IV

Ivan Volenski oli puhunut iloisesti ja vakuuttavasti kaikille.

Mutta tiesikö hän mitään omista mahdollisuuksistaan Venäjän rajan

turvallisesti sivuuttamiseksi? Käytännöllisesti katsoen ei mitään.

Epäiltäisiinkö häntä? Pyh! Venäjän poliisi saattoi koska vain "epäillä"

kaikkia. Ja sitten... luetteloon on kirjoitettu nimiä... Koettakoon

hän sen jälkeen päästä rajan yli papereineen, arvoesineineen ja

salaisuuksineen, niin hän piankin havaitsee, mitä merkitsee "epäiltynä"

oleminen.

Mitä tiesi Volenski siitä, millaisena Venäjän poliisi häntä piti? Koska

hän asui enimmäkseen ulkomailla ja seurusteli paljon omien maanpaossa

olevien maanmiestensä kanssa, niin liittyi kai hänen nimeensä jonkin

verran epäilyksiä.

Hän oli puolalainen, ja puolalaisena hän vehkeili, ei sen tähden,

että hän uskoi vehkeilijätoveriensa esittämiin kaikenlaisiin

haaveteorioihin, vaan siksi, että hänen verensä vaati häntä

juonittelemaan silloista hallitusta vastaan.

Hän ei ollenkaan välittänyt siitä, seurasiko näistä hankkeista

ikinä mitään kouraantuntuvaa, mitään suurta uudistusta Venäjällä.

Hän oli liian nuori ajatellakseen tulevaisuutta, nykyaika oli hänen

olemassaolonsa ainoa todellinen tekijä.

Hän tavallisesti kammoi äärimmäisiä toimenpiteitä. Mirkovitshin

verenhimoiset puheet ärsyttivät hänen hermojaan, ja suunniteltuaan

ihmeellisen nerokkaan pirullisen juonen tyrannin ja hänen sukunsa

tuhoamiseksi Ivan oli tahtonut, että sitä ei ollenkaan toteutettaisi,

vaan pidettäisiin vain todistuskappaleena siitä, mitä puolalainen

saattaa keksiä vihattujen valloittajien vahingoksi.

Se ei ollut päättämättömyyttä; se oli hienostuneen ja tyynen rohkean

luonteen kammoa tekoja kohtaan, jotka eivät sietäisi päivänvaloa.

Hän olisi halunnut vaikka johtaa Puolan kapinaa, mutta pelkäsi

salamurhaajan tikarin pitelemistä.

Hän tunsi epäselvästi "kansan" aatteen, omasi yleviä luulotteluja

sen suunnattomasta kumoamisvoimasta, mitä mahtava virkavalta koetti

tukahduttaa, ja hän odotti aikoja, jolloin tuo melkein epämääräinen

suure säätäisi omat lakinsa, määräisi omat hallitsijansa. Hän ei

ollenkaan tietänyt, kuinka tuo suuri päämäärä oli toteutettavissa;

Mirkovitshin mielestä tappamalla hallitsevat; Lobkovitz runsain

kunniamerkein koristettu puheenjohtaja, sanoi, että se tapahtuisi

huolellisen valtiotaidon avulla, ja joskus tekisi hyvää peloittaminen.

Nuoret miehet haaveilivat, vanhemmat punoivat juonia, ja Romanovien

valtaistuin ei vielä ollenkaan horjunut.

Ja Ivan haaveili ja vehkeili kuten muutkin innokkaana auttamaan, mutta

kuitenkin kavahtaen ratkaisevaa tekoa.

Hän oli saanut vihiä tsaarin pojan suunnittelemasta Wienin matkasta

ja oopperanaamiaisista. Hän oli hieno nuori seuramies, sosialisteille

korvaamaton, sillä hän kulki kaikkialla, kuuli kaikki juorut ja kertoi

heille, mitä he halusivat tietää. Hän suunnitteli ryöstön kaikkine

yksityispiirteineen. Mirkovitshin oli annettava talonsa käytettäväksi

vangin säilyttämiseksi ja hänen tyttärensä oli houkuteltava

hänet sinne. Balukinin ja hänen veljensä tuli pitää vaaria työn

onnistumisesta. Ja sen jälkeen Ivanin täytyi tehdä jotakin vaarallista

aivan yksin, hänestä oli yhdentekevää mitä, niin kauan kuin hänen ei

tarvinnut puuttua avuttoman nuorukaisen houkuttelemiseen vaaralliseen

ansaan.

