Heti kuin Ivan Volenski oli kadottanut näkyvistään madame Demidovin
vaunut, nousi hän helpotuksesta huokaisten oopperan portaita ja liittyi
muutamiin dominopukuisiin miehiin, jotka olivat puettuja samoin
kuin hänkin kauttaaltaan harmaaseen ja seisoivat erillään muiden
naamioitujen joukossa, jotka tungeksivat foyerin oven lähettyvillä.
Kaikki kolme lähtivät astelemaan Kolowratringiä kohden.
He kävelivät hetken aikaa äänettöminä savukkeita poltellen raivaten
tiensä parhaimpansa mukaan kansanjoukon halki.
Ringstrassella oli ilo ylimmillään; nauravat kymmeniä ihmisiä
käsittävät naamioitujen parvet pitivät hallussaan koko katua ja
eteneminen oli työlästä. Mutta kolmella dominolla ei tuntunut olevan
erikoisen kiirettä. He vastasivat sukkeluuksiin, kun sitä heiltä
odotettiin, ja liittyivät joukon jatkoksi, kun oli mahdoton sitä
välttää.
Komeat talot ja loistavasti koristetut myymälät kadun kummallakin
puolella oli juhlavalaistu monivärisin kynttilöin, joten oli valoisaa
kuin päivällä, vaikka olikin yö. Kauniisti kukin koristelluilla
parvekkeilla oli katselijoita, jotka tarkkailivat allaan näkyvää
vilkasta elämää, ja silloin tällöin sekaantui kadulla olevain
äänekkäisiin huutoihin ja nauruun uneksuvain valssien ja tenhoisain
csardasten säveliä kertoen hienoston tanssiaisista ja kutsuista,
missä kuningas karnevaalia palveltiin yhtä hilpeästi vaikka vähemmän
meluavasti. Joskus pysähtyi parvi naamiopukuisia jonkin ikkunan
alle katselemaan, kun jalokivikoristeiset olennot keinuivat ohitse,
ja kuuntelemaan mustalaismusiikin pehmeitä tahteja, musiikin, jota
unkarilaiset ja wieniläiset eivät milloinkaan voi halveksia.
Mutta nämä kolme dominoa eivät jääneet kauaksi aikaa iloisten ja
häliseväin ihmisten pariin, eikä loistavasti valaistu Ringkään
näyttänyt heitä viehättävän, sillä he kääntyivät syrjäkadulle, vaikka
se olikin synkkä ja epämiellyttävä, ja vapauduttuaan ihmisistä
astelivat he nopeasti, ja iloinen nauru ja humu jäi pian kauas heidän
taakseen.
He kulkivat yhä äänettöminä piittaamatta muutamista naamiopukuisista,
jotka kulkivat ohi nauraen ja leikkiä laskien matkalla kaupungin
juhlivaa osaa kohden.
Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta olivat heidän tämän jälkeen
kulkemansa kadut aivan autioita. Ikkunat eivät olleet juhlavalaistuja,
uneksuva valssimusiikki ei ilahduttanut synkeitä seutuja, kivettyjä
pihoja, jotka ammottivat kolkon autioina kadun kummallakin puolella.
Dominot pujahtivat sitten erääseen pihaan vastaamatta _conciergen_
[portinvartijan] kysymykseen, ketä he niin myöhään hakivat, ja
saapuivat kiviportaille, joita kattolamppu vain heikosti valaisi
heiluen tuulessa ja piirtäen kaameita varjoja portaisiin. Kun he olivat
saapuneet toiseen kerrokseen naputti eräs dominoista määrätyn tahdin
mukaan edessään olevaan oveen, jolloin hätäinen ääni kysyi:
"Sinäkö se olet, Balukin?"
"Kyllä", vastasi domino, "mukanani Ivan ja Sergei, päästä sisään".
