui hänen mieleensä kaikenlaisia rauhattomia ajatuksia

ja olettamuksia, probleemi, jonka ratkaiseminen merkitsisi hänelle ja

hänen ystävilleen joko elämää tai kuolemaa.

Lukittuaan työhuoneensa oven Ivan päätti tarmokkaasti karkoittaa

kaikki ikävät ajatukset ja antautua isäntänsä työhön. Hän kirjoitti

kaikki tärkeät kirjeet, lajitteli ne, jotka hänen tuli lähettää hänen

ylhäisyydelleen, järjesti kaikki hänen työtänsä koskevat paperit, ja

vasta myöhään yöllä, kun palvelija toi hänelle valoa, hän piti pienen

lepohetken ja kertasi mielessään kaiken, mitä hän muisti tärkeiden

paperien katoamisesta, ja hän mietti uudestaan kaiken sen, mitä hän

aikoi tehdä.

Hänelle oli tehnyt hyvää ahkerasti työskenteleminen sekä ruumillisesti

että sielullisesti. Hänen aivonsa olivat nyt selvemmät ja hänen

hermonsa vähemmän rasittuneet kuin silloin, kun hän oli kulkenut

joutilaana ja rauhattomana pitkin katuja.

Oli selvää, että tilanne tällä hetkellä ei ollut pahempi kuin se oli

ollut aamullakaan, eikä vielä ollut syytä varoittaa salaliittotovereita

kertomalla heille, mitä oli tapahtunut, ja kääntämällä heidän vihansa

häntä kohden, vaikka nytkin jo oli tarpeeksi paljon kärsimistä.

Ei, oli parasta, että he saisivat olla tietämättömiä vielä hetken

aikaa, sillä Ivan ei vielä ollut lakannut toivomasta, että papereita

ei vielä oltu löydetty ja että hän voisi taivuttaa madame Demidovin

antamaan kynttilänjalat hänelle, niin pian kuin hän olisi saanut ne

takaisin poliisilta, koska tapaus lienee hänet suuresti pelästyttänyt.

Vaara piili yksinomaan siinä, että niin vaaralliset paperit olivat

lyhyenkään aikaa niin täydellisesti poissa hänen kättensä ulottuvilta,

että niin peloittava salaisuus oli ainoastaan sattuman armoilla.

Hänen ylhäisyydestään taas Volenski tiesi, että heti kuin hän oli

vapaa diplomaattitoimistaan, hän ei edes katsahtanut sanomalehteen.

Toistaiseksi hänen nimeään ei oltu mainittu, ja — mutta samassa uusi

merkillinen ajatus juolahti Volenskin mieleen ja asian synkkä puoli

— jota hän oli turhaan yrittänyt pitää valoisana — muistui hänen

mieleensä. Miksi madame Demidov oli niin tarkasti koettanut pitää

kardinaalin nimeä salassa? Johtuiko se pelkästään siitä, ettei hän

luonnollisestikaan tahtonut hänen saavan tietää, kuinka huonosti hän

oli ansainnut kardinaalin luottamuksen, tai johtuiko se siitä — ja Ivan

kalpeni sitä ajatellessaan — että hän ei tahtonut hänen ylhäisyytensä

saavan tietää hänen menetystään sentähden, että hän maailmannaisena oli

siinä määrin unohtanut itsensä, että hän oli ollut suuresti järkytetty

ja herättänyt oikeusviranomaisten ja reportterien huomiota?

Jos hän sattumalta oli jo keksinyt peloittavan salaisuuden ja tahtoen

saada kaiken kunnian valtauksestaan halusi mielellään paperit takaisin

ja ne hallussaan ilmiantaa salaliittolaiset ja vaatia palkintoaan.

