Sinä iltana hänen ylhäisyytensä, kuten hän oli ilmoittanut Ivanille,
ei syönyt päivällistä hotellissa: hän kulutti iltaansa — kuten monta
kertaa ennen — madame Demidovin seurassa, joka nainen oli ihastuttavin,
salaperäisin ja vaarallisin niistä venäläisistä _grande dameista_,
jotka liikkuivat Wienin, Parisin ja Lontoon seurapiireissä, elävät
ilmeisesti rajattomilla tuloilla, vastaanotetaan kaikkialle, ovat
miesten ihailemia, naisten kadehtimia, ja heitä pelkäävät Venäjän
lähetystöjen virkamiehet, jopa johtajatkin.
Englantilaiset ja ranskalaiset eivät voineet käsittää, miksi kauniin
madame Demidovin maanmiehet pelkäsivät häntä. Hän oli aina ystävällinen
kaikille seurapiireissä tapaamilleen, eikä hän näköjään kiinnittänyt
huomiota poliittisiin asioihin. Oli kylläkin huhuiltu vuosi sitten,
että kerran Itävallan rajalla eräs virkaintoinen tullivirkailija
tarkastaessaan madame Demidovin matkatavaroita tämän ollessa matkalla
Venäjälle oli löytänyt joitakin papereita, missä neiti selosti
seikkaperäisesti kaikkien Wienissä oleskelevien tsaarin alamaisten
tekoja ja puheita, joihin sisältyi muun muassa pari "monsieur
l'ambassadeurin" ja hänen puolisonsa välistä tuttavallista keskustelua,
mitkä olivat tapahtuneet heidän makuuhuoneessaan. Mutta tämä ei ollut
muuta kuin huhua, ja se seikka, että "monsieur l'ambassadeuria" heti
sen jälkeen kehotettiin hakemaan eroa lähettilääntoimestaan, ei liene
johtunut siitä kahdenkeskisestä keskustelusta sittenkään, sillä hän
oli ollut vaimoineen neljän seinän sisällä ja yhden tai kahden oven
takana. Joka tapauksessa hänen ylhäisyytensä, nykyinen lähettiläs,
ja koko hänen henkilökuntansa ovat aina kovin ystävällisiä madame
Demidoville, ja pyytävät häntä aina hienoimpiin kutsuihinsa — mutta kun
hän on jättänyt seuran, päästävät he helpotuksen huokauksen, ja kun
joku mainitsee hänen nimensä hänen ylhäisyydelleen, hän sanoo aina:
"Älkää puhuko minulle hänestä, hän panee kylmät väreet kulkemaan pitkin
selkäpiitäni."
Tämä oli kuitenkin silkkaa huhua. Ei ollut tapahtunut mitään
ratkaisevaa, mikä olisi kohdistanut epäilyksiä häpeällisestä toimesta
niin kauniiseen Wienin seurapiirien koristukseen, ja madame Demidovin
lukuisat ystävät ja ihailijat torjuivat heti kaikki panettelevat
kuiskeet. Lisäksi hän osasi huvittaa ihmisiä niin suurenmoisesti
— hänen pienet päivällisensä olisivat ansainneet hovirunoilijan
oodeja ylistyksekseen ja hänen tanssiaisiaan pidettiin huvikauden
suurtapahtumina.
Hän oli aikeissa pitää tänään tällaiset hauskat pienet päivälliset
erään hartaimman ja arvossapidetyimmän ystävänsä, hänen ylhäisyytensä
kardinaali d'Orsayn kunniaksi, joka ei milloinkaan hävennyt korkean
kirkollisen virkansa tähden niin suuresti, että olisi karttanut
kaunista naista, joka tahtoi auttaa häntä unohtamaan hänen
kyllästyttävät diplomaattitoimensa.
Mutta madame Demidov oli aikeissa lähteä Pietariin samana iltana
keskiyön pikajunassa, sillä hänestä oli päivän selvää, että tsaarin
pojalle oli tapahtunut jotakin salaperäistä hänen lähdettyään ajamaan
odaliskia takaa oopperanaamiaisista. Ja hän tunsi olevansa kykenemätön
ratkaisemaan tätä salaisuutta, mikäli hänelle ei annettu enemmän
valtuuksia.
Hän ei ollut nähnyt Eugenia koko päivänä, ja aika kului iltaan
nopeasti. Hän tuskin toivotkaan saavansa kuulla häneltä mitään
tärkeätä. Jos tässä oli vehkeily kysymyksessä, niin se oli
onnistuneesti toteutettu, mikä osoitti, että kaikki oli hyvin
suunniteltu. Aika ja paikka olivat sitä suosineet, ja ne tiedot, joita
voitiin saada toimittamalla tiedusteluja oopperatalon tienoilla, missä
ryöstön tapahtuessa oli ollut kansaa kymmeniätuhansia, olisivat varmaan
sangen niukkoja.
Mutta tällä hetkellä hän ei todellakaan tiennyt, oliko tsaarin poika
sittenkin palannut hotelliinsa ja koko selvittämätön asia haihtunut
kuin saippuakupla. Sitten olisi mielenkiintoista ja tärkeätä tarkkailla
Lavrovskin asennetta.
Hänen huoneensa oveen koputettiin heikosti, huoneen, missä hän oli
odottanut noin puolen tuntia kulkien hermostuneesti edestakaisin
huoneen lattialla ja silloin tällöin istuen pöytänsä ääreen ja peittäen
monia paperiarkkeja nopealla kirjoituksella.
"Ah! sinäkö se oletkin, Eugen", hän sanoi lausuttuaan kärsimättömästi
"sisään", jolloin ovelle oli ilmestynyt venäläisen palvelijan älytön
hahmo. "No, oletko mitään kuullut? Kerro minulle niin lyhyesti kuin
voit kaikki tärkeät kohdat, samalla kuin teen muistiinpanoja; toimi
nopeasti, sillä minulla on vain muutama minuutti jäljellä."
"Teidän armonne ohjeiden mukaan", alkoi venäläinen, "menin ensin
oopperataloon, mistä viimeisetkin naamioidut olivat silloin
lähtemäisillään ja valoja sammutettiin; keskustelin useimpien
virkailijoiden sekä eräiden käskyläisten kanssa, joiden toimipaikkana
ooppera silloin oli ollut, mutta kukaan ei näytä huomanneen odaliskia,
mustaa dominoa tai vaunuja. Mutta he muistavat kuitenkin erään
vanhahkon herrasmiehen, joka samoin oli puettu mustaan dominoon ja teki
samanlaisia kyselyjä kuin minäkin ja näytti kovin kiihtyneeltä, kun ei
saanut tietää mitään."
"Se oli tietenkin Lavrovski! Sitten?"
"Tänä aamuna sain hotellista tietää, että tsaarin poika ei tähän
mennessä vielä ollut ilmestynyt, sillä kreivi Lavrovski, jota seurasin
noin kello kahteen asti tänään iltapäivällä, meni erään herra Furet'n
omistamaan asioimistoon, joka, kuten sain tietää portinvartijalta, on
hyvin tunnettu ja arvossapidetty salapoliisi tässä kaupungissa."