Nikolai Aleksandrovitsh oli joutunut satimeen silmät ummessa mitään

aavistamatta. Ansa oli viritetty aikana ja paikassa, jolloin useimmat

nuorukaiset, sekä prinssit että talonpojat, hakevat innokkaasti

seikkailuja, ja tsaarin poika oli vain kahdenkymmenen vuoden vanha ja

oli tullut Wieniin huvittelemaan. Odaliskin kirkkaat silmät, jotka

loistivat hänen mustan samettinaamionsa takaa, lupasivat iloa ja

onnea; hänen ilmeisen wieniläiset eleensä kutsuivat hurjaan huviin, ja

ihmisluonnon, keisarikunnan perillisenkin hahmossa, täytyisi suuresti

muuttua, jos kaksikymmenvuotias nuorukainen voisi vastustaa niin

yritteliään Odaliskin mairitteluja.

Hän hyppäsi ajurin rattaille neidon perästä ajatellen vain kirkkaita

silmiä ja vietteleviä liikkeitä, ja lyhyt oopperan ja Heumarktin

välinen matka päättyi siten, että nuoren miehen pää joutui yhä enemmän

pyörälle ja hänen hehkuva sydämensä lemmen orjaksi; sillä näiden viiden

minuutin aikana oli Nikolain onnistunut poistaa musta samettinaamio ja

varmistautua, että sen kätkemät viehkeet olivat yhtä hurmaavia kuin

nekin, mitkä se oli paljastanut. Jos hän olisi ollut vähemmän nuori ja

sentähden tarkkanäköisempi, olisi hän huomannut, että kevyen ivallinen

ilme väreili pienen lapsellisen suun ympärillä ja eräänlainen katse —

oliko se säälivä? — lisäsi kirkkaiden silmien suloa.

Vaunut pysähtyivät pylväseteisen alle, mitkä olisivat tuntuneet

hyvin pelottavilta ja autioilta satunnaisesta katselijasta, mutta

Nikolai Aleksandrovitsh lensi ylös isoja synkkiä kiviportaita

ajattelematta muuta kuin hentoa vartaloa, joka juoksi nopeasti ylöspäin

muutamia metrejä hänen edellään. Hän seurasi tyttöä jykevän oven

läpi, jonka taa hän oli nähnyt hänen katoavan, ja tuli kirkkaasti

valaistuun holvikattoiseen saliin, minkä keskellä oli runsas katettu

illallispöytä, joka näytti kovin houkuttelevalta, ja palvelija mykkänä

ja odottavana seisoi moitteettomassa asennossa pöydän vieressä.

Kun raskas ovi sulkeutui hänen takanaan paukahtaen kovasti ja

kaikuvasti, Nikolai Aleksandrovitsh katsahtaessaan ympärilleen

totesi, että kaunis odaliski oli taas kadonnut. Vastaisella puolella

ovi oli auki; Nikolai meni sen läpi ja tuli mukavasti sisustettuun

makuuhuoneeseen, joka ilmeisesti oli järjestetty nuoren miehen tarpeita

silmälläpitäen. Siinä ei näyttänyt olevan muuta ovea kuin se, minkä

luona tsaarin poika yhä seisoi ihmetellen itsekseen, mihin hurmaavan

haareminaisen taaskin oli onnistunut paeta. Epäilemättä synkkien

kiviportaiden kautta, ja Nikolai mietti, pitikö hänen koettaa seurata

häntä ja leikkiä piilosilla oloa, mistä neito tuntui niin kovin

pitävän, vai pitikö hänen odottaa rauhallisesti hänen tuloaan, mikä ei

ehkä viipyisi kauan.

Palvelija seisoi yhä moitteettomassa asennossaan ja asussaan mykkänä ja

odottavaisena. Hänen täydellinen välinpitämättömyytensä ärsytti nuorta

miestä, jonka levoton mieli tuli yhä tuskaisemmaksi, kun odaliskia ei

kuulunut.

Silloin häntä alkoi kummastuttaa, että vaikka illallinen näytti

ylelliseltä ja runsaalta, se oli katettu vain yhtä henkeä varten;

varmaankin tuntematonta odaliskia varten; mutta läheinen makuuhuone ei

ilmeisestikään ollut naisen huone. Nikolai rypisti otsaansa ja pakotti

mielensä tasaantumaan ja aivonsa ajattelemaan; ensimmäinen epäilyksen

ajatus tuntui juolahtavan hänen mieleensä. Hän käveli tyynesti ovelle —

se oli lukittu. Se ei häntä hämmästyttänyt. Hänen pieni epäluulonsa oli

muuttunut kovaksi peloksi.

