On yö sairaalassa. Kahdeksan päivää on kulunut siitä, kun minut
tuotiin tänne ja yhdeksän Kirstenin tuonnista. Jos joku voi pysyä
hengissä neljä päivää sairastumisen jälkeen, on parantumisen toiveita.
Tulkki, joka toisinaan käy luonani, on kertonut, että Eddi Stroom
kuoli kolmantena päivänä ja että Delfinen miehistöstä ei ole enää
elossa ketään. Kirstenin kohtalosta hän ei tietänyt mitään, sillä
hän ei päässyt naisosastolle. Siellä luonnollisesti palveli naisia
sairaanhoitajina. Naispotilaita ei ollut monta, koska naisia harvoin on
purjelaivoissa. Tulkki otaksui, että Kirsten eli, koska ei mitään ollut
kuulunut hänestä.
Kerran heräsin siihen, että joku liikkui läheisyydessäni. Katselin
ympärilleni ja näin, että katolinen pappi oli polvillaan vuoteeni
vieressä. Kuumehoureissani luulin, että minut aiottiin siirtää
kuolemaan toiseen huoneeseen ja että pappi sitä ennen siunasi minut.
Sairaat, jotka ovat kuolemaisillaan, viedään eri huoneeseen, »kuoleman
saliin», jotteivät huudoillaan häiritse ja peloita muita sairaita.
Sitäpaitsi muuttuvat kuolevan kasvot ja koko ruumis keltaisiksi, mistä
taudin nimikin, keltarutto, johtuu.
— Älkää pelätkö, sanoi pater hyvällä englanninkielellä. Minä olen
tullut tänne erään norjalaisen keltaruttoa potevan naisen pyynnöstä,
joka makaa sairaalarakennuksen toisessa päässä. Hän käski minun ottaa
selvää voinnistanne ja rukoilla Jumalaa, että Hän antaisi teidän tulla
terveeksi. Hän on hyvä uskovainen ihminen ja minä luulen, että Jumala
antaa hänen jäädä eloon, vaikka hän onkin protestantti. Teitä ei ollut
vaikea löytää, tehän olette venäläinen, siis kreikkalaiskatolinen,
kuten sänkynne kohdalla riippuvaan tauluun on kirjoitettu. Olemme siis
tavallamme uskonveljiä, vaikka meidän roomalaiskatolisten uskonto on
puhtaampaa kuin teidän.
Tämä paterin käsitys oli aivan yleinen siihen aikaan.
Ainoa, minkä muistan ensimmäisestä sairaalassa oloni päivästä on,
että minulle annettiin puoli kahvikupillista risiiniöljyä, ja että
sen jälkeen heräsin tuskallisiin poltteisiin. Rinnalleni ja samoin
molemmille pohkeilleni oli pantu »Espanjan kärpänen». Kun tämä
repäistiin pois, lähti nahka mukana. Kun tästä aiheutunut kipu oli ohi,
nukuin heti. Mutta pian tunsin toisen kivun, joka ei ollut lievempi
ensimmäistä, ehkä ankarampi. Aloe-nesteeseen kastettu rätti pantiin nyt
nahattomalle rinnalle ja pohkeelle. Kipu ei kestänyt kauan, sillä menin
taas tajuttomaksi; enkä tietänyt vuorokausiin tästä maailmasta mitään.
Jonkin kerran tajusin hämärästi, että viereisestä sängystä kannettiin
pois kuolevia tai kuolleita ja uusia sairaita tuotiin sijaan.
Pater kävi usein luonani rukoilemassa.
— Kyllä teistä tulee terve, jos vain syötte. Lääkäri on sanonut, että
kuume vähenee. Toista on norjalaisen naisen. Ellei kuume huomenna rupea
alenemaan, niin hän kuolee.
Lääkäri ja mies, joka kantoi ruokatarjotinta, portugalilainen, tulivat
nyt viereeni. Neekerit eivät saaneet olla kantamassa ruokaa.
— Syökää, nuori mies, muuten kuolette, sanoi englantilainen lääkäri.
Ellei pater olisi kertonut Kirstenin heikkoudesta, olisin ehkä voinut
nauttia ruokaa. Seuraavana päivänä olin huonompi. Pater tuli taas
luokseni, hymy huulillaan.
— Rukoukseni ja hänen tahtonsa jäädä eloon, ovat auttaneet. Hän on nyt
paljon terveempi kuin eilen.
Kuultuani tämän panin käteni ristiin.
— Kun kiitätte Jumalaa, ei se saa tapahtua peiton alla.
Pater lähti, ja minä vaivuin virkistävään uneen, jota kesti hämärään
asti. Havahduin siihen, että pater, lääkäri ja portugalilainen
tarjottimineen taas tulivat.
— Kuinka nyt jaksatte?
— Paljon paremmin.
— Nyt syötte.
— Koetan, sanoin, ja söin vähän kananlihakeittoa.
— Viekää terveisiä hänelle.
— Vien kyllä, vastasi pater ja nyökkäsi.
Sairaiden luku väheni päivä päivältä. Keltaruton selkä oli taittunut.
Eräänä aamuna sanoi lääkäri, kun oli koettanut valtimoani ja katsellut
kuumemittaria:
— Ei ole enää kuumetta. Tänään pääsette paranevien osastolle, jossa
saatte olla kauan, sillä olette kuin luuta ja nahkaa.
Siellä, isossa, siistissä huoneessa rupesi ruoka jo vähän maistumaan ja
voimiakin karttui sen verran, että pysyi pystyssä muiden avutta. Meitä
oli kuusi toipilasta. Kävelimme toisiamme tukien läheisessä metsässä ja
uskalsimme joskus pitemmällekin. Metsässä vilisi lintuja ja apinoita.