Olikohan hänen kiihtymyksensä seurauksena siitä kauhusta, jonka

valtaan hän oli joutunut pelätessään menettävänsä kallisarvoiset

todistuskappaleet, joita ilman hänen muistinsa ei riittäisi ehkä

luettelemaan uskaliaan juonen suunnittelijoita. Niin, kaikki tuo oli

mahdollista. Ivan tiesi sen koko ajan, vaikka hän yrittikin ponnistella

houkutellakseen itsensä väärään luuloon, että kaikki oli turvallista ja

varmaa toistaiseksi. Madame Demidov ilmeisesti oli jäänyt Oderbergiin

ollen valmis vaatimaan heti omaisuuttaan. Ivan mietti, ilmoittaisiko

hän mitään hänelle. Se olisi järkevä teko, jos hän ei ollut keksinyt

papereita, mutta aivan hyödytön, jos hän oli jo löytänyt paperit.

Ivanille tarjoutui vielä toinen tilaisuus, hän voisi itse ilmoittaa

asian poliisille — nyt kun kynttilänjalat oli todellakin mainittu

kadonneeksi omaisuudeksi — ja hän voisi ottaa selvää, sallisivatko

he hänen ottaa ne haltuunsa hänen ylhäisyytensä paavin lähettilään

puolesta.

Tämä ajatus mielessään hän kutsui ajurin, koska oli myöhäistä, ja ajoi

etsivään osastoon. Poliisipäällikön paroni von Hermansthalin hän tunsi

hyvin, sillä hän oli usein tavannut hänet seurapiireissä ollessaan

kardinaali d'Orsayn seurassa.

Paronilla oli kovin paljon puuhaa, ja Volenski sai odottaa kolme

neljännestuntia hänen odotushuoneessaan. Ivanilla oli siis paljon aikaa

päättää, minkälaista diplomatiaa hänen oli paras käyttää.

Hän sanoisi paroni von Hermansthalille virallisena salaisuutena, että

kynttilänjalat, joihin madame Demidov oli viitannut luetellessaan

kadonneet tavaransa, oli hänen isäntänsä kardinaali d'Orsay tämän

haltuun luovuttanut, että nämä kynttilänjalat paavin lähettiläs oli

epävirallisesti lahjoittava eräälle Pietarissa asuvalle naiselle erään

korkea-arvoisen henkilön puolesta, jonka nimeä Volenski ei tahtonut

mainita, mutta jonka paroni von Hermansthal saisi arvata. Lopuksi

hän lisäisi, että hänen ylhäisyytensä täydellisesti luottaisi paroni

von Hermansthalin tunnettuun tahdikkuuteen ja vaiteliaisuuteen sekä

että kardinaali ja tuo korkea-arvoinen henkilö toivoivat, että asia

pidettäisiin niin paljon kuin mahdollista sanomalehdiltä salassa, että

kynttilänjalat eivät saisi kulkea muiden kuin aivan välttämättömien

käsien kautta ja että Volenski edistääkseen tätä asiaa nyt pyysi paroni

von Hermansthalin voimakasta apua hänen ylhäisyytensä puolesta.

Tämän suunnitelman ja puheen muodostettuaan päässään Ivan tuntien

itsensä rauhallisemmaksi kykeni astumaan Itävallan poliisipäällikön

yksityishuoneeseen ollenkaan vapisematta.

Paroni von Hermansthal, tyyni aristokraattisen näköinen vanha mies,

joka omasi viehättävän kahdeksannentoista vuosisadan käytöksen,

kuunteli tarkkaavaisesti kaikkea, mitä Volenskilla oli sanottavana, ja

pyysi häntä istumaan, samalla kuin hän luki tekemänsä muistiinpanot, ja

sanoi hetken kuluttua:

"Hyvä Volenski, hyvin mielelläni tulen auttamaan hänen ylhäisyyttään

niin paljon kuin voin. Jos kerrotte minulle, mitä te haluatte tehdä,

niin katson millä tavalla voin olla teille avuksi."

"Pyydän vain teiltä lupaa saada kynttilänjalat haltuuni hänen

ylhäisyytensä puolesta, ilman että ne joutuvat kenenkään käsiin, paitsi

teidän ja minun, ja ilman niitä muodollisuuksia, jotka tavallisesti

liittyvät poliisin löytämän omaisuuden takaisinvaatimiseen."

"Mutta madame Demidov on tällä hetkellä se, jolta kynttilänjalat

on ryöstetty. Hän ehkä vastustaisi sitä, että kynttilänjalat

luovutettaisiin kenellekään muulle kuin hänelle itselleen."

