Kaikki, jotka ovat matkustaneet Itävallan valtion rautateiden ensi
luokan vaunuissa tietävät, kuinka erinomaisen ylellistä ja mukavaa
voi matkustaminenkin olla. Mutta vaikka matkustajan olo onkin
pehmeäpatjaisilla istuimilla mukavaa, niin junan nopeus ei kuitenkaan
ole niinkään kehuttavaa. Tämä on itäistä Eurooppaa, ja itämaalaisesta
kiire on eräs seitsemästä kuolemansynnistä. Siispä hänen rakentamillaan
rautateillä junat eivät milloinkaan kulje neljääkymmentä mailia
nopeammin tunnissa, mutta vaunujen pontimet ovat tarkasti tasapainossa,
ja on tehty kaikki voitava, jotta matkustajan jatkuva oleskelu
_coupé_'ssa olisi miellyttävä ja ylellisen viihtyisä.
Ikävä kyllä on näissä itäisissä maissa matkustamisella omat haittansa!
Kenpä ei tuntisi sitä harmia, vaivaa ja hämmennystä, mikä liittyy
pakollisiin tullitarkastuksiin rajalla. Sekä Passauhun, joka sijaitsee
keisarikunnan toisella äärellä, että Oderbergiin toisella saapuu
väsynyt matkustaja noin tuntia ennen auringonnousua. Itävallan
tullilaitoksen säännöt määräävät ehdottomasti, että jokaisen
matkatavaran on alistuttava tarkastukseen, eikä matkustaja millään
muotoa saa jäädä vaunuunsa, sillä hän voisi siellä pitää piilossa
sellaisia esineitä, jotka juuri ovat tullin alaisia ja joista Itävallan
hallitus kantaa hyvin korkeata tullia.
"Luulenpa, ettei meidän tarvitse mennä ulos, Roza", sanoi madame
Demidov unisesti vaunuosastonsa nurkasta, kun pikajuna saapui
Oderbergiin, raja-asemalle. "Piditkö huolta siitä, että pakaasi
rekisteröitiin Pietariin ja kuljetettiin junaan?"
"_Oui, madame_!" vastasi palvelijatar katsoen ulos vaunun ikkunasta,
"kaikki ovet avataan ja kaikkien täytyy poistua vaunuista, mutta meille
sanottiin Wienissä, että jos meidän matkatavaramme on rekisteröity,
niin sitä ei tarkasteta".
"En kuitenkaan mene ulos. Pane matkalaukkuni ja vaatearkkuni lähelleni
ja mene tilaamaan kaksi kuppia kahvia ravintolasta ja tuo ne tänne."
"Toivottavasti ei teitä häiritä", sanoi tyttö avatessaan vaunun oven,
"kaikki ovat poistuneet asemasillalta, enkä näe enää virkailijoita.
Toivon, että madame tulee toimeen hyvin, sillä aikaa kuin olen poissa.
Tulen heti takaisin."
Ja Roza oli aikeissa lähteä ulos vaunuosastosta.
"Suokaa anteeksi, neiti", sanoi eräs ääni, kun hän laskeutui
asemasillalle, "kaikkien täytyy tulla ulos täällä".
Tullivirkamiehen pukuun puettu mies seisoi vaunun ovella kohottaen
kunnioittavasti hattuaan kurkistaessaan osastoon ja nähdessään madame
Demidovin tavaroidensa keskellä.
"Se ei todellakaan ole välttämätöntä", sanoi madame ikävystyneenä,
"minun matkatavarani on merkitty kauttakulkutavaraksi, ja minulle
sanottiin selvästi Wienissä, että minua ei vaivattaisi näillä typerillä
muodollisuuksilla".
"Pahoittelen, madame, mutta meidän ohjeemme ovat sangen ankarat, eikä
meidän sallita jättää ketään vaunuihin eikä myöskään matkatavaraa",
vastasi mies pontevasti osoittaen matkalaukkua, vaatearkkua ja
matkavaippoja, jotka olivat pehmeillä sohvilla.
Madame Demidov tunsi tarpeeksi hyvin virkavallan käsittääkseen, että
oli aivan hyödytöntä olla tottelematta tai edes vastustaa. Mies oli
sangen kohtelias, suorastaan kunnioittava, mutta jos hän hiukankin
vastustaisi, niin mies kutsuisi apua ja siirtäisi hänen matkatavaransa
yhtään epäröimättä asemasillalle tai veisi ne tullikamariin, minne
hänen olisi pakko niitä seurata.
Hän alistui kärsimättömästi huoaten ja valmistautui poistumaan vaunusta
antaen Rozan ja miehen seurata perässä kantaen hänen tavaroitaan.
Hän tiesi, ettei hänellä ollut mitään, mitä hän ei olisi sallinut
pahimmankin itävaltalaisen tullinuuskijan tarkastaa. Hänen raporttinsa
ja paperinsa olivat tällä kertaa turvassa keisarin kynttilänjalkojen
salaisissa säiliöissä. Nämä hän oli pannut matkalaukkuunsa ja
kiinnittänyt niihin silmiinpistävän lapun: "Posliinia, varovasti, hänen
ylhäisyytensä kardinaali d'Orsayn omaisuutta." Paketti voitaisiin
avata nimilapun totuuden selvillesaamiseksi, mutta ei kukaan voisi
arvata, että venäläisen agentin raportit olivat kätkössä niin hentojen
taide-esineiden sisällä.