"Hm! Mitähän hän lienee tehnyt niillä main!" tuumi madame Demidov.
"Oletko varma, että hän ei lähettänyt sähkösanomaa ensin Pietariin?"
"Aivan varma, teidän armonne. Pääsen siihen kohta. En tietenkään voi
sanoa, mitä tapahtui toimistossa, mutta silmiini pisti, että kun
Lavrovski lähti toimistosta puolisen tuntia myöhemmin, hän tuntui
minusta, mikäli mahdollista, vieläkin murtuneemmalta. Päättelin siitä —"
"Älä puhu päätelmistä ja olettamuksista, hyvä ystävä. Meidän täytyy
pitää kiinni tosiasioista", sanoi madame Demidov moittivasti.
"Epäilemättä Lavrovski ei uskalla luottaa täydellisesti tähän Furet’hen,
ja sentähden salapoliisi kieltäytyy kuluttamasta aikaansa hyödyttömään
takaa-ajoon. Mitä tapahtui sitten?"
"Ei ole paljon muuta kerrottavana, teidän armonne. Kreivi Lavrovski
meni suoraa päätä takaisin hotelliinsa, mistä hän ei ole liikkunut koko
päivänä. Mutta Stepan, venäläinen palvelija, lähti ulos noin kello
viideltä. Huomasin hänen kantavan paperipalasta kädessään. Seurasin
häntä sähkösanomatoimistoon ja minun onnistui nähdä vilaukselta, mitä
se sisälsi, kun hän ojensi sen pöydän yli."
"Ja?"
"Se sisälsi vain muutaman sanan: 'Nikolai vuoteen omana. Lääkärit
sanovat tuhkarokkoa eikä ollenkaan vaarallista. Paranee pikemmin kuin
viikossa. — Lavrovski.'"
Madame Demidov istui nyt hetken aikaa hiljaa miettien mitä hän oli
kuullut, ja hänen kulmakarvansa vetäytyivät yhteen aprikoivasti.
"Kenelle oli sähkösanoma osoitettu?" kuului hänen viimeinen
kysymyksensä.
"En voinut nähdä, teidän armonne", vastasi mies. "Näin sen vain
vilaukselta ja olen kertonut teille ne sanat, jotka herättivät
huomiotani."
Hän oli ottanut palan paperia esille ja teki nopeita muistiinpanoja
kuulemastaan. Tiedot tuntuivat niukoilta, kun hän luki ne läpi, ja hän
koputti jalkaansa lattiaan kärsimättömästi ja tarmokkaasti voimatta
mitään.
"Tuntuu selvältä, että Lavrovski on päättänyt odottaa", hän sanoi, "ja
koettaa kykynsä mukaan pitää johtavia henkilöitä tietämättöminä tsaarin
pojan katoamisesta".
"Tätä on epäilemättä Furet neuvonut hänelle, joka Furet tahtoo
luultavasti saada kaiken kunnian Nikolain olinpaikan keksimisestä ja
runsaan palkkion, joka siinä tapauksessa tulee hänen osakseen."
"Minä en piittaa palkkiosta, mutta tämä salaisuus tekee minut
levottomaksi. Lavrovski! Pyh! Ainahan hän on mahdoton ja nykyjään
pelkuri, joka ajattelee enemmän omaa turvallisuuttaan kuin niitä
vaaroja, jotka tällä hetkellä ympäröivät tsaarin poikaa hänen
tuntemattomassa vankilassaan. Jumala suokoon", hän lisäsi kiivaasti,
"että se pysyy vankilana eikä muodostu haudaksi".
"Amen!" sanoi Eugen.
"Niin, Eugen, luulen, että siinä on kaikki, mitä voit minulle kertoa.
Työsi, sitten kuin olen lähtenyt, ei tule olemaan kovinkaan vaikeata.
Seuraa tätä Furet’tä minne suinkin voit, kokoa kaikki mahdolliset
tiedot. Muista, että sinun ja minun pitää keksiä tsaarin poika eikä
heidän. Ymmärrätkö?"
Porttiholvista kuului nyt selvää rattaiden pyörien räminää. Madame
Demidov lopetti nyt nopeasti, mitä hänen vielä täytyi kirjoittaa,
sitten hän lukitsi kirjoituspöytänsä ja lähetti Eugenin pois, joka
katosi yhtä hiljaisena ja tylsänä kuin oli tullutkin.
Sitten näyttäytyi hänen erinomainen näyttelemistaitonsa, jota tämä
hurmaava nainen täydellisesti hallitsi ja joka salaisesta katselijasta
olisi tuntunut melkein kammottavalta. Vähemmässä kuin minuutissa
hän tuntui karistaneen olemuksestaan kaiken tuskan ja kiihtymyksen.
Hänen kasvonsa olivat rauhalliset ja hymyilevät. Hänen huulillaan
väreilivät jo ne sanat, mitkä hän aikoi lausua tervehdykseksi korkealle
vieraalleen. Käsi, jonka hän ojensi tervehtiäkseen sydämellisesti, ei
ollut kylmä, eikä se värissyt.
Lakeija oli avannut oven selko selälleen ja ilmoitti:
"Hänen ylhäisyytensä Beauvaix'n arkkipiispa ja kardinaali, paavin
lähettiläs."
"Teidän ylhäisyytenne tuottaa vaatimattomalle kodilleni ylen määrin
kunniaa", hän sanoi suloisesti hymyillen, samalla kuin kardinaali
ammattinsa erikoisella kohteliaisuudella suuteli sievien sormien päitä,
mitkä olivat soluneet hänen omien sormiensa väliin.
Ei ollut ihmettelemistä, että hänen maanmiehensä pelkäsivät häntä.
Ei ollut ihmettelemistä, että ne, jotka arvasivat, mitä kätkeytyi
venäläisen _grande damen_ ilmeettömän naamion taa, joskus tunsivatkin
lieviä vavistuksia. Ehkä se oli tuntemattoman kauhua, epämääräistä
pelkoa, mitä tämä kaunis, tutkimaton ja varmasti vaarallinen sfinksi
herätti.
Hänen ylhäisyytensä taas, joka ei ollut venäläinen, ei tarvinnut
pelätä madame Demidovia, vaan ainoastaan ihailla häntä ja teroittaa
diplomaattista älyään keskustelemalla hänen kanssaan. Väristykset,
jotka kulkivat hänen selkäpiitänsä pitkin, eivät todellakaan olleet
kylmiä. Hänestä neiti oli loistava ja miellyttävä keskustelija,
joka tunsi kaikki, jotka olivat tuntemisen arvoisia, ja oli ollut
kaikkialla, missä kannatti käydä. Taiteellisissa asioissa hänen
makunsa oli erehtymätön. Hänen mielenkiintoisten taide-esineiden
tuntemuksensa oli mitä täydellisin. Hän oli kerran kirjoittanut hyvin
mielenkiintoisen tutkielman Katariina II:n sormustimista, toisen
tutkielman Pietari suuren kannuksista. Rooman katolinen kirkko herätti
hänessä harrasta ihailua, ja yhtä suuresti hän kunnioitti sen korkeita
johtohenkilöitä. Koska hän ei voinut tehdä huvimatkaa Itävallan
Tiroliin, olivat hänen ylhäisyydestään hienot pienet päivälliset _en
tète-à-tête_ [kahdenkesken] madame Demidovin kanssa mitä lohduttavin ja
virkistävin juhla hänen väsyneelle mielelleen.