Jos tahtoi nähdä Etelä-Amerikan nelijalkaisia metsän asukkaita, ei
tarvinnut mennä kauas. Vyötiäinen, muurahaisnieliäinen ja piikkisika
ovat siellä hyvin tavallisia. Niitä toivat metsästäjät usein nähtäväksi
sairaalaan. Apinat ja papukaijat olivat ihan tavallisia kaupungin
lähellä olevissa metsissä. Niitä myytiin Riossa lintutorilla, jossa ei
kaupattu ensinkään muuta tavaraa kuin lintuja.
Kerran tapasin toisen haudankaivajista — heitä oli kaksi. Menimme
yhdessä hautuumaalle, joka sijaitsi meren rannalla. Se oli suurenlainen
tasainen maa-alue, johon mahtui paljon merimiehiä. Ei se ollut mikään
ylänkö, mutta kuitenkin niin korkealla meren pinnasta, ettei nousuvesi
ylettynyt kastelemaan vainajia.
— Voitteko sanoa, missä norjalaisen priki Delfinen miehet lepäävät?
— Täällä, sanoi haudankaivaja ja vei minut eristettyyn yksinäiseen
kolkkaan.
Täällä he siis nukkuivat.
— He ovat kaikki yhdessä pitkässä veljeshaudassa eikä teidän tarvitse
pelätä, että tänne vuosikausiin haudataan muita, sillä tähän
hiekkakenttään mahtuu monta.
Kuinkahan mahtaa Kirstenin laita olla? Kun ei vain makaisi hänkin
täällä muiden joukossa. Miksen ole saanut tavata häntä?
Annoin haudankaivajalle yhden milreisin ja poistuin kuoleman kentältä.
Eteisessä tapasin paterin.
— Minä vaadin, että heti laskette minut norjalaisen rouvan luo, sanoin
tiukasti.
— Se on, nuori ystävä, mahdotonta. Minä puolestani kyllä laskisin
teidät hänen luokseen, mutta sairaalan lääkäri panee vastaan.
Tapaattehan hänet kohta Riossa.
Päätin huomispäivänä lähteä tieheni, vaikka olinkin luuta ja nahkaa.
Norjan konsulin kautta toivoin saavani viranomaisilta todistuksen,
jonka avulla saisin Kirstenin ulos vankilastaan. En nukkunut seuraavana
yönä vähääkään. Kun aamulla ilmoitin englantilaiselle lääkärille
aikovani lähteä, sanoi hän, että olin lapsellinen.
— Ettehän, Mr. West, pysy pystyssäkään. Älkää lähtekö, ennenkuin saatte
vähän enemmän voimia.
— Lähden ensimmäisellä laivalla, mutta käyn iltapäivällä sanomassa
hyvästit ja kiittämässä teitä, tohtori.
Norjan konsulinvirastossa sain kuulla, että Delfine oli kaksi päivää
sitten jättänyt Rion. Sillä oli kahvilasti Trondhjemiin. Ainoat
sen entisestä miehistöstä olivat kapteeni Holgersen ja kokki.
Konsulinvirastossa oli joukko kirjeitä niille merimiehille, jotka
nyt makasivat hiekassa; muiden muassa merimies Janne Löflundille.
Käskin konsulin palauttaa kirjeen leskirouva Serafia Löflundille
Porvooseen. Konsulin tuli myös ilmoittaa hänelle poikansa kuolemasta ja
toimittaa Janne Löflundin palkkarahat hänen äidilleen. Hildur ja Magda
olivat vielä Buono Sanitassa, mutta kapteeni Holgersen oli, saatuaan
haalituksi miehistön, lähtenyt Delfinellä. Kysyin, onko kapteeni
Holgersen jättänyt laivan rahaa konsulinvirastoon ja ovatko miesten
tilikirjat täällä, sillä tarvitsin palkkarahani. Ei hän ollut muistanut
sellaisia vähäpätöisyyksiä.
— Rahaa saatte niin paljon kuin tahdotte. Neiti Sörensen on jättänyt
tänne 500 puntaa. Onko rouva Störrup hengissä?
— Kyllä hän toivoakseni on.
— Minä lastautin laivan ja lähetin sen Trondhjemiin hyvillä
rahti-ehdoilla, selitti konsuli.
— Kuulkaa, konsuli! Olkaa hyvä ja toimittakaa minulle heti todistus
lääkintähallituksesta, että saan pois rouva Störrupin sairaalasta.
Odottaessani Dulcinean kioskin luona sairaalalaivan lähtöä, join hyvää
kahvia ensimmäisen kerran siitä kuin olin lähtenyt Delfinestä. Dulcinea
oli käskenyt keittää parasta auringon alla. Kerroin hänelle kaikki,
mitä oli tapahtunut sitten kun viimeksi tavattiin.
— Kuolema on kyllä vastenmielinen vieras. Mutta tovereillesi, jotka
ovat saaneet kuolla kuuman auringon alla, on kiirastuli viileämpi.
Niille, jotka kuolevat kylmässä Pohjolassa, se tuntuu kuumalta. Niin
viisaasti on Jumala asettanut.
Tultuani sairaalaan, ihmeteltiin siellä, että minut oli laskettu
sairaalalaivaan ja edelleen tänne.
— Päästäkää minut heti norjalaisen rouvan luo, aion viedä hänet vielä
tänään pois.
— Mahdotonta, joudumme tekemiseen hallituksen ja pyhän kirkon kanssa.
— Kiroan pyhää kirkkoanne. Lukekaa, mitä tuohon on kirjoitettu.
— Se muuttaa asian. Olkaa hyvä ja seuratkaa minua, senjor. Hyvä on,
että tulitte nyt, kun pater on kaupungissa; hän olisi mahdollisesti
jaarituksillaan voinut viivyttää senjoran lähtöä.
Tulimme Kirstenin huoneeseen. Hän istui mustiin puettuna ja näytti
ihmiseltä, jonka ajatukset ovat toisessa maailmassa. Ristiinnaulitun
kuva oli pöydällä ja huone teki synkän vaikutuksen.