Huoneessa, mihin he nyt astuivat ja joka oli sisustettu kohtalaisen
mukavasti puolittain toimiston, puolittain tupakkahuoneen tapaan,
oli noin kaksi tai neljätoista eri-ikäistä miestä, ilmeisesti myös
vaatteistaan päättäen eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvia. Neljällä
tai viidellä oli työvaatteet ja kömpelöt kengät, ja he olivat ilman
kaulusta ja ehkä myös paitaa. Toisilla oli muodikkaat iltapuvut,
tahrattomat paidat ja napinlävessä kukkanen. Eräs vanhahko mies, jolla
oli harmaa pujoparta ja kauniit ylhäiset piirteet, piti takkiinsa
kiinnitettyinä paria kunniamerkkiä. Kaikki kuitenkin, sekä ylhäiset
että alhaiset, tuntuivat hyvin tulevan toimeen toistensa kanssa, ja he
polttivat rauhan ja veljeyden piippuja ja savukkeita.
"Kuuluko mitään uutta?" kysyi puolisen tusinaa ääniä, kun dominot
riisuivat pukunsa ja puristivat läsnäolevain käsiä.
"Hyviä uutisia."
"Missä hän on?" kysyttiin.
"Mirkovitshin vaunuissa Maria Stefanovnan kanssa."
"Ja nyt?"
"Mirkovitshin vieraana Heumarktin 21:nnessä." Kysymykset ja vastaukset
seurasivat toisiaan nopeasti. Jännitys oli varmaankin ollut suuri, ja
uutisten tuottama helpotus oli mitä tervetullein, sillä tyytyväinen
huokaus pääsi yht’aikaa kymmenestä ennen masentuneesta rinnasta.
"Ja Mirkovitsh?" kysyi eräs vanhahko mies.
"Hän on tuota pikaa täällä."
"Heti kuin _hän_ on turvassa lukkojen takana."
"Hän on siis vallassamme?"
"Ehdottomasti."
"Yrittikö Lavrovski seurata häntä?"
"Ei ennenkuin oli jo liian myöhäistä ja vaunut poissa näkyvistä. Hän
meni loukkoon epäilemättä hiukkaakaan."
Syntyi äänettömyys. Oli ilmeisesti ajateltava paljon ja harkittava
tärkeitä kohtia, sillä seuraavain kymmenen minuutin aikana ei mikään
ääni häirinnyt huoneen hiljaisuutta, lukuunottamatta isossa uunissa
palavain halkojen rätinää, ja jotkut kuiskasivat jotakin kysyen ja
vastattiin nopeasti.
Silloin kuului raskaita askeleita porraskäytävästä, oveen koputettiin
määrätyn tahdin mukaan, ja juro ääni lausui:
"Mirkovitsh."
Tulija oli kuin Herkules, enemmän kuin kuuden jalan pituinen, hänen
pitkä harmaa tukkansa oli kammattu taaksepäin korkealta otsalta,
hänellä oli terävät harmaat silmät, jotka puoliksi peittyivät tuuheiden
kulmakarvain alle, ja hän liittyi tupakoiviin miehiin tervehtien heitä
vain yhdellä sanalla:
"Selvä."
"Vankina?"
"Tallessa kotonani, huone ikkunaton, vain kattovalo. Mahdotonta löytää,
vielä mahdottomampaa paeta."
"Ja Maria Stefanovna?"
"Suoritti osansa loistavasti, hän ei epäillyt mitään kunnes kuuli oven
lukittavan takanaan."
"Puhuiko hän?"
"Hän nimitti vain itseään hulluksi, joka olikin luonnollista."
"Eikö hän kysellyt mitään?"
"Ei."
"Oliko kuuromykkä palvelija häntä vastassa?"
"Oli ja palveli häntä hänen nauttiessaan illallista, jonka olimme
hänelle valmistaneet."
"Mitä kuuluu Lavrovskista?" kysyi ääni huoneen etäisimmästä nurkasta.
"Hän palasi asuntoonsa ja odottaa siellä nyt luullakseni."
"Kesken kaiken, Mirkovitsh, lupasitte kohdella vankiamme mitä
parhaiten."