"Teidän ylhäisyytenne siis todella jättää meidät huomenna?"
sanoi kaunis venakko huoaten, kun hän oli vetäytynyt sievään
yksityishuoneeseensa päivällisen jälkeen ja istui velttona puolittain
makaavassa asennossa nojatuolissaan kädessään kultaimukkeinen savuke
ja pirteä musta silmäpari keimailevasti kiintyneenä vieraansa
hillittyihin, ilmeettömiin kasvoihin.
"On epäystävällistä puhua siitä nyt vielä, madame, ja katkeroittaa
viimeiset tässä hauskassa pääkaupungissa viettämäni miellyttävät
hetket", vastasi kardinaali.
"No, no", lisäsi hän keimaillen, "en tietänyt, että diplomatia välttää
totuudenmukaisuutta kohteliaisuudenkin alttarilla. Mikäli huhu on
totta, lähtee teidän ylhäisyytenne luotamme pois hakeakseen uusia ja
sentähden nautittavampia elämyksiä."
"Voi! _chère madame_, huhu, joka puhuu totta aamulla, valehtelee
illalla. Olin todellakin aikonut mennä Karlsbadiin viettääkseni parin
viikon loma-ajan ihanien vuorten keskellä —."
"Tuntemattomanako?" kysyi hän vallattomasti.
"Tuntemattomana", hymyili kardinaali vastaukseksi. "Mutta voi! Ennalta
aavistamattomat velvollisuudet ovat sen jälkeen kutsuneet minua
muualle."
"No niin, se tulee äkkiä", hän sanoi. "Herra Volenski, jonka tapasin
eilen illalla, sanoi minulle, että teidän ylhäisyytenne oli lopettanut
työnsä ja aikoi lomalle ainakin kolmeksi viikoksi."
"Ivan Volenski kertoi teille eilen illalla vain totuuden, mutta voi!
se ei ole totta enää tänään", huokasi hänen ylhäisyytensä katkeran
kärsimättömänä.
"Ja teidän ylhäisyytenne aikoo —?" madame Demidov kysyi naisellisen
uteliaasti.
Kardinaali katsahti häneen ja hymyili. Hän oli lumoavan sievä
polttaessaan savukettaan hyvin sirosti, mikä on niin ominaista
venäläisille naisille.
"Muualle", kardinaali sanoi viimein ikäänkuin yrittäen tukahduttaa
kaikki kyselyt.
Mutta vaikka paavin lähettiläs olikin epäilemättä kokenut diplomaatti,
tämä oli väärä vastaus, sillä hänen käyttämäänsä sanaan sisältyi
ilmeisesti salaisuus. Madame Demidov puri huultaan. Hän ei pitänyt
salaisuuksista, ennenkuin ne tulivat hänen omikseen. Hänen
ylhäisyytensä oli aivan tietämättään herättänyt hänen uteliaisuutensa,
ja hän oli mielessään päättänyt, mihin kului vain muutama sekunti,
ettei hänen ylhäisyytensä lähde hänen talostaan sinä iltana, ennenkuin
hän on kertonut hänelle, mihin hän aikoi lähteä seuraavana päivänä.
"Muualle, minne vain sattuu", hän sanoi nyrpistäen huultaan, "se on
melkein epäkohteliasta. En ole tottunut saamaan teidän ylhäisyydeltänne
niin tylyjä vastauksia."
Naisen tyytymättömyys hurmasi helposti syttyvää pappismiestä enemmän
kuin hänen veitikkamaisuutensa.
"Uskokaa minua, _chère madame_", hän sanoi katuvaisena, "jos salaisuus
olisi minun, uskoisin sen heti teille enkä yrittäisi käydä sanasotaa
teidän kanssanne, mikä menettely, sen tunnustan, tuntuu loukkaavan
epäkohteliaalta".
"Ah! Tunnustatte siis, että teidän suunnitelmienne muutokseen liittyy
salaisuus?"
"En! En milloinkaan ole sitä kieltänyt, mutta salaisuus ei ole minun."
"Uskoisiko teidän ylhäisyytenne nyt siis ensimmäistä kertaa minulle
salaisuuden, mikä ei täydellisesti ole teidän omanne?" nainen kysyi.
Varmaankin isku osui, sillä kardinaali ei vastannut. Nainen huomasi
päässeensä voitolle. Hän kiehui nyt uteliaisuudesta, ja naisena hän
oli nyt päättäväisempi kuin milloinkaan murtaakseen viimeisetkin
salailuyritykset.
"Luulin", lisäsi hän, ja hänen äänessään ilmeni todellista
paheksumista, "kun teidän ylhäisyytenne kunnioitti minua käyttämällä
hyväkseen vaatimattomia palveluksiani apuna muutamissa arkaluontoisissa
diplomaattisissa toimissa, että me lupasimme jakaa kaikki poliittiset
salaisuudet keskenämme".
"Mutta tämäpä ei olekaan poliittinen salaisuus, _chère madame_",
vastusti kardinaali.
"Siis yksityinen? Ah! varokaa! Mustasukkaisuuteni voisi osoittautua
vakavammaksi kuin uteliaisuuteni."
"Ei se ole omani, toistan sen", korjasi kardinaali nopeasti.
"Kenen siis?" nainen jatkoi. "Teidän ylhäisyytenne on nähnyt tänä
piinaviikkona vain herra Volenskin, ja —"
Nainen keskeytti. Siinä samassa hän oli arvannut, vieläpä arvannut
oikein. Hänen ylhäisyytensä syyllinen ilme todisti kaiken.
"Siis teidän ylhäisyytenne vie salaisen yksityisen tervehdyksen hänen
majesteetiltaan johonkin etäiseen paikkaan", hän sanoi ilostuen
menestyksestään. "Ah, nyt ette voi hillitä uteliaisuuttani enää.
Teidän täytyy kertoa minulle kaikki. Kenelle viedään tuo tervehdys?...
Tietenkin naiselle... Keisarin viimeiselle _chère amielle_... Siinä se
on... Prinsessa Marionoville... Teidän ylhäisyytenne lähtee Pietariin
viemään keisarin rakkauskirjettä kauniille prinsessa Marionoville!"
"_Chère madame_!" vastusti kardinaali vielä heikosti.