"Missä olen?" hän kysyi palvelijalta.

Tämä kumarsi hyvin nöyrästi ja osoitti korviaan ja suutaan ja pudisti

päätään.

"Tottako vai teeskenneltyä?" kysyi tsaarin poika itseltään.

Todennäköisesti ei hyödyttänyt koettaa murtaa ovea. Se näytti kyllin

lujalta hyökkäyksen torjumiseen. Nikolai ymmärsi joutuneensa ansaan;

mikä oli sen tarkoitus, se oli vielä selvittämättä.

Kului muutamia minuutteja, sitten ovi avattiin hiljaa ulkoapäin.

Kuuromykkä palvelija riensi sitä kohden. Nikolai lienee silloin

ajatellut rynnätä ovelle, mutta onneksi hän säästyi epäonnistuneen

yrityksen nöyryytykseltä, sillä oven takana seisoi kaksi rotevaa

venäläistä rahvaan miestä, jotka olivat yhtä mykkiä kuin heidän

toverinsakin ja yhtä kohteliaasti käyttäytyviä; toinen astui sisään

ja ojensi hyvin alamaisesti kirjeen tsaarin pojalle, joka repi sen

kärsimättömästi auki.

Vain muutamasanainen kirje sisälsi ilmoituksen, että hän oli

avuton vanki, ilman pakenemisen toivoa, ja sen hän jo tiesikin.

Hänen henkensä olisi loukkaamaton, mutta panttina, niin kauan kuin

neuvoteltiin hänen ylhäisen isänsä kanssa, mikä epäilemättä piankin

päättyisi tyydyttävällä tavalla. Ja sen aikaa saisi arvokas vanki

käyttää hyväkseen asuntoa, vaikka se olikin puutteellinen, ja kolmea

kuuromykkää palvelijaa oli käsketty toimittamaan hänen käskyjänsä.

Nikolai Aleksandrovitsh soimasi itseään hulluksi ja koetti sitten

järkeillä. Hän luotti täydellisesti maansa kaukonäköiseen ja

vaikutusvaltaiseen poliisiin, hän tiesi, että Lavrovski ei säästäisi

ponnistuksia eikä tuhlaisi aikaa, ja hän alistui pakkoon rotunsa

luonteenomaisella tyyneydellä. Nuoruus ja hulluus ilmeni hänessä, kun

hän tunsi pistävää tuskaa ajatellessaan, että viettelevä odaliski oli

käyttänyt mairitteluaan tarkoituksiin, jotka niin suuresti erosivat

hänen runollisista mielikuvistaan. Seuraavan puolituntisen aikana koko

Venäjänmaan tsaarin perillinen söi ylellistä illallista aivan yksin —

vankina — nuorekkaan nälkäisenä, huomispäivää muistamatta.

Kreivi Lavrovski puolestaan hoitaessaan hänen keisarillisen korkeutensa

asioita oli pahemmassa kuin pulassa verrattuna ryöstettyyn suojattiinsa.

Hän oli antanut tsaarin pojan, josta hänen tuli niin sanoaksemme

vastata, täydellisesti pujahtaa käsistään, ja se oli ennenkuulumatonta

venäläisen hovimiehen historiassa. Koska tapaus oli vertaa vailla, niin

olisi samoin epäilemättä rangaistuskin, ja Lavrovski näki jo puoli

tuntia tsaarin pojan katoamisen jälkeen ummistaessaan silmänsä näkyjä

rangaistusvangeista, vankiloista, kaivoksista ja Siperiasta.

Puoleksikaan tunniksi ei tsaarin poikaa voi jättää palvelematta, ja

kun oli kulunut parisen tuntia ja naamioitujen joukot olivat alkaneet

harveta, Lavrovski alkoi tuntea sieluntuskia, jollaisia hän ei ennen

ollut aavistanutkaan. Ja kun nyt pikkutunneilla viimein iloiset joukot

häipyivät, istui vanha venäläinen yhä ihmisiä tuijottaen, kangistuneena

ja aivot turtuneina kauheita kidutuksia ajatellessaan.

Virkailijat kehoittivat häntä poistumaan. Valot sammutettiin, ja

Lavrovskin täytyi pakostakin lähteä aitiostaan ja työntäytyä kadulle.