— Meidän on pidettävä kiirettä, sillä pater voi olla täällä tunnin
kuluttua, kuiskasi päämies.
Kun tulin Kirstenin luo, nousi hän vaivalloisesti seisomaan.
— Olet siis viimeinkin tullut minua noutamaan? Miksi et tullut, kun
olit elossa? Samantekevä, minä olen kohta valmis seuraamaan henkeäsi.
Missä pater viipyy? Ellen olisi vielä kiinni, jos kohta hyvin heikoilla
siteillä, tässä ajallisessa elämässä, seuraisin heti sinua. Mihin he
ovat haudanneet sinut? Kyllä tiedän, tuonne rantaan, hiekkatasangolle,
muiden viereen. Kohta minäkin makaan rinnallasi. Sitten olemme
erottamattomasti yhdessä.
— Käskekää sairaanhoitajatar tänne. Sairaanhoitajatar tuli, tehden
ristinmerkin.
— Mitä tämä merkitsee?
— Se merkitsee sitä, että laitatte senjoran heti lähtövalmiiksi tästä
kuoleman pesästä. Musta puku ensiksi pois ja omat vaatteet päälle, jos
ne ovat puhdistetut.
Näytin hänelle lääkintähallituksen todistuksen.
— Jeesus, Maria, teen parastani, senjor. Parissakymmenessä minuutissa
oli Kirsten valmis lähtemään.
Kun olimme saaneet mielenvikaisen, heikon Kirsten-paran rantaan, oli
laivakin lähtövalmis.
— Te tulette mukaan, sanoin »sisarelle».
— Kuinka uskallan, senjor?
— Minä vastaan seurauksista ja tässähän on todistus. Olin onnellinen
saatuani Kirstenin ajoissa pois tuosta kuoleman pesästä. Pian hän
varmaan olisi kuollut katolisena, ja pater olisi saanut taivaallisen
palkinnon. Hän oli valehdellut Kirstenille, että olin kuollut
oikeauskoisena.
Tulimme Neekerirantaan, mutta en tietänyt, mihin saisin sairaan
sijoitetuksi ensi hätään. Rupesi jo hämärtämään ja Dulcinea kaarteineen
pani paraikaa kokoon kamsujaan. Autoin laivankuljettajan kanssa
Kirstenin kioskin vieressä olevalle penkille.
Dulcinea itse sattui näkemään, että jotakin oli tekeillä ja tuli
luoksemme.
— Minä arvaan kaikki. Tässä siis on hän, jonka kohtalosta olet ollut
niin huolissasi. Mitä nyt aiot tehdä? Mihin viet hänet? Hotelleihin on
vaikea päästä.
— En tiedä, neuvokaa minua.
— Mihinkähän minä joudun yöksi, laiva ei enää tänä iltana mene
sairaalaan, valitteli sisar.
— Tietysti te joudutte sinne, mihin senjorakin.
— Niin, eihän minulla ole hätää, Jumala on aina uskovaisen kanssa,
kuuluipa hän sitten mihin uskoon tahansa.
— Nyt tiedän, mihin voitte saada hänet. Magdalenasairaala on Rua
Misericordian viimeisessä päässä, sinne kyllä voitte saada hänet ensi
aluksi. Minä tulen mukaanne, tunnen hyvin emännöitsijän, sanoi Dulcinea.
— Sairaalaan emme voi mennä, vastasin.
Kerrottuani Dulcinealle asian arkaluontoisuuden, hän pani kätensä
puuskaan ja rupesi tuumimaan.
— Nyt tiedän, mitä tehdään. Teidän on vain toteltava minua. Muuli
Kastor rattaineen näkyy tulevan.
Sitä ajoi Dulcinean isä. Sen piti vetää kioskin tavarat ja
talouskapineet Dulcinean pieneen »haciendaan», maataloon, joka sijaitsi
mäen takana, etelään päin kaupungista, kolmen virstan päässä.
Kirsten nostettiin rattaille ja me pääsimme kuin pääsimmekin kunnialla
mainittuun haciendaan.
Seuraavana aamuna, kun aurinko jo oli noussut, mutta jolloin ei sitä
vielä näkynyt, koska se oli pienen vuoren takana, olin jo remmissä ja
tarkastuksella. Puolimusta poikanaskali, joka opasti minua, kertoi,
että talossa oli yksi »hevonen» — muuli Kastor — kuusi lehmää ja
satakunta siipieläintä, joista toinen puoli kanoja, toinen kalkkunoita.
Talossa viljeltiin vihanneksia ja hedelmiä ja oli sen työvoimana:
neljä miestä, poikanaskali siihen luettuna, ja kolme naista, mustia
ja puolimustia. Huvila eli päärakennus oli valkoinen, ovenpielet
ja ikkunalaudat vihreät. Työmiehet ja elukat asuivat hyvän matkaa
huvilasta. Kukkia ja puita kasvoi huvilan ympärillä. Olisi luullut
huvilan omistajaa varakkaaksi portugalilaiseksi senjoriksi. Ukko
Cascada, Dulcinean isä, tuli ulos, nosti panamahattuaan ja meni
kaivon luo, jonne myös muut mustat ja puolimustat miehet kokoontuivat
peseytymään. He riisuutuivat alastomiksi, pesivät itsensä kokonaan
saippualla ja vedellä ja valoivat vettä toistensa päälle, jonka
jälkeen antoivat miedon pasaadituulen ja auringon säteitten kuivata
ruumiinsa. Miesten mentyä näkyvistä tulivat naiset ja tekivät saman
tempun. Haciendan kaivo oli ihannelaite. Etelän puolisilta vuorilta
juoksi lirisevä puro, joka toi tänne kylmää vettä. Sen vieressä olevaan
altaaseen laskettiin vesi, jossa se pian tuli lämpöiseksi. Allas
voitiin tyhjentää, siinä kun oli myös tyhjennysaukko, ja täyttää mielen
mukaan.