"Ah! Teidän ylhäisyytenne on ansainnut, koska teiltä puuttuu
luottamusta minuun, että minä julkaisen jutun huomenna Wienin
lehdissä. Mikä hauska artikkeli siitä tuleekaan: 'Kardinaali Cupidon
lähettiläänä.' Olen saanut selville salaisuuden. Olen sen itse urkkinut
esille. Teidän ylhäisyytenne olisi pitänyt luottaa koeteltuun ystävään
ja uskoa, että salaisuus, jota madame Demidov ei voi saada selville,
on vielä keksimättä, ettekä te eikä hänen majesteettinsa voi sellaista
laatiakaan."
Kardinaali oli nyt todellakin pahoillaan. Hänen kehuttu
vaiteliaisuutensa oli saanut sangen kovan iskun, eikä hän ollenkaan
epäillyt, että tämä arvoituksellinen nainen voisi toimeenpanna pienen
epämiellyttävän koston, niinkuin hän uhkasi.
"Uskokaa minua, _chère madame_", hän uskalsi sanoa viimein, "että vain
juhlallinen lupaus hänen majesteetilleen ehkäisi minua kertomasta
teille heti kaikkea, mitä halusitte tietää. Madame Demidovin
arvoitusten arvaamiskyky on liian tunnettua minun kaltaiselleni
diplomaattiparalle koettaakseni taistella sitä vastaan. Voin vain
heittäytyä voitettuna täydellisesti teidän armoillenne."
"Olen jalomielinen teidän ylhäisyyttänne kohtaan", hän sanoi taas
viehkeänä ja keimaillen. "Nyt kun oikkuni on tyydytetty, voin olla
armollinen, mutta vain yhdellä ehdolla —"
"Mikä se on?"
"Että te sanotte minulle, mitä te viette prinsessalle lahjaksi
hänen ylhäiseltä ihailijaltaan. Se ei voi olla vain _billet doux_
[rakkauskirje], sillä posti olisi ollut melkein yhtä turvallinen kuin
teidän ylhäisyytenne. Onko se jokin harvinainen ja kallis lahja?
Timanttejako? Helmiäkö? Vai _objets d'art_ [taide-esineitä]?"
"Se on todellakin mitä harvinaisin, ellen sanoisi ainoalaatuinen
lahja", kardinaali sanoi nyt täydellisesti voitettuna ja alistuvaisena;
"niin erinomaisen arvokas, etteivät timantit eivätkä helmet milloinkaan
riittäisi niiden maksuksi".
"Ahaa?"
"Madame, muistakaa, että olen teidän armoillanne. Pitäkää tätä
valtiosalaisuutena."
"Onko minun milloinkaan huomattu kavaltavan salaisuuksia?" kysyi hän
kärsimättömästi.
"Niin kauan kuin minulla on teidän lupauksenne —"
"Ei tarvita uusia lupauksia. Tietenkin teidän ylhäisyytenne tuntee
minut. Nopeasti, olette mennyt liian pitkälle voidaksenne enää
peräytyä."
"_Voilà!_ Näyttää siltä, että viime vuonna kaunis prinsessa
ihaillessaan Hofburgin kauneuksia suvaitsi heittää kaipaavia silmäyksiä
kuuluisiin kultaisiin ja _vieux Vienne_-tekoisiin kynttilänjalkoihin,
jotka olivat kuuluneet Maria Antoinettelle."
"Ah, niin, olen kuullut niistä. Niiden kerrotaan olevan mitä hienoimpia
taide-esineitä, ja minä luulen, että moni Hapsburgin perheen jäsen on
turhaan toivonut saavansa niitä omistaa."
"Kunnes nuo venäläisen naisen silmät katsoivat niihin halajavasti, ja
keisarillisen sydämen oli mahdoton niitä vastustaa", myönsi kardinaali.
"Ja hänen majesteettinsa?"
"On pyytänyt minua laskemaan nämä samat kynttilänjalat yhdessä
keisarillisten ja kuninkaallisten kunnioittavien tervehdysten keralla
hänen ystävättärensä pienien jalkojen juureen."
"Ja teidän ylhäisyytenne otti tehtävän vastaan?"
"Hyvin vastahakoisesti, vakuutan teille, _chère madame_. Mutta minkä
sille voi? Hänen majesteettinsa kykenee avaamaan vanhan diplomaatinkin
sydämen yhtä helposti kuin hän avaa kynttilänjalkojensa salaiset
jouset."
"Salaiset jouset?"
"Niin! Ettekö tiennyt, että kynttilänjaloissa oli salainen jousi ja
salaperäiset kätköpaikat, mitkä historian mukaan kuljettivat monta
kertaa Maria Antoinetten yksityisiä kirjeitä hänen veljelleen Wieniin?
Oh, ne ovat hyvin kiintoisia perintökaluja, erinomaisen kauniita
taide-esineitä."
Madame Demidov ei vastannut. Hän istui hetken aikaa katsellen
miettiväisenä savupilviä niiden noustessa hänen savukkeestaan ilmaan,
ja hänen silmänsä suuntautuivat aina silloin tällöin kardinaaliin, joka
istui haaveisiinsa vaipuneena, varmaankin ajatellen Böömin matkaansa,
minkä hänen täytyi siirtää toistaiseksi.
"Ah! Kuinka toivoisinkaan näkeväni nuo kynttilänjalat!" sanoi madame
viimein kärsimättömästi huoaten.
"Ettekö ole niitä milloinkaan nähnyt? Ne ovat todellakin hienoimpia
taide-esineitä, mitä milloinkaan olen onnistunut näkemään."
"Teidän ylhäisyytenne, on todellakin julmaa kiduttaa hartaan kokoilijan
kärsivällisyyttä kertomalla aarteista, joita ei milloinkaan voi
tarkastella."
"Olisikohan se niin kovin vaikeata?" kysyi kardinaali hymyillen.
"Oh, älkää naurako. Palan suorastaan uteliaisuudesta. Koko yön tulen
uneksimaan _vieux Vienne_-kynttilänjaloista, kultaisista koristeista,
salaisista jousista. Kuinka voin kuvitella mitään, minkä pitäisi
voittaa kaikki näkemäni? Aivan varmasti siitä tulee painajainen."
"Älkää sanoko niin, _chère madame_. Ajatelkaa niitä tunnontuskia,
joiden valtaan joudun tietäessäni, että hetkellinen varomattomuuteni,
puhuen näistä koruesineistä, on tuottanut teille unettoman yön."
"Miksi ette vältä tunnontuskia ja poista painajaista tyydyttämällä
kiehuvan uteliaisuuteni?"
"Kaikin mokomin", sanoi hänen ylhäisyytensä kerkeästi, "jos te
kunnioitatte minua astumalla vaunuihin ja tekemällä vierailun kolkkoon
asuntooni, niin tarvitsisi vain kääriä paketti auki —"
"Oh, _mon Dieu!_ Teidän ylhäisyytenne! Ehdotuksenne tulisi olemaan
_très compromettant_ minulle [saattaisi minut huonoon valoon].
Ajatelkaa palvelijoitanne, herra Volenskia."