"Niin", sanoi Mirkovitsh yrmeästi. "Vihaan häntä, mutta kohtelen häntä
hyvin. Kuuromykkä on taitava palvelija, huoneet ovat mukavat, vuode on
ylellinen, ruoka on valittua ja runsasta. Eroaa suuresti siitä", lisäsi
hän synkästi, "mitä Dunajevski ja muut saavat kokea tällä hetkellä".
"He ovat käytännöllisesti katsoen nyt vapaita", sanoi nuorekas ääni
innostuneesti, "voimme vaatia heidät vapaiksi, evätkööt sen, jos
uskaltavat".
"Aivan", lisäsi Mirkovitsh hymyillen, "kyllä Nikolai Aleksandrovitshin
kävisi kalpaten, elleivät he päästäisi tovereitamme vapaiksi".
"Asiaan, ystävät, ei tyhjiä haastella", sanoi eräs kunniamerkkejä
kantava vanhahko mies painavasti.
Sikarit ja piiput pantiin yksimielisesti syrjään ja kaikki tuolit
käännettiin huoneen keskustaa kohden, missä sijaitsi vihreän
varjostimen himmentämä lamppu ja papereja sikin sokin, ja niissä näkyi
kirjoitusta ja allekirjoituksia.
"On monesta asiasta päätettävä", jatkoi hän, joka näytti olevan heidän
johtajansa, "teko, joka tänä yönä suoritettiin, on kyllä merkittävä,
kiitos niiden aivojen, jotka sen suunnittelivat, ja niiden käsien,
jotka sen toimeenpanivat, mutta sillä on vielä suurempi tarkoitusperä.
Sitä me emme voi täällä saavuttaa, on tullut Taranjevin ja Pietarin
aateveljien vuoro tehdä osansa työstä."
Puheenjohtaja vaikeni, kaikki nyökkäsivät hyväksyvästi, sitten hän
jatkoi:
"Meidän on täytynyt toimia kovin hätäisesti ja omasta aloitteestamme.
Taranjev ja muut eivät toistaiseksi tiedä yhtään mitään."
"Ilmoitettakoon heille siitä heti", sanoi eräs ääni.
"Ja silloin heidän täytyisi lopettaa omat vehkeilynsä", tuumi toinen.
"Siitä voisi koitua nyt vain vaaroja", myönsi puheenjohtaja, "jos
poliisin kolmannen osaston huomio parastaikaa olisi kohdistunut heihin".
"Tai meihin!" lisäsi äreästi Mirkovitsh.
"Siis luonnollisesti sanansaattajamme tehtävä tulee muodostumaan
kahdenlaiseksi", sanoi presidentti. "Hän saa viedä suuret uutiset
nykyisestä asiaintilasta ja ohjeet heidän vastaista toimintaansa
varten, jotta saavutettaisiin suunnittelemamme suuri päämäärä."
"Niin, ja kirjeen Aleksanteri III:lle", sanoi innokas nuoren miehen
ääni.
Tämä oli tärkeä kohta. Kuuntelijat tulivat yhä kiihkeämmäksi, varsinkin
nuorimmat.
"Olen tässä", sanoi puheenjohtaja ottaen asiakirjan pöydältä, "komitean
avulla suunnitellut, kuinka se kirje olisi sepitettävä".
"Tuleepa siitä herkullinen aamiaishöystö koko Venäjänmaan
itsevaltiaalle, kun hän löytää sen kuten kaikki kirjalliset
ilmoituksemme aamukahvikuppinsa alta", irvisti Mirkovitsh, joka
oli koko ajan istunut äreänä poltellen ja mumisten silloin tällöin
hampaittensa raosta lyhyitä lauseita, mikä ei ennustanut hyvää hänen
vartioimalleen vangille.
"Kirjeemme", sanoi puheenjohtaja, "sisältää tällä kertaa tiedonannon,
että tsaarin poika on tällä hetkellä tuntemattomain henkilöiden käsissä
ja että nämä henkilöt pitävät häntä panttivankina kunnes eräät määrätyt
ehdot täytetään".
"Mitkä ovat siis ehdot?" kysyi eräs läsnäolija.