Kun hän pari kertaa salaperäisesti kysyi ovimiehiltä ja palvelijoilta

odaliskia ja dominoa, niin herätti se vain iloisuutta. Viisikymmentä

odaliskia ja kaksituhatta dominoa oli kulkenut sisään ja ulos oopperan

portaita pitkin viimeisten tuntien aikana.

Imperial-hotellin uninen portieeri ei ollut nähnyt nuorta muukalaista,

ja venäläinen palvelija, tsaarin toinen seuralainen, kysyi mykkänä

isäntäänsä uskaltamatta lausua mitään ääneen.

Sille miehelle oli jotakin sanottava. Hän oli luotettava ja voisi

olla avuksi. Lavrovski kertoi hänelle puolen totuutta; Nikolai

Aleksandrovitsh palannee huomenna; lienee poissa muutaman päivän.

Kreivi Lavrovski ei tietänyt; hän luotti Stefanin vaiteliaisuuteen.

Seuraavana päivänä, kun ei mitään kuulunut, vanha venäläinen

alkoi silmäillä kaihoisasti pientä revolveria, mitä hän aina piti

mukanaan. Parempi niin, kuin että laahataan kotiin Venäjälle

syytettynä maankavalluksesta ja lähetetään Irkutskiin kaivamaan

suolaa keisarillista valtiovarastoa varten, kun oli laiminlyönyt

velvollisuutensa valtaistuimen nuoren perijän hoitajana ja valvojana.

Mutta Lavrovski oli enemmän kuin kuudenkymmenen vuoden vanha, ja siinä

iässä elämä tuntuu kauan tuntemaltamme armaalta, rakkaalta ystävältä,

ja meidän on vaikea siitä erota. Hän pani pistolin takaisin taskuunsa

ja päätti etsiä muualta neuvoja ja ohjeita.

Hyvä salapoliisi — yksityinen, ei poliisietsivä — ehkä selvittäisi

asiat ja löytäisi huvinhaluisen nuorukaisen, mikäli hän vielä oli

elossa. No niin, ellei hän ollut, niin Lavrovskin henki ei missään

tapauksessa ollut paljonkaan arvoinen ja revolveri oli aina käsillä.

Stefan ei kysynyt mitään. Lavrovski näytti rasittuneelta ja

tuskaiselta; tyhmälle venäläiselle se riitti.

Aamulehdissä ei mainittu mitään salaperäisistä ruumiista, jotka

olisi löydetty ryöstettyinä kadulta, ja Lavrovski kiiruhti etsimään

salapoliisia.

Eräässä sanomalehtitoimistossa suositeltiin hänelle ranskalaista

Furet’tä, joka oli hyvin kokenut ja tunnettu mies.

Lavrovski meni hänen luokseen. Tähän asti hän oli koettanut olla

ajattelematta liikaa; ajatukset, joita hän oli koettanut pitää

koossa, olisivat vieneet hänet mielisairaalaan, ja hän tahtoi pitää

aivonsa vapaina kaikesta muusta, paitsi siitä, mikä koski hänen

velvollisuuttaan kadonnutta suojattiansa kohtaan ja hänen nimensä

kunniaa.

Furet oli älykäs ja viisas, vaan ei kaikkivoipa. Lavrovski kertoi

hänelle liian vähän, hän tunsi sen puhuessaan. Ranskalainen salapoliisi

arveli, että hänellä oli jokin salaisuus ja koetti saada selville sitä.

Mutta Lavrovski oli itsepäinen. Kun olisi ollut tarpeen uskoa

luottamuksellisesti salapoliisiin, niin hän pelkäsi eikä uskaltanut

tunnustaa kadonneen muukalaisen henkilöllisyyttä ja puhui hänestä

epämääräisesti mainiten hänet korkea-arvoiseksi ulkomaalaiseksi.

Asia oli toivoton. Furet tuli kärsimättömäksi.

"Hyvä herra", hän sanoi viimein, "minusta tuntuu, että olette tänään

tullut tänne aikoen epäilemättä käyttää hyväksenne palveluksiani

asiassa, mikä painaa mieltänne, mutta olette myös lujasti päättänyt

pitää salaisuudet ominanne. Varmaankin ajatellessanne asiaa tarkemmin

huomaatte, kuinka mahdotonta minun sen takia on hyödyttää teitä

erikoisemmin."

"Ettekö siis voi tehdä mitään?" kysyi Lavrovski epätoivoisena.