"Suokaa anteeksi, madame!" sanoi kardinaali. "Olen vanha diplomaatti ja
olen lakannut olemasta vaarallinen kenellekään kauniille naiselle monta
vuotta sitten."
"Diplomaatit ovat aina vaarallisia, teidän ylhäisyytenne! Enkä
minä todellakaan uskaltaisi sitä tehdä, sillä pelkään, että minun
rangaistukseksi täytyisi ottaa päähäni karmeliittihuntu. Mutta
oi!" hän lisäsi tehden sievän anovan liikkeen, "salliiko teidän
ylhäisyytenne, että lähetän luotettavan palvelijani herra Volenskin
luo, että hän antaisi hänelle kynttilänjalat? Vakuutan teille,
että en nuku hituistakaan tänä yönä, ja huomenna minä näytän kuin
vanhalta lähettilään rouvalta, ellei teidän ylhäisyytenne tyydytä
uteliaisuuttani."
"Madame, monien syntieni joukkoon, joita. Jumala paratkoon, syntikirjaa
pitävä enkeli vähän liiankin tarkkaan merkitsee vahingokseni, on usein
sattunut sellainen, että olen antanut naisen viettää unettoman yön,
mutta ei milloinkaan sellainen, että olisin ollut syynä siihen, että
nainen olisi näyttänyt tavallista vanhemmalta. Luulen, että sellainen
synti olisi anteeksi antamaton. Siis, jos sallitte, soitan vaunujani
ja ajan hotelliini heti tuodakseni teille mielenkiintonne esineet
itse. Tuskin Volenski on kotona tällä hetkellä. Lisäksi minulla on
matkalaukkuni avain, matkalaukkuni, jonne ne ovat lukitut."
"Oh, teidän ylhäisyytenne on ylen ystävällinen!" sanoi madame
Demidov melkein lapsellisen iloisesti, "te huomaatte, kuinka suuri
uteliaisuuteni on, siitäkin, että se on täydellisesti tukahduttanut
kohteliaisuuteni, sillä minun on mahdotonta evätä teidän ystävällistä
ehdotustanne".
Ikäänkuin peläten, että kardinaali muuttaisi mieltään, hän soitti
kelloa ja käski ajamaan heti esille hänen ylhäisyytensä vaunut.
Kardinaali, jota tämä vanha, vaikka ikuisesti uusi naisellisen
uteliaisuuden piirre huvitti, sanoi, ettei hän viivyttelisi hetkeäkään,
ja kymmenen minuuttia myöhemmin hän hyvästeli väliaikaisesti, ja hänen
vaunujensa kolina häipyi pian etäisyyteen.
Madame Demidov istui hetken aikaa aivan hiljaa, voimatta liikkua — ehkä
se johtui voimakkaasta jännityksestä — kunnes ei enää voitu kuulla
vaunun pyörien ääniä. Tämä nainen tuntui joutuneen turtumuksen, melkein
tiedottoman huumauksen valtaan, nainen, joka tavallisesti oli niin
tarmokas ja elämää uhkuva.
Mutta tämä ei kestänyt kauan. Vastavaikutus tuli pian. Kuinka
ihmeissään hänen hienostunut vieraansa olisikaan ollut, jos hänen
olisi suotu nähdä toisen näyn ja katsella eleganttia huoletonta
maailmannaista tällä hetkellä, naista, jonka hän oli jättänyt makaamaan
velttona nojatuoliin leikittelemään joutilaana savukkeella.
Innokkaana ja kiihtyneenä hän avasi kuumeisesti pöytälaatikkonsa ja
luki uudelleen Eugenin tuomat tiedot tsaarin pojan katoamisesta ja
kreivi Lavrovskin arkamielisistä puuhista. Silloin tällöin pääsi hänen
tiukasti sulkeutuneiden hampaittensa välistä lyhyitä katkonaisia
lausahduksia tuskin kuuluvasti. Ne olivat ikäänkuin tämän voimakkaan
sisäisen kiihtymyksen varaventtiilejä.
Kohtalo oli siten johdattanut hänen tielleen avaimen suureen
salaisuuteen. Hän värisi muistellessaan tuota kiusallista hetkeä
Itävallan rajalla, jolloin kömpelön tai virkaintoisen tungettelijan
kädet olivat sekaantuneet hänen raportteihinsa. Oh, se oli
nöyryyttävää, matelevainen kohteliaisuus pilkkasi häntä, ja pilkka
kohdistui epäilemättä häneen vaarallisena vihollisena. Venäjän
hallituksen vakoojana. Sitten oli anteliaasti jaeltava rahaa huhujen
tukahduttamiseksi, mutta se ei kuitenkaan riittänyt estämään
juorukelloja levittämästä — oh! vain kuiskeena — mielenkiintoista
juttua, että madame Demidov, Wienin hienoston kukka, prinssien,
kardinaalien ja kuninkaiden ystävä, sai suuret varansa vakoilemalla
ulkomailla olevia maanmiehiään. Joitakin sellaisia huhuja pääsi
liikkeelle, sitä ei ollut epäilemistä. Hän oli sen tuntenut toisinaan,
vai oliko se vain mielikuvitusta? Kuitenkaan siihen ei oltu saatu
varmuutta, eikä sitä olisi saatavakaan, sillä madame Demidov piti
elämästään, iloisesta, loistavasta hovielämästä ja siitä ihailusta,
minkä hänen kauneutensa ja rikkautensa herätti ihmisissä, sekä niistä
ystävyyssuhteista, joita hänen kirkas älynsä ja viehkeät tapansa
hänelle hankkivat.
Mikä oli hänen ammattinsa? Älkää arvostelko tätä liian ankarasti.
Venäjänmaa on iso, mutta ankara isänmaa, joka vaatii kaikilta
lapsiltaan palveluksia heidän varojensa ja kykyjensä mukaan. Meistä
länsimaalaisista vakooja-nimitys on häpeällinen, me inhoamme sitä, jos
sitä käytetään miehestä, emmekä voi sitä ollenkaan käsittää nuoren
lahjakkaan naisen mainesanana. Mutta Venäjänmaalla, missä ehdottoman
yksinvallan ympäri punoutuvat juonittelun ja salahankkeiden verkot,
missä iskuja suunnataan keisarikunnan joka kulmalta valtion päämiestä
kohti, joka kansanluokasta ja aina salakähmäisesti, täytyy näitä
iskuja vastustaa vastaiskuilla, jotka ovat samoin salaisia, nopeita ja
pimeitä. Vihollinen, joka on kätkeytynyt palatsin jokaisen pylvään taa,
voi tulla kukistetuksi vain yhtä salaisilla keinoilla kuin se itsekin
käyttää. Venäjä käyttää sellaisia keinoja suojellakseen itseänsä ja
itsevaltiasta herraansa: moittikaa systeemiä, jos haluatte, mutta
koettakaa sääliä sen useinkin vastentahtoisia palvelijoita.