"Madame Demidov ilmoitti poliisiviranomaisille, että ne eivät ole hänen

omaisuuttaan", vastasi Volenski. "Ilmoitan hänelle heti, kun minulla on

hänen suostumuksensa sellaiseen tekoon, ja tulette huomaamaan, että hän

liiankin mielellään luovuttaa minulle kaiken vastuunalaisuuden asiasta."

"Sen hän saa päättää", myönsi poliisipäällikkö kuivasti, "voimme

keskustella asiasta myöhemmin; joka tapauksessa voin luvata teille,

että tulen ilmoittamaan teille heti, kun poliisi on saanut haltuunsa

kadonneet tavarat".

"Niitä ei siis vielä ole löydetty?" kysyi Ivan läähättäen.

"Ne eivät juuri tällä hetkellä ole meidän hallussamme", oikaisi

poliisipäällikkö.

"Saanko kysyä, mitä se merkitsee?" kysyi Volenski, jonka kuivuneet

huulet ja ärtyneet hermot tuskin sallivat hänen kunnollisesti lausua

järjellistä kysymystä.

"Se merkitsee, että tiedämme missä ne ovat ja että voimme vallata ne

millä hetkellä tahansa."

"Ja —"

"Seis! Antakaa minun selittää", lisäsi kohtelias paroni ystävällisesti,

kun hän huomasi Volenskin innostuksen. "Poliisi tuntee, kuten tiedätte,

hyvin naisen, joka oli huoneessa vangitsemisen aikana ja joka kiiruhti

ulos ikkunasta mukanaan osa saaliista. Hän kuuluu siihen luokkaan,

joita _bon ton_ nimittää 'onnettomiksi'."

"Niin! Tiesin, että naisvaras oli paennut, mutta olisin luullut —"

"Että poliisimme, joka tavallisesti on niin toimekas, kun on

kysymyksessä sotkuinen työ, ei epäonnistuisi yllättämästä ja

vangitsemasta häntä. Se olisi tehtykin, epäilemättä, ilman erästä

tärkeätä syytä, joka on seuraava: asianomainen virkamies tunnettuaan

naisen tiesi, että hän voisi tavoittaa hänet koska tahansa. Hän

asuu Wienissä ja käy kaikissa ravintoloissa ja kolmannen luokan

hotelleissa ja hänen mielipaikkansa on 'Kaiser Franz'. Hän sentähden

aikoo tuudittaa hänet väärään varmuuteen voidakseen — pitämällä

hänen liikkeistään tarkkaa vaaria — saada selville ja rangaistukseen

varastettujen tavarain kätkijäjoukkueen, joka tähän asti on kokonaan

eksyttänyt lainvalvojia, ja jonka kätyrinä luulemme hänen toimivan."

"Luulette siis, että tuo nainen toi nuo kynttilänjalat Wieniin

mukanaan?"

"Tiedämme hänen sen tehneen, sillä hänet nähtiin Wienissä juuri tänä

aamuna ja häntä pidetään tarkasti silmällä."

"Tietenkin teidän ylhäisyytenne antaa viipymättä määräyksen, että hänen

huoneensa etsitään heti tänä aamuna?" sanoi Ivan kiihkeästi.

"Minä en mitenkään halua olla tekemättä sitä", sanoi parooni von

Hermansthal kohteliaasti, "sillä palan halusta näyttää hänen

ylhäisyydelleen, kuinka mielelläni palvelen häntä".

"Salliiko teidän armonne minun seurata poliisia?" kysyi Volenski

hartaasti.

"Tunteakseni kynttilänjalat", hän lisäsi nähdessään, että parooni von

Hermansthal pudisti päätään kieltävästi. "Siellä voi olla muitakin."

"Yhdellä ehdolla sitten, ettette sekaannu miestemme toimiin, vaan

ainoastaan näytätte tavarat, joiden sanotte kuuluvan teille,

ja sallitte asianomaisen virkamiehen tuoda ne tänne virastooni

vastustelematta."

"Virastoonne?" sanoi Ivan.