— Hyvää huomenta, senjor! Tulkaa kahville, huusi Dulcinea.
Juodessamme kahvia verannalla, hän kertoi, että Kirsten näytti
pirteältä. Hän oli nukkunut hyvin, kertoi sisar.
Eräältä vieraisille tulleelta brasilialaiselta kuulin Dulcinean
tarinan. Kuusi vuotta aikaisemmin tämä brasilialainen oli joutunut
neekerien vihoihin, sillä hän oli ilmiantanut heistä erään, joka oli
tehnyt väkivaltaa valkoiselle naiselle; rahvas oli väkivallantekijän
lynkännyt.
— Jouduin eräänä päivänä, kertoi brasilialainen, Rua Negrolla muutamaan
pihaan, jossa joukko neekereitä, miehiä ja naisia, innokkaasti
keskusteli. Neekerit hyökkäsivät senjorita Cascadan isän johtamina
kimppuuni ja kaatoivat minut nurin. Kaksi heistä piteli kiinni ja
kolmas, Cascada, potki ja löi minua bambukepillä päähän. Huomasin äkkiä
neekerien joukossa syntyneen metelin. He koettivat pidättää suurta,
voimakasta nuorta naista, mutta turhaan. Se oli viisitoistavuotias Alba
Cascada, meidän Dulcineamme. Hän ryntäsi joukon läpi, jaellen iskuja
oikealle ja vasemmalle. Päästyään takaapäin isäänsä kiinni, paiskasi
hän tämän nurin kuin kintaan. Sitten hän laskeutui vatsalleen päälleni
ja suojeli minua jatkuvilta potkuilta ja kepinlyönneiltä, jotka nyt
tulivat hänen osakseen. Koko neekerijoukko jatkoi Cascadan aloitetta.
Ei olisi kestänyt kauan, ennenkuin olisimme, Alba ja minä, olleet
hengettömiä, ellei poliisipatrulli parahiksi olisi saapunut. Tämä ampui
heti kaksi neekeriä ja rauhoitti siten muut mustat.
Etelä-Amerikassa ja Meksikossa ei siihen aikaan ollut tapana ampua
varoituslaukauksia; siellä ammuttiin heti maaliin.
Signorita Cascada palveli aluksi Magdalena-sairaalan neekeriosastolla
sairaanhoitajattarena. Sittemmin hän kävi sairaanhoitajakoulun.
Sitäpaitsi hän oli jonkin aikaa hengellisessä seminaarissa.
Kirsten sai täällä hyvää hoitoa, parempaa kuin missään sairaalassa.
Tapasin hänet useasti päivässä.
— West! Olemme olleet sairaita. En tahdo katsoa peiliin, etkä sinä saa
katsella minua ennenkuin voimistun ja olen entiselläni. Anna minulle
kätesi. — Jaksaisitkohan hakea Magdan ja Hildurin tänne? —
Aurinko on juuri nousemaisillaan. Lieneeköhän maailmassa kauniimpaa
kolkkaa kuin tämä pieni Monte Sanitan eli Buonasanitan kylä? Se
sijaitsee ylänteellä, mihin keltarutto harvoin pääsee raivoamaan.
Pohjoisessa näkyy hyvällä kiikarilla Rion kirkontornit. Kaaressa
idästä länteen on ihana eteläinen Atlantin valtameri — siellä puhaltaa
kaakkoispasaadi niin voimakkaasti, ettei keltaruttomoskiitto pääse
lentämään tänne.
* * * * *
Edellisenä iltana kysyin Cascadalta, millä tavalla parhaiten pääsee
Buono Sanitaan.
— Kastarillahan minä voin viedä teidät sinne, vastasi Cascada.
— Vai Kastarilla — sillä toki ei pääse pitemmälle kuin kioskiin viemään
kahvikapineita, sanoi Dulcinea.
Puolimusta poika Tobias hankki nyt hevosen rattaineen ja ajomiehineen.
Lähdettyäni haciendasta kello kolmen aikaan, pääsin tänne
pilkkopimeässä.
Seison nyt kylän merenpuoleisessa laidassa, katsellen kaikkea Rio
Janeiron tarjoamaa ihanuutta. Aurinko, asuttujen ja asumattomien
maailmain vaitijatar on jo noussut merestä. Sokeritopalta, tuolta
komealta vuorenkukkulalta, josta on olemassa monta legendaa, saattaa
erinomaisesti tarkata, miten majesteetillisena hallitsijatar nousee
merikylvystään. Jo kohoaa kultainen auringonpyörä esiin kohtisuorasta
vuoren seinästä. Se on nyt alkanut vaelluksensa idästä länteen,
sukeltaakseen jälleen yöksi mereen.
Kun olimme tarpeeksemme ihailleet satumaista näkyä, ajoimme täyttä
vauhtia huvilakaupunkiin. En tiennyt, missä Magda ja Hildur asuivat
enkä edes, olivatko he Buono Sanitassa. Voisihan koettaa poiketa
talosta taloon kysymässä, ajattelin. Kylä ei ollut suuri: kaksi- tahi
kolmekymmentä huvilaa. Liikkeellä oli ainoastaan eräs mies aaseineen,
kuljettaen banaaneja juhtansa selässä. Kylä nukkui siis vielä, tai
olivat sen asukkaat muuttaneet pois. En tahtonut herättää nukkuvia.
He varmaan olivat väsyneitä liiasta nukkumisesta. — Kuuman vyöhykkeen
ihmiset nukkuvat itsensä usein väsyksiin.
Kylän toisesta päästä rupesi viimein kuulumaan kukon laulua. Se lauloi
harvaan ja käheästi: oli sekin vielä pöpperöinen, aurinko ei kai ollut
sille tarpeeksi korkealla.