"Täydellinen Dunajevskin armahtaminen sekä niiden, jotka ovat hänen
mukanaan vankeudessa viimeisen vehkeilymme takia, ja esteetön matka
maasta pois."
"Ja Nikolai Aleksandrovitsh päästetään vapaaksi sinä päivänä, jolloin
he ovat kulkeneet rajan yli", lisäsi eräs komitean jäsen.
"Mutta jos he vastaukseksi tähän panevat yksinkertaisesti koko
kolmannen osaston jäljillemme?" kysyi eräs epäuskoinen ääni.
"Tiedonannon pitää myös sisältää varoitus", sanoi Mirkovitsh yrmeästi.
"Että jos poliisi sekaantuu asiaan —?"
"Eivät he löytäisi kuolleen ruumistakaan."
Tauko seurasi tätä pahanenteistä puhetta. Siinä oli uskaliaan juonen
synkkä puoli: avuttoman vangin mahdollinen murhaaminen. Mutta he
tiesivät kaikki, että se voisi tulla välttämättömäksi. Panttivangin
henki olisi otettava heidän hengestään, jos he tulisivat ilmi, ja
vaihtokaupan sijasta olisi tarvis kostaa.
"He eivät milloinkaan uskalla evätä meidän vaatimuksiamme", sanoi
puheenjohtaja, koettaen karkoittaa kolkkoa tunnelmaa, jonka
kylmäverisen murhan ajatus herätti useimmissa läsnäolevissa nuorissa
miehissä, "meidän ei tarvitse käyttää mitään arvollemme niin
sopimattomia keinoja".
"He tietävät, kuinka täydellisesti tsaarin pojan henki on käsissämme",
sanoi Mirkovitsh arvovaltaisesti. "He eivät voi meitä uhmata; heidän on
pakko neuvotella ja hieroa kauppaa kanssamme. Voisimme vaatia kaikkia
Siperiassa nyt nääntyviä vankeja vapaiksi, ja heidän olisi otettava
huomioon, että koko Venäjänmaan perillinen nukkuu tikari sydämen
kohdalla, ja heidän olisi pakko suostua vaatimuksiimme."
"Mutta jos he ovat oikeamielisiä ja armahtavaisia, niin olemme me
samoin", lisäsi puheenjohtaja lauhkeammin, "päästäkööt Dunajevskin ja
muut viime vehkeilyyn osallistuneet kulkemaan rajan yli esteettä, niin
tsaarin poika päästetään heti vapaaksi. Mutta antakaamme Aleksanterin
myös ymmärtää, että heti kuin hiukankin epäilemme poliisietsintää, niin
panttivankimme henki on myös siitä hetkestä mennyttä kalua."
Ei kuulunut vastausta. Puheenjohtaja oli pukenut sanoiksi kaikkien
koollaolevien päätöksen. Mirkovitshin voimakas nyrkkiin puristunut
käsi lepäsi pöydällä, hänen silmissään näkyi tumma, kolkko tuli, joka
kuvasti turmiota tuottavia mietteitä.
"Luulen että komitea on unohtanut erään henkilön", sanoi vihdoin ääni
katkaisten muutamia minuutteja kestäneen hiljaisuuden, "ja se on
Lavrovski".
"Anteeksi", sanoi puheenjohtaja, "olemme luullakseni kaikki ajatelleet
tuota kykenemätöntä, vaikkakin tällä hetkellä tärkeätä henkilöä, ja
olemme miettineet, mikä tulisi olemaan hänen asenteensa tapahtumiin".
"En ollenkaan epäile", sanoi ääni pöydän toisesta päästä, "että
Lavrovskilta menee muutamia päiviä, ennenkuin hän uskaltaa ilmoittaa
asiasta hallitukselleen".
"Niin", myönsi toinen, "olen tavannut hänet pari kertaa Pietarissa ja
olen aina tullut siihen käsitykseen, että hän on heikko ja päättämätön
mies".