Madame Demidov ei milloinkaan miettinyt, oliko hänen ammattinsa
kiitoksen vai moittimisen arvoista, hän palveli maataan parhaimpansa
mukaan, ja keimaili ihmisten kanssa kuten ennenkin, vaikka aina
alttiina sen halveksumiselle.
Mutta tässä tapauksessa tuntui kohtalo todellakin laupiaalta. Heti kuin
hän oli kuullut hänen ylhäisyytensä kiintoisan kertomuksen keisarin
kynttilänjaloista, hänen kirkas älynsä oli päättänyt keksiä jonkin
keinon salaisten kätköpaikkojen valtaamiseksi. Hetken kuluttua olisi
kardinaali palannut kallisarvoisina kuormineen, ja madame Demidovhan
oli ajanut perille vaikeampiakin hankkeita kuin oli kardinaalin
pakottaminen uskomaan hänelle kynttilänjalkojen kuljettamisen Pietariin.
Tämä raportti, mikä sisälsi vain muutaman sanan, minkä raportin hän
oli laatinut Eugenin kokoomista niukoista tiedoista tsaarin pojan
katoamiseen nähden, olisi salaisessa kätköpaikassa varmasti tallessa.
Raportti ei merkinnyt paljon, mutta koska se epäilemättä tulisi
hallituksen käsiin ennemmin kuin mikään salaliittolaisten tiedonanto,
voisi se olla jonkin verran arvokas. Madame Demidov, joka oli hyvin
perehtynyt tämän kaltaisiin asioihin, oli varma, että tsaarin poika
oli ryöstetty joidenkin pakottavien vaatimusten takia ja että hän
oli panttivankina salaliittolaisten käsissä. Hän pääsi hyvin lähelle
totuutta ajatellessaan asiaa uudelleen, ja huomasi samalla, kuinka
avuton olisi Venäjän poliisi, vieläpä tsaari itsekin, kun Nikolai oli
kadonnut ja vankina.
Että kreivi Lavrovski, joka oli tehnyt suuren rikoksen
yksinkertaisuudessaan — päästäessään suojattinsa livahtamaan
käsistään, yrittäisi päästä hänen jäljilleen joko mahdollisin tai
mahdottomin keinoin, sitä ei ollut epäilemistä. Wienin salapoliisit
olivat tunnettuja yli koko maailman viisaudestaan, ja lisäksi Furet’n
kaltainen mies ei herättäisi vehkeilijöissä epäilyksiä samalla tavalla
kuin Venäjän hallituksen kätyri. Mutta madame Demidov oli päättänyt
näytellä pääosaa rohkean salaliiton paljastamisessa. Hän tiesi kuinka
suuresti hallitus luotti hänen kykyynsä, ja tässä oli paras tilaisuus,
mitä hänellä oli milloinkaan ollut, näyttääkseen heille, että hän oli
ansainnut heidän luottamuksensa.
Hän oli täysin peloton nainen. Kun hän tahtoi täyttää velvollisuutensa,
ei hän ollenkaan ajatellut omia vaarojaan kostonhimoisten
vehkeilijöiden käsissä. Mutta hänen varustuksissaan oli heikko kohta
— onkohan ihminen milloinkaan vailla sellaista kohtaa? — ja hänen
heikkoutensa oli siinä, että hän pelkäsi, että maailma merkitsisi hänet
polttomerkillä, kaikkien ystäviensä edessä, vakoojana.
Tuo nimi värisytti häntä, kun se jonkin asian johdosta tuntui
häämöttävän hänen edessään, niinkuin tuona kauheana yönä rajalla,
jolloin perikato tuntui uhkaavalta, ja kun hän vain ajattelikin
sellaista kuiskailevan ympärillään niiden, jotka olivat pitäneet
kunnianaan kuulua hänen tuttaviinsa, niin tuntui se sietämättömältä.
Ehkäpä hienoston naisen ylpeyteen, naisen, joka pelkäsi, että hänen
täytyisi laskeutua alas säädystään, liittyi jonkin verran tuota
salaista tunnetta, joka muutti tämän maailmallisen politikon joskus
pelkäksi naiseksi. Se tunne toi aina hänen silmiinsä ikävöivän ja
aran ilmeen, minkä hän niin harvoin antoi niissä viipyä. Ehkä hän
ajatellessaan korkeita ja jalosukuisia ystäviään, jotka kääntäisivät
halveksuvasti selkänsä Venäjän poliisin palkkaamalle vakoojalle, muisti
ikävöiden erään ystävänsä, nuoren, ylimyksellisen puolalaisen, joka
ikävä kyllä ajatteli häntä nykyjään niin vähän, mutta joka halveksisi
häntä niin suuresti silloin.
Mutta nyt, jos kohtalo vain suosisi häntä hiukan aikaa vielä, jos hänen
onnistuisi taivuttaa kardinaali antamaan hänen viedä kynttilänjalat
Pietariin, hänen ei ollenkaan tarvitsisi pelätä ilmitulemista. Hän oli
lukenut läpi paperit, ne raportit, jotka hän tahtoi toimittaa perille;
jos salaiset kätköpaikat olivat sellaisia, jollaisiksi kardinaali oli
ne kuvaillut, hän voisi uhmata rettelönhaluisimpiakin virkailijoita
vaarallisella matkallaan rajan poikki.
Nyt taas kuului rattaiden kolinaa. Hänen ylhäisyytensä vaunut
pysähtyivät porttikäytävään. Nopeasti silmätessään peiliinsä hän
havaitsi, ettei hänen kasvoillaan näkynyt kiihtymyksen tai tunteen
jälkeäkään. Hän sytytti taas savukkeen ja ojentautui pitkäkseen
leposohvalleen, ja kun kolme minuuttia myöhemmin hänen ylhäisyytensä
astui sisään kantaen kallisarvoista taakkaansa, hän ei voinut lukea
muuta kuin kiihkeätä mielenkiintoa hurmaavan emäntänsä ilmeikkäiltä
kasvoilta.
Siroilla sormillaan hän auttoi häntä purkamaan lukuisat kääreet,
mitkä Ivan vain muutama hetki sitten oli niin luottavaisesti käärinyt
kallisarvoisten korukalujen ympärille.
Taiteentuntijan innostus oli ilmeisesti rajaton, ja madame Demidov ei
väsynyt kiittelemästä hurmaavia arvoesineitä..
"Mutta, hyvä Jumala!" hän huokasi, "kuinka hauraita ne ovatkaan".
"Eivät niin hauraita kuin luulette", sanoi hänen ylhäisyytensä, "sillä
nämä kynttilänjalat ovat noin kolmensadan vuoden vanhoja, ja niitä ovat
varmaankin monet kädet pidelleet, ja ne ovat kuitenkin vielä hyvässä
kunnossa".
"Eivät aivan hyvässä, luulen", neiti vastasi, "sillä katsokaa! Tämän
pienen Amorin käsivarsi on ikävä kyllä murtunut ranteesta kyynärpäähän
asti."