Kuljimme kiekumista kohti ja tulimme kukon kotipihaan. Pihassa hääri
kukon ympärillä kanoja poikasineen. Niitä ruokki pieni tyttönen.
— Magda! huusin.
— Toinen perämies! huusi Magda vastaan ja juoksi luokseni.
— Missä Hildur-täti on? kysyin.
— Hän kähertää hiuksiaan. Lähdemme tänään kaupunkiin ja sitten lähdemme
kotiin Norjaan. Minä olen nyt Hildur-tädin tyttö, kun — — —
Otin lapsen syliini, hän painoi kasvonsa rintaani vastaan ja itki
katkerasti.
— Mitä itket, lapseni?
— Minun oma mammani on kuollut.
— Ei sinun oma mammasi ole kuollut. Hän on Riossa ja lähetti minut
hakemaan teitä molempia.
Sitten kannoin pienokaisen sisään.
— En minä olekaan sinun tyttösi. Ei minun oma mammani ole kuollut!
huusi Magda Hildurille.
Tämä seisoi hyvän aikaa mykkänä.
— Näenkö näyn vai elätkö sinä! puhkesi hän sitten puhumaan. — Ja
Kirsten elää! Sinä siunattu West! Aina sinä tuot hyviä uutisia. Aina
sinä tahdot auttaa ja osaat auttaa kaikkia, jotka ovat avun tarpeessa.
Heikoksi ja huonoksi olet käynyt sittenkun viimeksi tapasimme, mutta
kestänethän, että puristan ja syleilen sinua varovasti.
— Kuka on kertonut, että olemme kuolleet? kysyin.
— Sanomalehdissähän kerrottiin, että norjalaisen priki Delfinen koko
henkilökunta, paitsi meitä, on kuollut sairaalassa. Näiden huviloiden
omistaja, muuan saksalainen, oli kääntänyt uutisen. Voimmeko vielä
tänään nähdä Kirstenin? kysyi Hildur sitten.
Sanoin kyytimiehelle, että lähdemme kolmen tunnin kuluttua. Hildur
laittautui matkakuntoon ja tilasi aikaisen päivällisen.
Syötyämme juhla-aterian, lähdimme Buono Sanitasta.
* * * * *
Viikko on kulunut siitä, kun Magda ja Hildur tulivat haciendaan. Hildur
ja Dulcinea palvelevat kilvan Kristeniä, joka päivä päivältä virkistyy.
Hän ei enää epäile, että minä elän.
Viime aikoina ei ole alituisesti tarvinnut syödä kanoja ja kananpoikia
eikä tuoretta lihaa vihanneksineen ja hedelmineen, puhumattakaan
noista iankaikkisista banaaneista, joita syödään sekä raakoina
että keitettyinä ja paistettuina. Usein on ollut turskalaatikkoa,
norjalaisten herkkuruokaa. Se on tuonut mieleen vanhan ja köyhän, mutta
ylpeän Norjan. Norjasta ja Lofoteneilta tuodaan näet paaston ajaksi
paljon kuivattua ja suolattua turskaa Etelä-Amerikan valtioihin. Tätä
on Dulcinea hankkinut meille vierasvaraisuutensa osoitukseksi.
Elämä Rio de Janeirossa alkoi taasen elpyä. Pyrenealainen kansa unohtaa
pian surunsa. Nähdessään pienen pilvenhattaran taivaalla ennustavan
sadetta, on pyrenealainen aivan epätoivon vallassa. Jos aurinko
sensijaan sateisena päivänä pilkistää pilvien välistä, on ilo heti
rajaton.
Kaupungin oopperan avaamista oli odotettu jännityksellä. Violettaa ei
oltu saatu »Traviataan».
Nyt oli ooppera avannut ovensa. Kuin taivaasta oli pudonnut
laululintu. Oli »Traviatan» ensi-ilta. Liput olivat loppuunmyydyt.
Norjan konsulilta sain pari lippua annettaviksi haciendassa asuville
delfineläisille. Kirsten ei voinut lähteä, sillä hän ei vielä ollut
täysin toipunut, ja niinpä minä lähdin Hildurin kanssa.
Ensimmäisellä väliajalla Hildur sanoi:
— Olen nähnyt tuon diivan aikaisemmin, mutta en muista missä. Hänen
äänensä on minulle tuttu.
— Niin minustakin, vastasin.
Oopperasta menimme illalliselle erääseen konsulin rouvan neuvomaan
paikkaan.
Kun palasimme kotiin aamupuolella, oli Kirsten vielä valveilla.
— Anteeksi, pieni Kirsten, että viivyimme niin kauan; sinähän olet
valvonut koko yön.
— Vähät minä valvomisesta, vastasi Kirsten. — Nythän olet selvästi
osoittanut, ettet ole mikään henki tahi aave, koska olet alkanut
keikkua Hildurin kanssa!
Seuraavana aamuna kävin Norjan konsulinvirastossa tiedustelemassa
kirjeitä. Minulle ilmoitettiin, että Euroopan postin tuo parin päivän
päästä höyrylaiva »Xerxes» Habanasta.
— Tunti sitten kävi täällä lordi Lakeford. Hän pyysi ilmoittamaan
ensimmäiselle Delfinen miehelle, jonka tapaisimme, että hän tulisi
Englannin lähetystöön kohtaamaan lordia.
— All right.
Lähetystöön tullessani seisoi lordi selin oveen, keskustellen
ministerin kanssa.
— Hyvää päivää, mylord, puhkesin sanomaan.
En ollut milloinkaan nähnyt lordin tekevän täysikäännöstä näin
nopeasti, ja tuskin kenenkään muunkaan.
Hän riensi heti luokseni ja vei minut ulos, muistamatta edes sanoa
ministerille hyvästiä.