"Niin! Minä vaadin, että kynttilänjalat jäävät luokseni, kunnes kuulen

lopullisesti teiltä ja madame Demidovilta itseltään, että hän sallii

teidän ottavan ne haltuunne."

"Ja sillä aikaa?"

"Lupaan teille varmasti, että kukaan ei saa edes koskea niihin. Saatte

itse olla läsnä, kun paketti lukitaan pöytälaatikkooni, ja annan sen

mielelläni teille heti, kun olen saanut tyydyttävän tiedon, että madame

Demidovilla ei ole mitään sitä vastaan."

Ivan mietti hetkisen. Hänen mieleensä juolahti heti, että kohtalo

todellakin suosisi häntä, kun hänellä olisi kynttilänjalat käsissään.

Hänen tulisi vain painaa jousta, sillä aikaa kuin poliisi etsisi

huoneen toista puolta, ja hän voisi, hän tunsi olevansa siitä

varma, vetää paperit ulos huomaamatta. Saattoi tapahtua paljon

kaikenlaista sillä aikaa, kun kynttilänjalat oli löydetty ja parooni

von Hermansthal lopullisesti lukitsisi ne laatikkoonsa, niin monia

tilaisuuksia oli olemassa, jolloin hän aina tulisi olemaan nopea

toimissaan. Hänen epäröintinsä kesti sentähden vain hetkisen. Hän

vakuutti rakastettavalle paronille, että hän tarkasti seuraisi hänen

ohjeitaan ja hyvin mielellään odottaisi madame Demidovin päätöstä, kun

kerran hänen pelkonsa, että kynttilänjalkoja liian kovakouraisesti

käsiteltäisiin, osoittautui aiheettomaksi.

"Hänen ylhäisyytensä nimessä", hän lisäsi diplomaattisesti, "kiitän

teidän armoanne hyväntahtoisuudestanne."

"Ei maksa vaivaa", vastasi parooni von Hermansthal painaessaan kelloon

antaakseen välttämättömät ohjeet.

"Sanokaa konstaapeli Meyerille, että tahdon puhutella häntä", hän sanoi

palvelijalleen.

"On kovin myöhäistä", hän lisäsi katsahtaen kelloonsa, "melkein kello

on kahdeksan, mutta sillä ei ole väliä, sillä luultavasti huomaatte,

että nainen on lähtenyt ulos öisille vaellusretkilleen eikä ole mitään

pelkäämistä".

Oveen koputettiin heikosti ja konstaapeli ilmestyi tervehtien

päällikköään.

"Meyer", sanoi hänen armonsa, "tietääkseni Grete Ottlingeria ei vielä

ole tavattu myymästä varastettua tavaraa?"

"Ei, teidän armonne. Hän ei ole poistunut asunnostaan tämän aamun

jälkeen, jolloin hän saapui Oderbergista. Hänen portinvartijansa

arvelee, että hän on maannut kaiken päivää. Hän ajoi tänä aamuna

suoraan asemalta asuntoonsa, ja hänellä oli silloin isokokoinen

laatikko mukanaan."

"Hyvä! Tahdon, että otatte nyt jonkun toisen miehen mukaanne ja

menette naisen huoneeseen mukananne tämä valtuutus etsiäksenne kaikki

hänen tavaransa. Otatte haltuunne sieltä kaikki epäilyttävät tavarat.

Jos nainen on siellä, niin voitte vangita hänet, ellei, niin teidän

miehenne tulee pitää häntä silmällä ja vangita hänet, kun hän tulee

kotiin. Tämä herra tässä saa seurata teitä tunteakseen eräät hänelle

kuuluvat tavarat, jotka teidän täytyy sitten tuoda takaisin virastooni.

Onko selvä?"

"Kyllä, teidän armonne!"

"_Au revoir_ siis, hyvä Volenski", sanoi paroni von Hermansthal

kääntyen Ivanin puoleen, "odotan teitä täällä kynttilänjalkoinenne,

niinkuin lupasitte, ja luotan teihin".

Ja hänen armonsa nousi istuimeltaan ja lähetti konstaapelin pois

nyökäten päällään ja ilmaisi siten Volenskille, että hän oli tehnyt

kaiken voitavansa ja että audienssi oli lopussa.