"Oh, _mon Dieu_!" sanoi hänen ylhäisyytensä, "toivon, että tämä on
tapahtunut, ennenkuin sain haltuuni nämä epämukavat esineet. Vakuutan
teille, _chère madame_, ne tuottavat minulle alituista huolta, aina
siitä hetkestä asti, jolloin hänen majesteettinsa pakotti minut ne
ottamaan. Sallikaa minun panna vioittunut kynttilänjalka syrjään. Tai
ehkä olette hyvä ja kääritte sen taas papereiden sisään. En uskalla
pidellä sitä enää, sillä pelkään vahingoittavani sitä enemmän, ja voin
näyttää teille toisen kynttilänjalan salaisen jousen, sillä ne ovat
molemmat samanlaisia."
Varovaisesti, ikäänkuin se olisi ollut lapsi, kääri hänen ylhäisyytensä
madame Demidovin avulla vahingoittuneen kynttilänjalan uudestaan monien
paperien sisään, ja he panivat sen huolellisesti syrjään. Ja sitten
kaunis venakko tarkasteli innokkaana kardinaalin sormia tämän painaessa
pientä kultaista lehteä ja selittäessä hänelle kätköpaikan jousen
salaisuuden, joka kätköpaikka oli niin täydellisesti, niin kokonaan
turvassa kaikilta urkkimisyrityksiltä. Madame Demidov voi vaivoin
peittää kiihtymystään, ja hän jännitti voimansa suorittaakseen vaikean
diplomaattisen tehtävänsä, joka nyt oli toteutettava.
"Ah!" hän sanoi viimein, "ei ole ihme, jos teidän ylhäisyytenne tuntee
itsensä hermostuneeksi ja rasittuneeksi, kun teidän hallussanne
on noin hauraat esineet. Ette voi käsittää, kuinka huolimattomia
tullivirkailijat ja rautateiden kantajat ovat Itävallassa, varsinkin
kun heidän kuljetettavanaan on miehille kuuluvia laatikoita ja
matkalaukkuja. Olen huomannut, että naisten tavaroita he käsittelevät
huolellisemmin, sillä he pelkäävät mitä seuraa hameen rypistymisestä
tai pitsin repeämisestä."
"Saan suorastaan kauhunväreitä, _chère madame_", sanoi hänen
ylhäisyytensä. "Luulen, että elämäni tulee olemaan pelkkää kurjuutta,
kunnes tulee se onnellinen hetki, että ne ovat turvassa prinsessa
Marionovin käsissä, ellei oteta lukuun katkeraa pettymystäni
täytyessäni siirtää toistaiseksi kauan suunnittelemani loma."
Madame Demidov tutki yhä edelleen kauniita kynttilänjalkoja sanoessaan
leikillisesti:
"Olisiko teidän ylhäisyydellänne mitään sitä vastaan, että luovutte
olemasta Amorin lähetti?"
"Jos vain tietäisin kuinka niin menettelisin, _chère madame_, niin
mielelläni niin tekisin."
"No hyvä, teidän ylhäisyytenne on näkevä, kuinka hyvä ystävänne
olen. Otan vastatakseni näistä tavaroista, niin kauan kuin teidän
ylhäisyytenne on lomalla, ja lupaan teille, että ne tulevat olemaan
yhtä tallella minulla kuin ne ovat olleet Hofburgissa."
"Te, madame?"
"Niin. Aikomukseni oli lähteä Pietariin huomenna, kuten tiedätte, ja
jos tahdotte, voin ottaa kynttilänjalat mukaani pakattuina parhaimpien
hovihameitteni ja -pitsieni joukkoon. Sitten, jos tahdotte, annan ne
joko Marinov-palatsiin käyntikorttinne ohella tai pidän ne hallussani
tuloonne saakka, jos taas tahdotte antaa ne itse."
"Madame! Olette tuhat kertaa liian ystävällinen", sanoi hänen
ylhäisyytensä epäröivästi. "En todellakaan oikein uskalla suostua
ehdotukseenne, ja kuitenkin —"
"Se vapauttaa teidät suuresta tuskasta, vai kuinka? Ja lisäksi voitte
vapaasti lähteä tuntemattomana huvimatkallenne, eikä teidän tarvitse
tuottaa pettymystä niille, jotka tahtovat seurata teitä", lisäsi hän
viekkaasti huomaten, kuinka valmis hänen ylhäisyytensä oli myöntymään.
"Ah, madame, älkää houkutelko minua, voisin vielä hyväksyä
tarjouksenne", hän sanoi yhä vastustaen muodon vuoksi.
"Älkää puhuko siitä enää sitten, vaan suostukaa ystävälliseen
tarjoukseeni, niinkuin olen ehdottanut", neiti sanoi ojentaen kätensä
kardinaalille, joka kohteliaasti suuteli hänen sirojen sormiensa päitä.
"Kuinka voinkaan kiittää teitä, _chère madame_?" sanoi kardinaali
päästäen selvän helpotuksen huokauksen, kun hän lopulta oli taipunut
naisen ystävällisen suostuttelun edessä.
"Kertomalla minulle kaikki viimeisimmät skandaalit parhaista
ystävistäni", hän sanoi nauraen painuen yhä mukavampaan asentoon
komeaan nojatuoliinsa.
Voitto oli saavutettu, ja seuraavina hetkinä hänen ylhäisyytensä
henkevä keskustelu auttoi madamea unohtamaan sen illan rasitukset.
Lopuksi kardinaali hyvästeli, jättäen taide-esineet, jotka olivat
tuottaneet hänelle niin paljon vaivaa, naisen talletettaviksi.
Suostuttiin siihen, että madame Demidov pitäisi niitä hallussaan siihen
asti, kunnes hänen ylhäisyytensä palaisi Karlsbadista, jolloin hän
luovuttaisi ne itse prinsessa Marionoville.
Siis taas madame Demidovin diplomaattiset lahjat olivat häntä
auttaneet. Ja nyt hän oli saanut haltuunsa sellaisen kätköpaikan, jota
hän piti varmimpana raporttiensa piilopaikkana ja jota hän saattoi
käyttää, niinkuin hän halusi.
Alkoi olla jo myöhäistä, ja hän päätti lähteä Wienistä jo sinä yönä,
jotta hänen ylhäisyytensä ei voisi muuttaa mieltään seuraavaksi
päiväksi ja viedä häneltä pois kallisarvoiset esineensä. Hän
kokosi äsken tekemänsä muistiinpanot sekä eräitä muita papereita,
jotka sisälsivät kaikenlaisia raportteja kolmannelle osastolle. Ja
tietämättään seuraten Volenskin tekoja hän koski salaista jousta ja
työnsi asiakirjat samettireunaiseen kätköpaikkaan kynttilänjalan
runkoon. Varmasti ne olivat siellä tallella, sitä ei voinut
epäilläkään. Hän kääri huolellisesti kallisarvoiset kynttilänjalat
moniin käärepapereihin ja kirjoitti ulkopuolelle isoin kirjaimin:
"Hänen ylhäisyytensä kardinaali d'Orsayn omaisuutta — posliinia
— varovaisesti", ja otti sitten paketin huoneeseensa ja pani sen
matkalaukkuunsa.