— Te elätte siis vielä. Mennään heti Polestariin. Neekerirannassa,
missä Polestarin luuppi odotti, tapasin Dulcinean.
— Älkää kertoko, jos ennen minua ehditte kotiin, että näitte minun
lähtevän rannasta englantilaisella luupilla. Korkeintaan voitte sanoa
nähneenne minut Neekerirannassa. Kertokaa myös, ettei kirjeitä ole
tullut. Euroopan posti saapuu parin päivän perästä. Luultavasti palaan
huomenna haciendaan, selittelin Dulcinealle.
Matkalla Polestariin ei lordi virkkanut sanaakaan, piteli vain
käsivarttani.
— Tervetuloa Polestariin, sanoi hän, kun olimme laivan kannella. —
Lähettäkää vene Neekerirantaan; sen tulee olla siellä kello puoli II ja
tuoda laivaan »hänet». Ymmärrättehän? sanoi lordi laivan kapteenille.
Sitten astuimme kansihyttiin.
— Elääkö Hildur?
— Kyllä hän elää ja voi hyvin, vastasin.
Lordi puhdisti piippunsa, täytti ja sytytti sen. Sitten hän tilasi
»Black and Whitea», otti »täräyksen» ja pyysi minua kertomaan kaikki,
mitä oli tapahtunut sen jälkeen kuin viimeksi tapasimme.
Kun olin kertonut mitä tiesin, kysyi lordi:
— Ettekö ole nähnyt Elisabeth Esmeraldaa?
— Näin hänet eilen illalla oopperassa Violettana.
— Kas kun tunsitte hänet. Oliko mukananne muita delfineläisiä?
— Oli Hildur.
— Tunsiko Hildur Elisabethin?
— Ei tuntenut. Luuli kuitenkin nähneensä hänet ennen, mutta ei
muistanut missä.
— Ei ole kumma, ettei hän tuntenut. Luostarineitoparka ei ole nyt
niin kaunis kuin ennen; hänellä on ollut vastoinkäymisiä ja hän on
kärsinyt puutetta. Kun tulin Polestarilla Kingstoniin oli hän siellä.
Markiisi Anneboult ja hän lähtivät, kuten muistatte, Länsi-Intiaan.
Pari päivää ennen Kingstoniin saapumista maan markiisi äkkiä kuoli
sydänhalvaukseen ja hänet haudattiin sinne. Luostarineito elätti
itseään varieteelaulajattarena. Minä tunsin hänet, istuessani eräänä
iltana teatterissa, jossa hän lauloi. Kun näytös oli lopussa, menin
hänen luoksensa ja kutsuin hänet Polestariin. Se tapahtui viime
tingassa. Tyttöparka ansaitsi tuskin niin paljon, että sai kunnollista
ruokaa, asunnosta ja vaatteista puhumattakaan. Hänen ei enää tarvinnut
lähteä teatteriin, vaan hän jäi laivaan.
Kun Riosta lähetettiin virallinen tieto, ettei keltarutto enää
raivonnut, nostin ankkurin ja lähdin tänne, luostarineito mukanani.
— Sallikaa minun kysyä, mylord, miksi tulitte tänne? Eihän Rio Janeiro
kuulunut matkaohjelmaanne.
— Eihän se kuulunut. Maljanne, mr. West! Tulin Hildur Sörensenin
vuoksi. — Tiedättehän, että entisen vaimoni ja minun välillä oli
erimielisyyksiä — ei kuitenkaan raha-asioista. Kuukausi sen jälkeen
kuin olimme saaneet eron, aioimme mennä kihloihin ja uudelleen
naimisiin. Vaimoni asui tätinsä luona toistaiseksi, ja minä oleskelin
erään entisen yliopistotoverini luona, joka oli vuokrannut Emmelyn
tädin maatalon. Tämä talo sijaitsi lähellä sitä taloa, jossa Emmely
asui. Sillä tavoin tulin usein olemaan Emmelyn luona. Luulin Emmelyn
rakastavan minua. Minä välitin hänestä tuskin ollenkaan. Vanha laki
säätää, että aatelismies, joka nai aatelittoman naisen, menettää
äänioikeutensa parlamentin ylähuoneessa.
Kun ystäväni, jonka luona asuin, huomasi, mitä oli tekeillä, sai hän
minut ajattelemaan järkevästi. Lainoppineena hän huomautti, että tuo
pykälä aikoja sitten oli kumottu. Päätimme siis, Emmely ja minä,
asioiden näin ollen erota ja sanoimme toisillemme jäähyväiset ystävinä.
Oikeastaan olen täällä nyt kosimismatkalla. Aion pyytää Hildur-neitiä
vaimokseni, vaikkakin luulen saavani rukkaset.
Lyötiin kahdeksan lasia. Kello oli kaksitoista. Keskiyö.
— Tuossapa vene tulee, sanoi lordi.
Seuraavana aamuna menimme kaikki kolme maihin. Neekerirannassa sanoimme
toisillemme näkemiin. Senjorita Esmeralda lähti teatteritalolle ja minä
konsulivirastoon. Lordi, joka kerrankin näytti hermostuneelta eikä
englantilaiselta lordilta, sanoi olevansa kahden vaiheilla, mennäkö
Englannin lähetystöön vaiko laivanvarustajan luo tilaamaan kivihiiliä
Polestaria varten.
Kun olimme lähdössä Neekerirannasta, näkyi merellä suuri höyrylaiva,
suunnaten tiensä satamaan. Laivalla oli Brasilian lippu puolitangossa.
Se ankkuroi lähelle Neekerirantaa.
— »Xerxes!» Pianpa se on ennättänyt tänne. Ei ole säästänyt
kivihiiliään. Se on kulkenut Habanan ja Rion välin pari päivää
nopeammin kuin tavallista. Sinne meidän on heti lähdettävä — huomautti
muuan tullinuuskija virkatoverilleen.