Ivan tuhlaili taas kiitoksiaan. Kohtalo todellakin suosi häntä. Nyt hän

saisi oivallisen; tilaisuuden, jota hän käyttäisi hyväkseen taitavasti

ja nopeasti. Hän koetti lompakkoaan ja tunsi, että hänellä oli

riittävästi rahaa. Pikku juomaraha poliisimiehelle, jos tämä sattuisi

näkemään, mitä Volenski ei tahtonut, voisi olla tarpeellinen.

Viisi minuuttia myöhemmin hän oli vaunuissa Meyerin ja erään muun

poliisimiehen kanssa, ja sydämensä pohjasta hän toivoi, että hän

hetkistä myöhemmin saisi tallettaa kallisarvoiset paperinsa taas

takkinsa sisätaskuun.

X

Vaunut pysähtyivät kapealle kadulle erääseen Wienin likaisimpaan

kortteliin, kun ne noin kymmenisen minuuttia olivat vierineet kaupungin

mukulakivikatuja pitkin.

Konstaapeli Meyer hyppäsi alas Ivanin ja toisen poliisimiehen

seuraamana, ja silmäten nopeasti ja tutkivasti näköjään autiota katua

hän käveli epäröimättä erästä edessään olevaa isoa porttikäytävää

kohden. Talo kuului isojen rumannäköisten neliömäisten ja

koristelemattomien rakennusten ryhmään, siinä oli parveke, joka kulki

pitkin ensimmäisen kerroksen julkisivuja koko kadun pituuden ja iso

avoin ajoportti, joka johti nelikulmaisen pihan kautta rakennusten

takana oleviin asuntoihin. Portinvartijan asunto oli oikealla puolella

leveiden kiviportaiden juurella, jotka veivät talon kadun puolella

oleviin huoneistoihin, mutta kukaan ei vartioinut huoneistoja, jotka

olivat pihan puolella: siellä ei ollut mitään vartioitavaa, sillä

asukkaat kuuluivat enimmäkseen Wienin köyhimpiin luokkiin, joilla ei

ollut mitään varastamisen arvoista.

Joukko naisia, joilla oli epäsiistit tukat ja likaiset esiliinat,

lakkasi juttelemasta, ja he nyökkäsivät toisilleen merkitsevästi

kohauttaen isoja, karkeita, paljaita olkapäitään, kun he näkivät

poliisin univormun. Ja eräisiin ikkunoihin ilmestyi päitä, kun

konstaapeli Meyerin ja hänen seuralaistensa raskaat askeleet kaikuivat

pihan kivityksellä.

Kun he olivat päässeet synkille ja kapeille kiviportaille, jotka

johtivat ylempiin kerroksiin, konstaapeli Meyer kääntyi Ivanin puoleen.

"En näe ketään ystäväämme täällä, päätän siitä, että nainen on mennyt

ulos."

"Sitä parempi", sanoi Volenski, "meitä ei sitten ole kukaan

häiritsemässä. Luulen, että talonväki on tottunut tällaiseen, sillä he

eivät paljon välittäneet virka-asustamme eivätkä läsnäolostamme."

Konstaapeli kohautti olkapäitään ilmaisten sillä, ettei hän välittänyt

mahdollisista häiriöistä ja lisäsi:

"Tämä talo on eräs Wienin pahamaineisimpia. Siinä asuu melkein

yksinomaan Grete Ottlingerin kaltaisia naisia. Heidän asuntojensa

poliisitarkastus on sangen tavallinen tapahtuma, ja luullakseni sen

asukkaat ovat kaikki viettäneet jonkin aikaa joko vankilassa tai

sairaalassa."

Nämä kolme miestä alkoivat nyt varovaisesti nousta pimeitä kiviportaita

ylös pitäen kiinni kapeasta rautaisesta käsinojasta ja tunnustellen

tiensä äärimmäisen varovaisesti. Konstaapeli Meyer, joka oli

etunenässä, tuntui olevan hyvin varma matkansa päämäärästä, sillä hän

pysähtyi aivan epäröimättä jonnekin viidennen kerroksen tienoille, ja

kulkien läpi pimeän käytävän hän tarttui erään käytävään avautuvan oven

kädensijaan.