"Ja hänen välitön tunteensa, kun hän huomaa, että tsaarin poika on
todella kadonnut — tämän asian toteamiseen menee häneltä hyvinkin
muutamia päiviä — on voimakas kauhu siitä, että katoamisen syy pannaan
ensi sijassa hänen niskoilleen, ja hänet toimitetaan Siperiaan
sovittamaan laiminlyöntinsä."
"Ja se hupsu luopuisi palvelemasta hallitsijasukua, joka kohtelisi
häntä niin alhaisesti, ja jättäisi hallituksen, joka ensimmäisen
tilaisuuden saatuaan kävisi hänen kimppuunsa ja ruoskisi häntä kuin
rakkikoiraa", mutisi Mirkovitsh kärtyisästi.
"Siis onneksi kaikki tuntuu viittaavan siihen, että Lavrovski ei
ilmoita Pietariin, ei ainakaan muutamaan päivään, vaan hän koettaa
saada vihiä suojattinsa olinpaikasta."
"Ehkä hän palkkaa jonkun tämän kaupungin yksityisetsivän, ja niin kauan
kuin toiveet eivät ole pettäneet, hän koettaa pitää tsaarin pojan
katoamista Venäjän hallitukselta salassa."
"Joka tapauksessa", päätti puheenjohtaja, "luullakseni voimme varmasti
olettaa, että sanansaattajamme saa muutaman päivän etumatkan tuosta
hitaasti liikkuvasta vanhasta hovimiehestä, ja kolme päivää riittää,
jotta hän löytää Taranjevin, joka ei tuhlaa aikaa pitäessään siitä
huolta, että kirje tulee perille oikeaan paikkaansa".
"Te tietenkin koko ajan arvelette", sanoi nyt selvä ja tyyni vanhan
miehen ääni, "että Lavrovski vain omaa turvallisuuttaan silmälläpitäen
ensin ainoastaan koettaa pitää katoamista mitä tiukimmin salassa; ne
ystävämme, jotka tuntevat hänet parhaiten, lienevät, kun ottaa huomioon
hänen tunnetun hitautensa, tulleet siihen johtopäätökseen, joka
epäilemättä onkin oikea. Mutta muistakaamme kaikki, että on olemassa
eräs toinenkin henkilö — sanoisinko vihollinen — jonka Lavrovski
mahdollisesti pelostaan huolimatta valitsee uskotukseen, ja se henkilö
ei ole hidas eikä pelkuri, ja hänellä on sitäpaitsi Wienissä armeija
kaikenarvoisia liittolaisia auttamassa häntä sekä nopeasti että
salaisesti — tiedätte kaikki, ketä tarkoitan."
Kysymykseen ei vastattu. Se ei ollut tarpeellistakaan. He tunsivat
kaikki hänen maineensa.
Kaikki tunsivat epäluuloa ja pelkoa madame Demidovia kohtaan. Mutta
kuka uskalsi sanoa, että hän oli vakooja tai vieläkin pahempi, tämä
_grande dame_, joka oli Wienin seurapiirien kukka?
"Puhuin hänen kanssaan oopperanaamiaisissa tänä iltana", sanoi
Ivan Volenski, joka tähän asti oli tuskin ollenkaan ottanut osaa
keskusteluun.
"Hän oli siis siellä?" kysyi eräs ääni hätääntyneenä.
"Hän on aina siellä, missä on jotakin loistavaa tekeillä", vastasi
Ivan, "ja luultavaa on, että hän on saanut ohjeita pitääkseen somat
korvansa auki, missä hän vain tavanneekin maanmiehiään. Tavatessani
hänet Maria Stefanovna oli juuri ajanut pois ajurillaan, ja madame
Demidov halusi päästä vaunuihinsa ja pyysi minua auttamaan häntä niiden
etsimisessä."
"Hän on epäilemättä pahin vaaramme", sanoi puheenjohtaja, "sillä jos
jokin seikka tänä yönä herätti hänen epäilyksiään, hän ei varmaankaan
epäröisi käyttää kokonaista armeijaa yksityis- ja poliisietsiviä, ja
hän voi pakottaa meidät antautumaan, ennenkuin pietarilaiset veljemme
ennättävät lyödä valttiansa pöytään".