Hän näytti niin lohduttomalta, niin surulliselta, että salapoliisi

katsahti häneen säälivästi ja sanoi:

"Menkää kotiinne, herra, ja ajatelkaa asiaa tarkoin, tyynesti ja

kylmästi. Lukekaa poliisiuutiset saadaksenne tietää, ettei salaperäistä

kuolemaa ole tapahtunut tai tuntematonta ruumista ole löydetty. Minä

sillä aikaa toimitan perusteellisia tutkimuksia niin paljon kuin

voin, sekä oopperassa, ajuriasemilla että rautateillä. Huvittelijanne

palannee lopulta parin kolmen päivän kuluttua. Nuoret miehet usein

joutuvat seikkailuihin, mitkä eivät useinkaan kestä paria päivää

kauempaa. Tulkaa sitten tapaamaan minua lauantai-iltapäivällä, mutta

tulkaa päätettyänne kertoa minulle kaiken. Ellette voi tehdä niin, niin

älkää tulko lainkaan, ja siinä tapauksessa, etten minä sillä aikaa ole

löytänyt mitään jälkiä, niin minä puolestani jätän koko asian. Ja nyt

suokaa anteeksi, herra; aikani on kallista ja minun on tavattava monia

asiakkaita."

Furet nousi. Neuvottelu oli päättynyt. Lavrovski tunsi, ettei mitään

enää ollut sanottavissa, ettei mitään enää voitu tehdä, ellei hän

päättävästi uskoutunut kolmannelle henkilölle, ja nyt hän ei ollut

valmis sitä tekemään. Ranskalaisen puheessa lienee ollut perää;

oli sangen mahdollista, että tsaarin poika oli vain nuoren miehen

seikkailuretkellä, eikä mitään menetettäisi odottamalla. Jos ne, jotka

olivat hänet ryöstäneet, olivat aikoneet häntä vahingoittaa, niin se

olisi jo tapahtunut, ja ne kolme päivää, mitkä Lavrovski aikoi odottaa

tuhlaajapojan palaamista — jos hän oli elossa ja vahingoittumatta, tai

heittäytyäkseen tsaarin armoille, jos Nikolai Aleksandrovitshille oli

tapahtunut pahaa — eivät merkitsisi paljonkaan.

Hän otti hattunsa, ja luvaten Furet’lle ajatella asiaa uudelleen tämän

haluamassa valossa hän kumarsi vanhalle salapoliisille ja oli pian taas

kadulla.

Hän oli päättänyt odottaa lauantaihin ja olla uskomatta salaisuutta

kellekään, koska hän yhä luuli, että kauhea seikkailu päättyy

onnellisesti ennen lauantaita, ja siihen asti hän kantaisi tuskansa ja

kuormansa yksin.

Vain Nikolain palvelijan täytyi pakostakin saada jonkinlaisia

selityksiä, vaikka hän olikin alhainen arvoltaan. Vaikka mies ei

olisikaan erikoisen älykäs, tuntui hänestä kai kuitenkin omituiselta,

että hänen isäntänsä lähti hotellista ja jäi ystävien luokse niin

odottamatta ottamatta mukaansa edes tavallisimpia pukeutumistarpeitaan.

Lavrovski päätti siis kertoa hänelle osan totuudesta — toisin sanoen

totuuden sellaisena, kuin hän toivoi sen olevan.

"Stepan, sinun pitää älytä", hän sanoi, "että hänen keisarillinen

korkeutensa on suvainnut poistua hotellista pariksi päiväksi. Mutta

ennen lähtöään hän antoi minulle mitä ankarimmat ohjeet, että meidän

täytyy pitää hänen poissaolonsa ehdottomasti salassa kaikilta, sekä

täällä että kotona. Et sinä enkä minäkään saa kysellä tsaarin pojan

oikeuksia tehdä niinkuin hän tahtoo; meidän tulee vain totella hänen

määräyksiään niin täsmällisesti kuin suinkin. Ymmärrettäköön siis,

että hänen keisarillinen korkeutensa on vuoteen omana sairastaen

tuhkarokkoa, mikä ei ole vaarallista, mutta kestänee muutamia päiviä.

No, ymmärrätkö minua, ja voiko hänen keisarillinen korkeutensa

täydellisesti luottaa sinun uskollisuuteesi ja vaiteliaisuuteesi sekä

nyt että tulevaisuudessa?"

"Nikolai Aleksandrovitsh on isäntäni", sanoi venäläinen

yksinkertaisesti; "hän on aina pitänyt minua luotettavana tarvitessaan

apua, vaiteliaana tarvitessaan vaitioloani. Puhumani sanat ovat aivan

samoin hänen hallittavissaan kuin tekoni, sanon, mitä hän haluaa tai

hallitsen kieleni, kun hän niin tahtoo."