Mutta ovi tuntui olevan lukittu, ja koputettuaan pari kertaa lujasti

oveen konstaapeli heittäytyi leveine hartioineen heikon laudoituksen

päälle ja mursi sen helposti.

Huone, jonne miehet nyt tulivat, oli vain himmeän valonkajastuksen

valaisema, joka tunkeutui sisään ikkunan kautta alhaalta pihasta.

Konstaapeli sytytti tulitikun ja lyhtynsä. Silloin huone näkyi kaikessa

likaisuudessaan ja inhoittavuudessaan. Siinä oli rautasänky, jota

peitti repaleinen kirjava vuodepeite ja joka sijaitsi vastakkaisen

seinän keskellä. Oikealla puolella heidän sisään astuessaan oli

tiiliuuni, jonka useimmat tiilet olivat halki ja puoleksi irti. Sitten

oli huoneessa karkeasti maalattu lipasto, jonka laatikoista monet

olivat auki, joten niistä näkyi sekaisin olevia likaisia pitsejä ja

virttyneitä nauhakkeita. Pari kolme raihnaista tuolia nojasi seinää

vasten, ja pesupöytä, jossa oli rikkinäinen pesukannu ja säröinen vati,

täydensi tämän kurjuuden ja alennuksen tyyssijan kalustoa. Lattia oli

paljas, seinät olivat pesemättömät ja karkeat. Ikkunalaudalla oli

kuvastin ja pari puuterirasiaa ja kosmeettisia aineita. Lipaston päällä

oli sotkuisia papereita ja joitakin haalistuneita valokuvia.

Ivan katseli ympärilleen kauhistuneena. Hän ei milloinkaan ollut ollut

sellaisen kurjuuden todistajana, se oli saastaista ja tympäisevää, sitä

kuvasi jo tämä huonekin, kirjavat nauhankaistaleet, puoleksi tyhjät

pahanhajuiset kauneusvoiderasiat, ja häntä ällötti ajatellessaan sitä

kaunista käsitystä, mikä hänellä ja hänen tovereillaan oli "kansasta",

köyhistä, joiden tuli tulevaisuudessa säätää lakeja ja hallita

valtakuntia, "kansasta", josta he puhuivat niin paljon ja tiesivät niin

vähän, "kansasta", jonka miehet ja naiset elivät tuolla tavalla.

Sitten hän havahtui mietteistään ja tuijotti tyrmistyneenä ympärilleen.

Lipastoa lukuunottamatta hän ei voinut nähdä mitään, minne keisarin

kynttilänjalat olisi voitu piilottaa ja hänen otsalleen ilmestyi kylmää

hikeä, kun hän kääntyi konstaapeli Meyerin puoleen ja kysyi häneltä,

mitä hän aikoi tehdä.

Konstaapeli kohautti taas olkapäitään. Sitten osoittaen vuodetta hän

käski miehensä kääntämään patjan nurin.

"Tahtoisitteko etsiä tästä lipastosta?" hän hymyili ivallisesti

puhutellessaan Volenskia. "Minun mielipiteeni on, että lintu on paennut

ja ottanut aarteensa mukaansa."

Ivan ei odottanut toista käskyä. Hän oli jo tyhjentämässä laatikoita

heittäen nauhoja ja riepuja sikin sokin lattialle. Toivo hupeni

nopeasti. Tämä kultainen hetki, josta hän oli toivonut niin paljon,

osoittautui hyödyttömäksi. Oivallinen tilaisuus, mikä hänellä olisi

voinut olla tässä pimeässä huoneessa, meni hukkaan. Hän oli puoleksi

pyörtymäisillään ilman ummehtuneisuudesta ja kokemansa katkeran

pettymyksen hermojännityksestä, eikä Ivan uskaltanut antaa konstaapelin

katsahtaa kasvoihinsa peläten, että terävänäköinen poliisi huomaisi

hänen omituisen mielenliikutuksensa ja voisi johtua päätelmiin, jotka

hän voisi myöhemmin ilmoittaa päällikölleen.