"Siis", sanoi Mirkovitsh, "jos huomaamme, että hän käyttää valtaansa
liiaksi, on meillä aina mahdollisuus varoittaa häntä ilmoittamalla,
että tsaarin pojan henki joutuu hänen väliintulonsa johdosta
ehdottomasti vaaraan."
"Joka tapauksessa, ystävät", päätteli puheenjohtaja, "on hyvä, että
tuntiessamme vastustajamme pidämme tarkkaa vaaria heistä. Siispä
muistakaamme aina, vaikka panemme kaikki alttiiksi henkemme ja
vapautemme, että heidän puolestaan täytyy ennen kaikkea pitää huolta
siitä, että tsaarin poika on turvassa. Hallussamme on mitä arvokkain
panttivanki; ensi kertaa olemme ehdottomasti tilanteen herroja.
Luullakseni emme voita mitään pohtimalla yhä, mitä Lavrovski ja madame
Demidov tekevät tai eivät tee. Heitä täytyy pitää tiukasti silmällä,
se on selvää, mutta tärkeintä on sanan vieminen Taranjeville; voimme
liittää kirjeeseemme niin paljon ehtoja kuin haluamme ja antaa
pietarilaisten tehdä lopun."
"Niin, sanansaattaja, paperit", myönnettiin yksimielisesti
puheenjohtajan viimeisen päätöksen johdosta.
Hän otti yksitellen paperit pöydältä ja jakoi ne kahteen pinkkaan.
"Nämä", sanoi hän ojentaen toisen käärön naapurilleen, "eivät ole
paljonkaan arvoisia, ja lähestyvän ratkaisevan hetken takia olisi
ne mielestäni parasta hävittää. Olkaa hyvä ja vilkaiskaa niihin ja
päättäkää."
Paperit kiersivät miehestä mieheen, ja monet tutkivat niitä
huolellisesti, puheenjohtajan ehdotusta kannatettiin ja paperit
heitettiin liekkeihin.
"Tämä", sanoi puheenjohtaja jonkin verran juhlallisesti, "on
tilintekomme tsaarin pojan ryöstöstä, sellaisena kuin olemme sen
suunnitelleet ja panneet täytäntöön, ja tässä on kirje, jonka
Taranjevin täytyy onnistua viemään Aleksanteri III:n omiin käsiin.
Nämä kaksi paperia yhdessä tämän pienen pinkan kanssa, jossa on
muistiinpanoja ja suunnitelmia, jotka koskevat liittolaisiamme, ovat ne
tärkeät asiakirjat, jotka uskomme valitsemamme lähettilään huostaan,
jotta ne varmasti vietäisiin perille Taranjevin haltuun. Emme siis anna
hänen valtaansa ainoastaan kaikkien täällä olevien henkeä ja vapautta,
vaan myös Dunajevskin ja onnettomien vankeudessa olevien tovereidemme
ainoan toivon. Olisi onnellista, ettei tarvitsisi kuljettaa rajan yli
niin paljon kirjallisia ilmoituksia, jotka voivat vahingoittaa niin
monia meistä, mutta nyt on pakko, ja meidän on muistettava, että voimme
kaikki ehdottomasti luottaa sanansaattajaamme."
Kaikkien katseet kohdistuivat nyt Ivan Volenskiin hänen saadessaan
mielenliikutuksesta vapisevana puheenjohtajan käsistä kirjeet ja
paperit.
Polveutuen vanhasta ja muinoin mainehikkaasta suvusta Ivan Volenski
oli nyt hänen ylhäisyytensä paavin lähettilään kardinaali d'Orsay'n
yksityissihteeri ja uskottu, lähettilään, jolla oli valtuudet Parisin,
Wienin ja Pietarin hallituksia varten. Mutta hänen puolalainen verensä
ei tyytynyt mukavien olojen rauhaisaan lepoon. Hänen maamiehilleen
ominainen juonitteluhalu — fanaattinen, tuittupäinen, intoileva — oli
ajanut hänet tämän sosialistisen veljeskunnan helmaan, minkä takia hän
joka päivä vaaransi asemansa, vapautensa, jopa elämänsäkin.