"Hyvä on, Stepan", sanoi kreivi Lavrovski, "hänen keisarillinen

korkeutensa varmasti muistaa, mitä teet hänelle tänään".

Lavrovski tiesi voivansa luottaa tähän mieheen; kaikki oli siis hyvin

toistaiseksi. Sen jälkeen — Jumalan haltuun, hän ajatteli itämaisen

fatalistisesti.

V

"Ja täytyykö teidän ylhäisyytenne todella lähteä tänään?" sanoi keisari

Frans Joosef I kohteliaan pahoittelevasti, kun kardinaali d'Orsay,

paavin Wienin hoviin valtuuttama lähettiläs, aikoi nousta sanoakseen

hyvästi.

"Todellakin, teidän majesteettinne, ellei eräs pakottava velvollisuus

kutsuisi minua pois, en milloinkaan omasta aloitteestani lähtisi

tästä hauskasta ja vieraanvaraisesta kaupungista. Mutta —" kardinaali

huokasi, ja alistuva ilme näkyi tämän velvollisuutensa marttyyrin

aristokraattisilla kasvoilla.

"Olen todellakin iloinen, että teidän ylhäisyytenne pitää Wieniä

viehättävänä."

"No, en niinkään Wieniä, teidän majesteettinne, vaikka kaupunki onkin

koko hauska, mutta wieniläisiä —!" Kardinaali pysähtyi, ensimmäistä

kertaa diplomaattiuransa aikana ei hän keksinyt sanoja, joilla olisi

tulkinnut ajatuksensa tästä mielenkiintoisesta aiheesta.

"Tulette huomaamaan, että Pietarin naiset ovat wieniläisten peloittavia

kilpailijoita", sanoi keisari miettiväisesti.

Hänen ylhäisyytensä ei vastannut. Hän muisti hienosti väritetyn

skandaalijutun, joka oli tullut hänen korviinsa, kuinka eräs Pietarin

_grande dame_ edellisenä talvena oli löytänyt tiensä Frans Joosefin

jaloon ja syttyväiseen sydämeen, joskin hetkellisesti. Vallitsi tovin

aikaa hiljaisuus. Keisari oli nähtävästi hermostunut, hänen kätensä

hypisteli rauhattomasti vähäpätöisiä pikkutavaroita, jotka kaunistivat

hänen pöytäänsä, ja hän näytti pari kertaa aikovan puhua, mutta

hillitsi äkkiä itsensä.

Kardinaali, joka pitkän diplomaattiuransa aikana oli oppinut tyynen

kärsivälliseksi, nojasi taaksepäin tuolissaan ja odotti, mitä keisari

taas aikoisi sanoa hänelle.

"Teidän ylhäisyytenne näkee monia vanhoja ystäviäni Pietarissa", sanoi

keisari viimein omituisen välttelevästi.

"Erikoisen mielelläni käyn katsomassa kaikkia niitä, joita teidän

majesteettinne haluaa minun näkevän", vastasi kardinaali hiotun

kohteliaasti.

"Teidän ylhäisyytenne on kovin ystävällinen, ja varmaankin te viette

ystävälliset tervehdykseni tsaarille ja tsaarittarelle paljon

arvokkaammalla tavalla, kuin mitä kirjeeni voisivat ilmaista.

Tahtoisin myöskin, että veisitte terveisiä suuriruhtinatar Xenialle

ja suuriruhtinaalle, joiden viime vierailusta Wieniin minulla on niin

miellyttävät muistot."

Kardinaali hymyili tuskin huomattavasti ja silmäsi nopeasti pientä

miniatyyriä, joka oli vanhanaikainen ja johon epäilemättä sisältyi eräs

hauska muisto.

Vaikka kardinaalin silmäys olikin nopea, niin Frans Joosef oli

ilmeisesti sen huomannut, sillä hän lisäsi hiukan hermostuneesti:

"Älkää myöskään unohtako esittää kunnioittavimpia tunteitani prinsessa

Marionoville, joka toivoakseni pian taas käy Wienissä, viimeisen

karnevaalivoittonsa tapahtumapaikalla."

"Kaikki teidän majesteettinne minulle suosiollisesti uskomat

kirjalliset ja suulliset viestit viedään varmasti perille", vastasi

kardinaali d'Orsay.