Kaikesta tästä johtui siis vain turhaa vaivaa ja rasitusta, ja madame
Demidov saapui pian tullikamariin palvelijattarensa ja kohteliaan,
vaikka kiusallisen tullimiehen seuraamina, jotka kantoivat hänen
tavaroitaan.
Hänen isot matka-arkkunsa olivat virkahuoneessa, ja koska ne oli
rekisteröity, niitä ei avattu, vaan ne merkittiin Itävallan tullin
leimalla merkkinä siitä, että niiden sallittiin kulkea Itävallan rajan
poikki häiritsemättä.
"Onko teillä, madame, sitäpaitsi muita pieniä matkalaukkuja?" kysyi
eräs virkailija, joka oli kääntynyt Rozan laukun puoleen ja kääri auki
matkavaippa- ja sateenvarjomyttyä, jonka hän oli laskenut pöydälle.
"On! Minulla on matkalaukku ja vaatearkku. Roza", hän sanoi, "avaa ne,
tässä ovat avaimet".
"Minä en kantanut neidin matkalaukkua enkä vaatearkkua", sanoi
palvelijatar, "tullivirkailija kantoi niitä. En näe niitä juuri tällä
hetkellä, hän lienee laskenut ne jonnekin."
"Hae ne heti. Sinun ei olisi pitänyt antaa kenenkään pidellä niitä.
Tiedäthän etten ole sallinut kenenkään muun kantaa matkatavaroitani
kuin sinun."
Madame Demidovin oli vaikea salata kiihtymystään, ja Roza kurkisteli
hädissään sinne ja tänne koettaen tuntea virkailijan, joka oli
huolehtinut kallisarvoisista matkalaukuista.
"Sanoitteko, että tullivirkailija kantoi niitä?" sanoi eräs kantaja
huomatessaan tytön pulan, "se on hyvin epätodennäköistä, sillä heillä
on kaikilla kylliksi puuhaa täällä".
"Hän ei ole nyt täällä", sanoi Roza, "se oli nuori mies, hänellä oli
pitkä ruskea parta ja kihara tukka. Hän oli puettu virkapukuun."
"Kaikki tullimiehet ovat tällä hetkellä täällä, neiti. Olen tuntenut
heidät kaikki vuosikausia, ei yksikään heistä ole poissa. Luulenpa,
että teidät on pettänyt joku taitava varas, jollaiset ovat ennenkin
tehneet paljon pahuutta näillä tulliasemilla. Tiedättehän, että on niin
helppoa varastaa täällä, varsinkin naisilta, koska —"
"Roza", läähätti madame Demidov, joka oli kuullut miehen viime
sanat ja tunsi kauhusta jäykistyvänsä, "katsele uudestaan! Olet
varmaankin erehtynyt... Missä on matkalaukkuni?... Sinä olet
vastuussa matkalaukustani... Syytän sinua varkaudesta, ellet löydä
matkalaukkuani... Minä —"
Hän keskeytti juuri parahiksi, sillä hänen ja hänen palvelijattarensa
ympärille alkoi kerääntyä katselijoita, jotka näyttivät olevan
huvitettuja ja kiinnostettuja ja jotka halukkaasti katselivat, kuinka
tämä hienosti puettu nainen menetti niin täydellisesti itsehillintänsä
kadotettuaan joitakin vähäpätöisiä matkakapineita.
Kello oli soinut toisen kerran. Matkustajat alkoivat palata paikoilleen
junaan. Kun madame Demidov näki parin virkailijan katselevan häntä
terävästi ja tutkivasti, huomasi hän, että hänen oli pakko rauhoittua.
Maailmaa tuntevana — virkamaailmaa erittäinkin, hän tiesi, että oli
vaarallista ilmaista liian paljon tunteitaan pelkkäin pikkuseikkain
takia, jotta niitä pikkuseikkoja ei alettaisi epäillä. Hän sai takaisin
kylmäverisyytensä ja kääntyi kantajain puoleen, jotka töllistelivät
hänen ympärillään ja sanoi tyynesti:
"Matkatavaraini joukossa oli sangen kallisarvoisia koruesineitä.
Annan tuhat guldenia niiden takaisinsaamisesta, kaksituhatta, jos
saan ne takaisin ennen aamunkoittoa. Sillävälin vieköön joku tavarani
ajurinrattaille. Mielelläni tahtoisin tietää kaupungin parhaan hotellin
nimen, missä voin asua, kunnes omaisuuteni on palautettu. Minun pitää
puhutella poliisia heti tai luullakseni niin aikaisin aamulla kuin
mahdollista."
"Roza", hän jatkoi kääntyen onnettoman palvelijatar-parkansa puoleen,
sillä aikaa kuin hänen käskynsä täytettiin nopeasti ja äänettömästi,
"tässä on kuun palkka ja matkarahat takaisin Wieniin. Älä enää
milloinkaan tule silmieni eteen."
Sitten hän käveli sirosti ja arvokkaasti poikki huoneen, nousi
ajurinrattaille ja ajoi hotelliin, samalla kuin Roza-parka jäi asemalle
ystävällisen kantajan lohdutettavaksi, kunnes seuraava juna palaisi
Wieniin.