Kuuluen diplomaatti- ja säätyläispiiriin Ivan Volenski oli näiden
vehkeilijäin korvaamaton apuri, koska he tarvitsivat hänenlaisiaan
miehiä, jotka kuuluivat siihen luokkaan, jonka tuhoaminen oli heidän
tarkoituksensa. Sellaiset voivat tarkoin tehdä selkoa ylhäisten
henkilöiden puuhista, henkilöiden, joiden kimppuun he aikoivat käydä.
Volenski se keksi, että tsaarin poika oli Wienissä aivan tuntemattomana
seuralaisenaan vain vanhahko hovivirkamies ja luotettava venäläinen
palvelija ja asui Imperial-hotellissa tekaistun nimisenä ja yksityisenä
miehenä ja viipyi kaupungissa katsellakseen karnevaalia.
Sitten joku fanaatikko suunnitteli tämän uskaliaan juonen ylhäisen
panttivangin sieppaamiseksi, jotta voitiin hieroa kauppaa hänen
vapaudestaan eräitä Venäjällä olevia vastaan, jotka oltuaan
osallisina epäonnistuneessa vehkeilyssä odottivat tuomiotaan kituen
moskovalaisessa vankilassa.
Ivan Volenski nojautui pöytää vasten ja sanoi puheenjohtajan puoleen
kääntyen:
"Olen ylpeä ja onnellinen tietäessäni, että minulla on tilaisuus
suorittaa liitolle niin suuri palvelus. Vien kirjeen, uutiset ja
paperit salaisesti Pietariin."
Monet kädet ojennettiin pöydän yli nuorta puolalaista kohti, joka
tarttui lämpimästi niihin.
"Koska voitte lähteä?" kysyi Mirkovitsh.
"Noin kahden päivän kuluttua", vastasi Ivan.
"Liian myöhään; ettekö voi lähteä aikaisemmin?"
"Se on mahdotonta! Lähettiläs lähtee Wienistä ylihuomenna. Minun on
jäätävä vuorokautta pitemmäksi ajaksi järjestämään ja päättämään hänen
kirjeenvaihtoansa; sen jälkeen olen vapaa ja voin heti lähteä."
"Tehköön Ivan niinkuin näkee parhaaksi", sanoi puheenjohtaja, "ei
kukaan meistä pääse rajan yli yhtä helposti kuin hän, eikä kolmen
päivän viivytys ole niin vaarallista kuin paperien uskominen jonkun
muun haltuun".
"Toistaiseksi ei minua milloinkaan ole epäilty", sanoi Volenski
rauhoittavasti, "totta kyllä nuo elukat kerran rajalla nuuskivat kaikki
paperini", lisäsi hän äreästi, "se tapahtui Dunajevskin vangitsemisen
jälkeen, jolloin sellainen tyrannius kohdistui jokaiseen puolalaiseen;
onneksi ei mukanani ollut silloin mitään vaarallista".
"Ja nyt?" kysyi hätäinen ääni.
"Varovaisuuden vuoksi käärin nyt paperimme kuoreen, jonka leimaan
paavin lähettilään sinetillä. Asemani on hyvin tunnettu ja paperit ovat
kyllin turvassa."
"Kohtalaisen turvassa, niinkö?" tokaisi äreä ääni huoneen toisesta
päästä.
"Emme missään tapauksessa voi saada parempaa lähettilästä kuin
Volenski", päätti puhemies, "hänen suunnitelmansa tarjoaa ainakin
kohtalaisen turvan".
Yleinen hyväksymisen murina vahvisti tämän päätöksen.