"Pitäkää varanne", sanoi keisari hermostuneesti nauraen, "pidän

kiinni puheestanne ja lähetän niin runsaita tervehdyksiä, että teidän

matkalaukkunne tulee pullolleen".

"Olen teidän majesteettinne käytettävissä."

Keisari katseli hetkisen hänen ylhäisyytensä älykkäitä, diplomaattisia

kasvoja; sitten ikäänkuin äkillistä mielijohdetta seuraten hän otti

pienen avaimen taskustaan, ja avaten erään kirjoituspöytänsä isoimmista

laatikoista hän veti varovaisesti esiin ison paketin ja asetti sen

kardinaali d'Orsayn hämmästyneiden silmien eteen.

"Ja jos pyytäisin teidän ylhäisyyttänne viemään tervehdykseni tässä

muodossa?" sanoi Frans Joosef viimein.

Koko uransa aikana hänen ylhäisyytensä ei milloinkaan ollut ilmaissut

täydellisesti hämmästystään, mutta nyt vain sekunnin ajaksi hänen

syvällä olevat silmänsä näyttivät avautuvan hämmästyksestä laajemmiksi

kuin tavallisesti.

"Tämä sanoma on oikeastaan muisto", jatkoi keisari, "joutava asia, joka

saa vastaanottajan muistelemaan Wieniä ja wieniläisiä sillä tavalla,

kuin minä tahtoisin naisen tekevän".

"Naisen?"

"Niin!"

"Ah! ymmärrän! Suuriruhtinatar Xenia", sanoi kardinaali hieman

pisteliäästi.

"Ei! Ei suuriruhtinatar; hän ei välittäisi tällaisista taide-esineistä."

"Ovatko ne taide-esineitä?"

"Mitä harvinaisimpia, ja ne on aiottu taiteen tuntijalle, joka osaa

pitää niitä arvossa."

"Suvaitsisiko teidän majesteettinne mainita tuon tuntijan?"

"Prinsessa Marionov."

"Ooh!"

"Hän on usein ihaillut näitä koruesineitä, emmekä aina voi

täydellisesti tyydyttää kauniin naisen oikkuja. Tahdon kiihkeästi

näyttää teidän ylhäisyydellenne vaatimattoman lahjan, jonka pyydän

teidän laskemaan prinsessan jalkojen juureen."

Hyvin varovaisesti ja kärsivällisesti alkoi keisari kääriä auki

pakettia paljastaen monien paperien ja kääreiden keskeltä kardinaalin

ihailevien silmien eteen parin ihmeen siroja, hyvin kallisarvoisia

posliinisia kynttilänjalkoja, kauneimpia, mitkä milloinkaan ovat

markiisittaren kammiota kaunistaneet.

Kumpikin kynttilänjalka esitti Amoria, mitkä olivat mitä harvinaisinta

vanhaa _vieux Vienne_-nimistä laatutavaraa, ja Amorien käsivarret

ampuivat ojennettuina kultaista nuolta jättiläismäisellä jousella

kuviteltuun maaliin. Jalat oli lujasti kiinnitetty pohjaan, joka oli

hienon hienoa pintakuviollista kultaa, ja Amorien vartalot nojasivat

kevyesti puunrunkoa vasten, mikä oli puhdasta kultaa ja jonka oksat

muodostivat kynttiläin sijat.

"Todellakin viehättävä, sopiva lahja", sanoi kardinaali ihaillen,

vaikkakin hieman ivallisesti.

Heti kuin hän oli todennut, minkälaisen tervehdyksen keisari tahtoi

toimittaa _chère amielleen_, tuntui hänen ylhäisyytensä todellakin

vähemmän innokkaalta palvelemaan Frans Joosefia. Kynttilänjalat

tuntuivat niin haurailta, ja kuitenkin ne olisivat niin kiusallisia ja

raskaita, että kardinaali d'Orsay melkein tunsi väristyksiä, kun hänen

oli pakko ottaa vastuulleen niin paljon heikkoa tavaraa matkatessaan

noin tuhat mailia Euroopan halki.

Mutta keisari ei näyttänyt huomaavan kardinaalin innostuksen puutetta.

Innokkaana taiteenharrastajana hän osoitti posliinin hienoa muovailua

ja kullan siroja pintakuvioita.

"Ja mikä lisää näiden koruesineiden viehätystä ja harvinaisuutta", hän

lisäsi, "näihin kynttilänjalkoihin liittyy hitunen salaperäisyyttä.