"Minusta tuntuu", sanoi Meyer vihdoin, "että kulutamme aikaamme

täällä hukkaan. Nainen on ilmeisesti ottanut mukaansa varastamansa

arvoesineet, ehkä sentähden, että hän aina odottaa poliisietsintää

ollessaan poissa tai ehkä hän on todella mennyt myymään niitä. Joka

tapauksessa, herra", hän lisäsi, "luvallanne jätämme asian täksi kertaa

ja kerromme toimenpiteemme päällikölle".

Ivan oli kokonaan tyhjentänyt laatikot ja käänteli nyt kärsimättömästi

kirjeitä ja papereita, jotka olivat sikin sokin lipaston päällä.

Puoliksi poikki vääntynyt, melkein täydellisesti haalistunut valokuva

oli kiinnittänyt hänen huomiotaan. Se esitti jotenkin karkeita, leveitä

naisen kasvoja, joissa oli tummat, julkeat silmät ja leveä naurava

suu. Hän tuumi, olikohan tämä se nainen, joka piti heidän kohtaloaan

kömpelöissä törkeissä käsissään ja tuliko hänen kysyä konstaapeli

Meyeriltä, oliko siinä Grete Ottlinger.

"Onko nainen tässä?" hän kysyi viimein tullen äkkiä päättäväiseksi ja

kääntyen poliisin puoleen näyttäen valokuvaa.

"On kyllä", vastasi Meyer vilkaistuaan sitä nopeasti. "Ei hän ole

mikään kaunotar, vai kuinka?" hän lisäsi nauraen.

Kun toinen mies oli avannut oven, konstaapeli valaisi lyhdyllään

ilmeisesti halukkaana lähtemään hämärästi alhaalla olevaa käytävää,

Volenski, seuraten äkillistä mielenjohdetta, pani valokuvan taskuunsa,

ja silmäten vielä kerran likaista asumusta, mihin hän oli astunut niin

toivehikkaana, hän seurasi Meyeriä kapeita portaita alas.

Hän ei olisi tahtonut luopua kaikesta toivosta. Hänen luonteensa oli

sangviininen ja suruton, eikä hän tahtonut antaa epätoivolle valtaa.

Hänen aivoissaan oli jo muodostunut suunnitelma, epäselvä aate, johon

tarvittaisiin autioitten katujen hiljaisuutta, jotta se kypsyisi.

"Koska me emme ole löytäneet mitään, joka kuuluu minulle, täältä",

hän sanoi konstaapeli Meyerille, kun tämä oli astumaisillaan ulkona

odottaviin vaunuihin, "niin ei minun tarvinne seurata teitä hänen

armonsa virastoon. Mitä te arvelette?"

"Se on tietenkin teidän asianne, hyvä herra", vastasi Meyer. "Minun

on tehtävä vain sangen lyhyt raportti naisen poissaolosta ja kaikesta

varastetusta tavarasta. Myös siitä, että meidän kaksi toveriamme on

epäilemättä jäljillä, sillä en näe heitä missään lähettyvillä. Hänen

armonsa saa sitten päättää, kannattaako mennä Kaiser Franziin tänä

iltana, jotta hänet ehkä löydettäisiin sieltä, vai onko se jätettävä

siksi, kunnes hän palaa kotiinsa."

"Luulen, että jälkimmäinen teko on paljon parempi vaihtoehto", sanoi

Ivan nopeasti, "mutta asia ei liikuta minua. Oletteko hyvä ja sanotte

hänen armolleen, että koska omaisuuttani ei ole löydetty, niin tulen

hänen luokseen huomenna aamulla jälleen, ja sillävälin ilmoitan asiasta

madame Demidoville?"

Konstaapeli Meyer ja hänen apulaisensa kumarsivat Ivanille ja astuivat

vaunuihin. Volenski odotti jonkin aikaa, kunnes pyörien äänet häipyivät

etäisyyteen, sitten ottaen savukkeen laatikostaan hän sytytti sen hyvin

miettiväisenä ja lähti astelemaan Ringstrassea kohden kasvoillaan

tuskallinen, mutta päättäväinen ilme.