— Nyt saatte postinne, senjor West, jota olette odottanut! huudahti
Dulcinea.
Kun muutaman tunnin kuluttua otaksuin postin saapuneen
konsulinvirastoon, menin sinne.
— Tässä on delfineläisille kolme kirjettä, ne tulivat juuri
Xerxes-laivalla, sanoi konsuli.
Koska tunsin olevani väsynyt ja vatsani huusi ruokaa, vuokrasin muulin
ja rämisevät rattaat, joilla hyvin hiljaa, hitaammin kuin käyden, ajoin
haciendaa kohti. Matkan puolivälissä tulivat Kirsten, »sisar» ja Magda
vastaani.
— Kirjeitä! huusin ja nousin alas rämiseviltä rattailta. — Tässä on
puoli milreisiä sinulle, aja kotiin syöttämään nälkäistä, huonoa
»burikkaasi», sanoin kyytimiehelleni.
— Kaksi kirjettä minulle ja yksi Hildurille, lausui Kirsten.
— Eikö setä toiselle perämiehelle ole kirjettä? kysyi Magda.
— Ei ole minulle kirjettä, pieni Magda.
Istuuduimme kaikki suurelle litteälle kivelle. Kirsten luki molemmat
kirjeensä ja näytti tyytyväiseltä. Sitten hän virkkoi, hymy huulilla ja
vähän leikillisesti:
— Meitä on kyllä nyt useampia kuin silloin, kun lähdimme haciendasta.
Hän luki kirjeensä uudelleen.
— Tuolta he vihdoinkin tulevat, lisäsi hän. Hildur ja lordi lähenivät
meitä käsikoukussa. Istuimme kaikki vähän aikaa suurella kivellä.
Hildur naurahti luettuaan kirjeensä:
— Ebbeforsissa on ollut useita englantilaisia forellin onkijoita.
Ebbeforsin forellit ja Trondhjemin tytöt näyttävät olevan korkeassa
kurssissa. Saat, James, minulta Ebbeforsin huomenlahjaksi.
Lordi otti esille piippunsa ja laittoi sen polttokuntoon. Kun savu
alkoi tupruta, veti hän suunsa hymyyn:
— Kun seremoniat Lakefordin linnassa ovat ohi, vien lady Lakefordin
heti Ebbeforsiin ongelle.
Kirsten itki ilosta; se oli hänen onnentoivotuksensa. Hildur vain
hymyili ja lordin piippu sammui vähäväliä.
* * * * *
Me kaikki, jotka muutamia tunteja sitten istuimme suurella kivellä,
istumme nyt Polestarin peräkannella pursikangaskaton alla.
On jo ilta. Aurinko ei tosin vielä ole uponnut mereen, vaikkei se enää
näy meille, koska se piilee Suurinenäisen takana.
Hildur ja lordi ovat unelmissaan; he rakentelevat ennen rakennettuja
sekä uusia tuulentupia. Eivät he kaipaa meitä, emmekä me heitä tällä
hetkellä. Katseemme ja ajatuksemme ovat suunnatut sinne, missä näkyy
palmujen ympäröimä kuoleman linna ja hiekka.
Päivä on päättynyt. Hämärä on lyhyt käännepiirien vyöhykkeessä. Yö
alkaa. Kuu, joka jonkin aikaa on ollut taivaanrannan yläpuolella, tulee
yht'äkkiä näkyviin Sokeritopan seinästä.
— Täysikuu — mitähän sillä nyt on kertomista? kysyy Kirsten kuin
itsekseen.
— Löflund katselee meitä kuusta, sanoo Magda, joka on kuullut miesten
kertovan, että ne merimiehet, jotka kuolevat mereen, muuttuvat
myrskypääskysiksi. Nämä sitten lentelevät myrskyllä laivan ympärillä.
Mutta ne merimiehet, jotka kuolevat maalla, joutuvat kuuhun.
— Vene tulee! huusi vahti.
Elisabeth Esmeralda saapui — suuri yllätys muille paitsi lordille ja
minulle. Mutta sitten tuli minunkin vuoroni hämmästyä. Lordi havahtui
— tai oli havahtuvinaan — ja pyysi anteeksi, ettei ollut muistanut
esittää erästä vanhaa tuttavaa. Hän käski steewardin pyytää Mr.
Nelsonin kannelle. Pian saapuikin uljasryhtinen iltapukuun puettu
herrasmies. Naiset vastasivat hiukan oudoksuen hänen kohteliaan
tuttavalliseen kumarrukseensa, mutta Magda huusi:
— Vaaleaverinen!
Me pääsimme ikäänkuin lumouksesta. Siinä totisesti seisoi meidän
entinen vaaleaverinen jätkämme. Yksinkertainen selitys oli se, että
lordi oli pestannut vaaleaverisen Polestariin ja päässyt miehen
menneisyydestä selville.
Syötyämme illallisen ja juotuamme vähän viiniä, lordi ehdotti, että
joukolla laulettaisiin »Home, sweet Home». Sen jälkeen luostarineito ja
Nelson lauloivat yhdessä englantilaisia ja espanjalaisia lauluja.
— Tehän vasta laulaja olette, Mr. Nelson, sanoi lordi, ja tilasi »Black
and Whiteä».
— West! Minä menen nyt nukkumaan, kun olen huomannut, että Nelsonista
ja luostarineidosta tulee vielä pari. Kuu vaeltakoon yksinään kuin
Jerusalemin suutari — sanoi Kirsten.
Hildur, joka nyt oli emäntänä Polestarissa, saattoi Kirstenin tämän
hyttiin.
Koitti seuraavan päivän aamu. Ei oltu paljon nukuttu, lukuunottamatta
Kirsteniä ja Magdaa, jotka väittävät nukkuneensa kuin porsaat.