Painakaapa, teidän ylhäisyytenne, hyvin kevyesti tätä pientä lehteä,

joka on erillään muista kultaoksista."

Kardinaali totteli hyväntahtoisesti ja ihmeekseen keksi, että lehti

kätki pienen jousen, joka, kun sitä painettiin, paljasti kätkössä

olevan säilytyspaikan, mikä oli sametilla reunustettu ja sijaitsi

puunrungon sisällä.

"Tämä salainen jousi on näiden kynttilänjalkojen mielenkiintoisin

ominaisuus", selitti keisari; "isotätini, onneton Marie, sai viedyksi

veljelleen tärkeän tiedon näiden viattomien koruesineiden avulla ja

siten autetuksi de Neubergiä".

Kardinaali oli usein kuullut, että de Neuberg oli käyttänyt joitakin

salaisia keinoja viedessään onnettoman kuningattaren kirjeet

turvallisesti Ranskan rajan yli. Nämä kynttilänjalat olivat siis

perintötavaraa, melkeinpä pyhäinjäännöksiä. Hän oli kuullut, että ne

olivat olleet Hofburgin kappelissa onnettoman kuningattaren kuoleman

jälkeen, kunnes venäläisen kaunottaren silmät olivat katsoneet niihin

halajavasti; ja nyt lähtivät nämä aarteet huolettomasti marttyyrin

perheestä ikuisiksi ajoiksi.

Kardinaali vaikeni. Hän olisi mielellään tahtonut keksiä tekosyyn,

jotta hänen ei olisi tarvinnut toimittaa keisarin antamaa tehtävää. Hän

luuli siitä koituvan kaikenlaisia vastuksia, hienot posliiniset Amorit

särkyisivät helposti, samoin kultaiset oksat ja lehdet, ja hän pelkäsi

kovasti saapuvansa Pietariin mukanaan Amorin puolikkaita ja oksaton

runko.

"Minun ei tietenkään tarvitse lisätä", sanoi hänen majesteettinsa

lopettaen hiljaisuuden, joka oli tulemaisillaan kiusalliseksi, "että

täydellisesti luotan teidän ylhäisyytenne vaitioloon. Sekä Espanjan

kuningatar että Parisin kreivitär ovat ehkä oikeassa siinä, että minun

ei pitäisi luovuttaa näitä kynttilänjalkoja kenenkään muun käsiin

kuin heidän. Mielelläni näkisin, että alamaiseni eivät saa tietää

mitään tästä arkaluontoisesta lähetystehtävästä, jonka pyydän teidän

ylhäisyytenne suorittamaan."

"Teidän majesteettinne voi täydellisesti luottaa minuun. Minun

vaiteliaisuuttani on usein koeteltu luullakseni, ja olen aina ollut

vaitelias tarvittaessa."

Hänen ylhäisyytensä puhe oli nyt vähemmän sydämellistä, mutta keisari,

joka innokkaasti kääri aarteitaan jälleen kokoon, ei huomannut hänen

käytöksensä vähäistä muutosta. Hän oli hankkinut itselleen Euroopan

vaiteliaimman lähettilään lahjaansa viemään, ja hän oli päättänyt olla

antamatta hänelle tilaisuutta peruuttaa puoleksi antamaansa lupausta.

Kynttilänjalat oli taas huolellisesti kääritty pakettiin, eikä keisari

tahtonut mitenkään enää jatkaa keskustelua, kun hänen toivonsa oli

täyttynyt ja kardinaali d’Orsay oli lopullisesti lupautunut.

"En milloinkaan lakkaa olemasta kiitollinen teidän ylhäisyydellenne

tästä ystävällisestä palveluksesta", hän sanoi viimein ja ojensi

sydämellisesti kätensä kardinaalille. Hänen kädenlyöntinsä oli sekä

arvokas että herttainen, mikä on kaikkien Hapsburgien ominainen piirre

ja jota kukaan ei vielä ole voinut vastustaa.

Kardinaali kumarsi syvään keisarillisen käden yli, ja vaikka hänen

kasvoillaan olikin velvollisuutensa marttyyrin alistunut ilme, hän

pakottautui lausumaan jäähyväisensä niin, että paljon kärsinyt

itsevaltias todella tuli iloiseksi.

Hetken perästä kardinaali d'Orsay oli vaunuissaan matkalla kotiinsa,

ja hänen edessään istuimella oli iso käärö, ja hänen tavallisesti

ilmeettömillä kasvoillaan kuvastui hillitty rauhattomuus.