"Vakuutan, että neljän päivän perästä nämä paperit on varmasti
luovutettu Taranjeville ja Pietarin komitealle", sanoi nuori
puolalainen innokkaasti, "ja kerrottu uljaan tämäniltaisen tekomme
uutiset, mistä kaikesta johtuu Dunajevskin ja muiden toveriemme
vapauttaminen, joita jo pidimme menneinä miehinä. Ja sanokaapa nyt,
koska velvollisuuteni hänen ylhäisyyttään kohtaan estävät minua
näkemästä teitä enää ennen lähtöäni, mitä on aikomuksenanne tehdä sillä
aikaa?"
"Emme voi tehdä paljon mitään", puheenjohtaja tuumi, "muutamat meistä
pitävät silmällä Lavrovskia, toiset madame Demidovia. Jos hiukankaan
epäilemme heidän puuttuvan asiaan ja kutsuvan poliisia apuun, niin
toimitamme heille saman varoituksen, minkä Taranjev antaa päämajaan."
"Muistakaa Volenski", lisäsi toinen komitean jäsen, "että
levottomuutemme paperiemme turvallisuudesta ja teistä on korkeimmillaan
neljän päivän kuluttua; ja jos voitte tehdä niin turvallisesti, niin
koettakaa ilmoittaa meille heti, kun olette nähnyt Taranjevin".
"Sen teen aivan varmasti", sanoi Ivan. "Älkää pelätkö, paperit ovat
aivan turvassa; heti luovutettuani ne matkustan rajan poikki, missä
odotan Dunajevskia ja tovereitamme mukanani rahat, mitkä komitea on
antanut minulle heitä varten. He tarvitsevat niitä. Lisäksi olen
onnellinen saadessani puristaa heidän käsiänsä ja kertoa heille — sillä
he eivät tienne sitä — kuinka saimme aikaan heidän vapauttamisensa."
Neuvottelu oli nyt päättynyt; sikareja ja piippuja poltettiin taas,
ja kuului rauhallista puheensorinaa, minkä aikana ei hankkeesta eikä
tsaarista mainittu mitään. Puhemies jutteli tyynesti Volenskin kanssa,
joka oli pistänyt tärkeät paperit povitaskuunsa.
Ivan nousi ensimmäisenä.
"Minun täytyy nyt lähteä", sanoi hän. "Tapaamme taas Pietarista paluuni
jälkeen, jolloin suuri työmme on päättynyt ja Dunajevski ja toverimme
ovat taas vapaina liittyäkseen meihin, jotka jälleen tutkimme, kuinka
parhaiten voimme toimia Venäjän ja sen kansan parhaaksi. Hyvää yötä
kaikille!"
"Hyvää yötä!"
"Onnea matkalle!"
Monet kädet ojentuivat ystävää ja toveria kohden. Monen mieleen ehkä
juolahti ajatus, etteivät he milloinkaan enää näkisi uskollista
lähettilästään; mutta näin ajattelivat vain vanhat miehet, jotka
tiesivät, ettei mikään paperisuikale ole Venäjällä suojattu.
Sisimmässään he siunasivat häntä ja ehkä rukoilivatkin hänen
onnistumisensa puolesta, kun hän puristi kaikkien ystäviensä käsiä.
He olivat kaikki aikeissa lähteä, koska he ilmeisesti eivät voineet
neuvotella enää mistään sinä iltana, ja monet, vaikkakin olivat
sydämestään sosialisteja, olivat myös nuoria ja tahtoivat luoda
vielä viimeisen silmäyksen kaupungin iloisesti valaistuille kaduille
karnevaalihumuineen.
Ja kymmenen minuuttia myöhemmin nämä miehet, jotka olivat niin
rohkeasti järjestäneet ja niin menestyksellisesti toteuttaneet
salaseurojen aikakirjoissa mitä uskaliaimman hankkeen, sekaantuivat
hilpeinä hulluttelevaan joukkoon laskien leikkiä iloisten naamioiden
kanssa ja näköjään unohtaen, että ruhtinaallisiakin panttivankeja ja
salaisia lähettiläitä oli olemassa tai että erään heidän toverinsa
heidän valitsemansa lähettilään, piti pian heidän henkiensä uhalla
kuljettaa heidän salaisuutensa Pietariin maailman viekkaimman poliisin
kynsien ulottuville.