Tuntia myöhemmin hän ajoi Nordbahnille palvelijattarensa seuraamana,
joka kantoi kohtalokasta taakkaa, lähteäkseen Pietariin.
Melkein samaan aikaan Ivan Volenski, joka oli kuullut kardinaalin
askeleet alhaalla olevista huoneista, koputti hänen ylhäisyytensä oveen
kysyäkseen, tarvitsisiko hän hänen palveluksiaan vielä sinä iltana.
"Tule sisään, Ivan", sanoi kardinaali hyvin reippaalla äänellä, "nyt
minulla on hyviä uutisia sinulle kerrottavana. Saamme nyt molemmat
lomamme, poikani, ja minä lähden Karlsbadiin huomenna."
Ivan tuijotti hänen ylhäisyyteensä suuresti hämmästyneenä.
"Mutta... mitä tehdään kynttilänjaloilla?" hän kysyi huohottaen.
"Siinäpä se onni juuri onkin", selitti hänen ylhäisyytensä. "Madame
Demidov, joka itse aikoo mennä Pietariin huomenna, on suostunut
pitämään huolta noista kiusallisista kaluista puolestani, kunnes
tulen takaisin Karlsbadista. Vein ne pois itse tänä iltana, ja olen
kiitollinen tietäessäni, ettei minun matkustaessani tarvitse vastata
noista särkyväisistä esineistä."
Volenski oli tullut kuolon kalpeaksi. "Madame Demidov...
kynttilänjalat..." hän huohotti. "En ymmärrä —"
"No, hyvä ystävä, älä näytä niin pelästyneeltä. Näytin noita pikku
koruesineitä neidille ja mainitsin sattumalta, että olin jonkin
verran tyytymätön, kun minun niiden takia täytyi jättää tekemättä
kauan toivomani lomamatka: silloin hän hyvin ystävällisesti tarjoutui
ottamaan kynttilänjalat Pietariin mukaansa, jonka tarjouksen hyväksyin
tyytyväisenä. Nyt huomaat, että huoleni ovat vähentyneet."
Volenski koetti turhaan tekeytyä rauhalliseksi.
"Ja näyttikö teidän ylhäisyytenne madame Demidoville kynttilänjalkojen
salaisuutta?" hän kysyi henkeä haukkoen.
"En todellakaan muista", sanoi hänen ylhäisyytensä. "Luullakseni näytin
sen, mutta sinä tunnut olevan kovin huolissasi tuon asian tähden. Mistä
se johtuu?"
"Huolestuin pelkästään teidän tähtenne. Pelkään etteivät kynttilänjalat
ole oikein hyvin tallella naisen hallussa."
"Siinäkö kaikki?" sanoi hänen ylhäisyytensä hieman kuivasti ja silmäsi
nopeasti tutkivilla silmillään Volenskia, joka kesti tarkastelun
urhoollisesti. "Rauhoitu sitten; minun mielestäni kynttilänjalat
ovat aivan turvassa, rakas Volenski. Siis hyvää yötä nyt. Lähden
huomenaamulla varhain. Sinä luultavasti saat jäädä päivää pitemmäksi
ajaksi huolehtiaksesi kirjeenvaihdosta. Mutta sen jälkeen saat tehdä
mitä tahdot, kunnes tapaamme Pietarissa ensi kuun kolmantena päivänä.
Hyvää yötä, poikani."
Volenski kumarsi kardinaalille syvään, ja pikemmin kuolleena kuin
elävänä hän tuli omaan hiljaiseen huoneeseensa, missä hän saattoi koota
ajatuksensa ja ajatella lähintä tulevaisuuttaan.
Hän käsitti heti, että vaara oli suuri, että tämän jälkeen koska
tahansa, millä hetkellä tahansa isku voisi sattua.
Kaikki heidän salaliittoaan koskevat paperit — jotka oli niin
huolellisesti laadittu ja niin rohkeasti käytännössä toteutettu —
heidän manifestinsa, jonka Taranjev saisi viedä tsaarille, asiakirjat,
joista useat sisälsivät salaliittolaisten nimiä, ja jotka, jos ne
löydettäisiin, tuottaisivat heille maanpaon Siperiaan, kaikki ne
oli piilotettu toisen kynttilänjalan salaiseen kätköpaikkaan, jotka
kynttilänjalat nyt olivat madame Demidovin käsissä. Kaikkea tätä ei
tarvinnut aprikoida, se oli ankaraa, ehdotonta todellisuutta.
Mutta eräs seikka sieti miettimistä — koska perikatoa oli tähänkin
asti voitu välttää, ihmeellistä kyllä — niin vaaraa oli vastedeskin
yritettävä torjua.
Ensiksikin oli selvää, että toistaiseksi olivat paperit turvassa.
Kardinaali ja madame Demidov eivät olleet nähneet mitään. Joko hänen
ylhäisyytensä ei halunnut tai unohti näyttää naiselle salaista jousta,
tai niin tehdessään hän lienee sattumalta näyttänyt kynttilänjalkaa,
missä ei ollut salaisia papereita. Mutta naiset ovat luonnostaan
uteliaita, halukkaita leikittelemään pikkuseikoilla, ja mikä hetki
tahansa — Volenskin ajatukset eivät tahtoneet enää toimia; seuraukset
olisivat liian kauheita. Varoittaisiko hän tovereitaan heti uhkaavasta
vaarasta? Tunnustaisiko hän heille, että hän oli pettänyt heti
ensimmäisenä päivänä heidän luottamuksensa? Hyödyttäisikö se mitään?
Mitä he voisivat tehdä muuta, vaikka saisivatkin kuulla totuuden, kuin
tyynesti odottaa mitä tuleman piti? Minne tahansa he menisivätkin, mitä
tahansa he tekisivätkin, heidän olisi mahdotonta paeta Venäjän poliisin
kaikkialle ulottuvaa kättä. Ei, parempi oli pitää heidät jonkin aikaa
autuaallisessa tietämättömyydessä. Jos isku olisi tulossa, saisivat he
sittenkin tietää kohtalonsa kyllin pian.
Nuori puolalainen istui, tunnin toisensa perästä pää käsien varassa
koettaen miettiä joitakin keinoja voidakseen siepata kynttilänjalat
takaisin, ryöstääkseen madame Demidovin, mutta kuinka ja miten?
Koko yön hän käveli edestakaisin huoneessaan. Oli täysi päivä,
ennenkuin hän vaipui rauhattomaan uneen, ja unessa hän näki kahleita
ranteissaan, hän oli tovereineen matkalla kolkon lumierämaan halki
Itä-Siperian kaukaisia kaivoksia kohden, missä kuolema seuraa maanpakoa
— varma hiipivä kuolema, vitkallinen kidutus, joka joskus kestää
kokonaista kolme vuotta.