Luostarineito ja Nelson olivat äänettömästi laulaneet duettoja eikä
lordin ollut tarvinnut sytyttää piippuaan, vestaali kun oli pitänyt sen
palamassa kaiken aikaa.
Aurinko oli tullut näkyviin Sokeritopan seinästä.
— On aika lähteä, sanoivat Hildur ja lordi. Lähdimme kahdella veneellä
»kuolemanhuvilan» laituria kohti. Pater seisoi sattumalta rannalla.
— Pax vobiscum, rauha olkoon kanssanne, hän sanoi ja paljasti päänsä.
— Niin myös teidän kanssanne, vastasi Kirsten, syvään kumartaen.
»Sisar» laskeutui kädet ristissä polvilleen, ja me miehet kumarsimme
syvään, paljastaen päämme. Pater tuli »sisaren» luo ja viittasi häntä
nousemaan.
— Syntisi, tyttäreni, oli suuri. Se oli alleviivattuna merkitty
syntisten kirjaan. Mutta älä itke, lapseni, olen kaikkivaltiaan Jumalan
käskystä pyyhkinyt syntisi pois.
Sitten pater kääntyi Kirstenin puoleen ja ilmoitti, että hänellä,
saatuaan tiedon olinpaikastamme, oli aikomus tulla haciendaan
kiittämään meitä siitä suuresta lahjasta kirkon hyväksi, jonka hän oli
vastaanottanut.
»Sisarelle» hän sanoi, että tämä saa olla senjoran luona, miten kauan
tahansa.
— Minulla onkin aikomus viedä »sisar» kanssani, kun piakkoin lähdemme
täältä, ilmoitti Kirsten.
— Koetin parhaassa tarkoituksessa käännyttää teidät, senjora,
oikeauskoiseksi. Toimin liian kovakouraisesti. — Kaikkivaltias oli joka
tapauksessa määrännyt toisin. Tahdon siis alistua. Jos niin kävisi,
että sisar jouduttuaan kylmään Pohjolaan, taas lankeaa syntiin, vieläpä
kaikista suurimpiin, toisin sanoen: luopuu uskostaan, niin olen minä
puolestani ennakolta antanut sen hänelle anteeksi.
Menimme hiekalle. Haudankaivaja tuli paterin toimesta mukaamme. Hän
näytti meille paikan, missä delfineläiset lepäsivät veljeshaudassa.
Delfinen silloinen väliaikainen päällikkö oli toimittanut hautauksen ja
Kirsten veisannut virren.
Määräsimme paikan, mihin taulu, joka meidän tänään piti tuoda
Polestarilta, oli asetettava.
* * * * *
Pernanbuco sijaitsee 8°4' etelään ekvaattorista. Mainittu kaupunki
on eteläisin, sitten Parahyba ja viimeisenä Natal, niistä kolmesta
rannikkokaupungista, jotka sijaitsevat Etelä-Amerikan mantereen
itäisimmässä osassa. Parahyba on Cap Blanca niemessä, Etelä-Amerikan
itäisimmässä kärjessä. Voi kuitenkin sanoa, että Pernanbuco sijaitsee
kauimpana idässä, koska longituudi-erotus sen ja Parahyban välillä on
hyvin pieni. Niille, jotka purjehtivat Riosta Europpaan, on Pernanbuco
aivan matkan varrella.
Tänne oli priki Delfine poikennut kahdeksan päivää sen jälkeen kun se
läksi Riosta — ei merihädän eikä muunkaan vaurion vuoksi, vaan siitä
syystä, että sen miehistö oli liian heikko hoitamaan laivaa. Miehistö
oli näet koottu keltaruttosairaalasta päässeistä merimiehistä. Miehet
olivat niin heikkoja, etteivät saaneet purjeita kokoon, kun laiva
saapui Pernanbucoon.
Kapteeni Holgersen ja kokki, jotka eivät olleet sairastaneet
keltaruttoa, olivat ylettömän rasittuneet heidän osalleen langenneesta
työstä. Jollei olisi ollut erinomaisen kaunis ilma, olisi laiva varmaan
tuhoutunut.
Kun ankkurit olivat lasketut, lähtivät kapteeni Holgersen ja kokki
maihin. Norjan konsulinviraston asiamies neuvoi heitä keskustelemaan
amerikkalaisen Mr. Smithin kanssa. John Smith asui huvilassa kolmen
virstan päässä kaupungista. Tänne ajoi kapteeni, saapuen huvilalle
juuri kun Mr. Smith vaimoineen oli lähdössä kaupunkiin. Kolme
satuloitua hevosta, joita ratsunihti piteli, seisoi pihamaalla.
Holgersenin esitettyä asiansa sanoi Smith: »All right, seuratkaa meitä
kaupunkiin», ja nousi ratsun selkään. Sitten hyppäsi nuorenpuoleinen
kaunis puoli-intiaaninainen toisen ratsun selkään. Ratsunihti seurasi
isäntäväkeänsä kolmannella hevosella.
Kun Holgersen rämisevillä rattailla saapui Smithin konttorin edustalle,
olivat rouva ja herra Smith jo ennättäneet vaihtaa ratsupukunsa
kävelypukuihin.
Konttorissa istui muuan merikapteeni odottelemassa.
— Olkaa hyvä ja antakaa miehistöllenne heti määräys mennä auttamaan
norjalaisen priki Delfinen sairasta miehistöä, sanoi Smith. — Sitten
keskustelemme teidän asiastanne.
— All right, Sir, vastasi merikapteeni ja lähti.
— Ensimmäiseksi on sairas miehistönne, kapteeni Holgersen, saatava
sairaalaan. Siellä sen otaksuttavasti täytyy levätä vähintäin
kuukauden. Sairaalat ovat nykyisin aivan täynnä, mutta koetan tehdä
parhaani.
John Smith, joka ei ollut kukaan muu kuin Halvor Sörensen, oli heti
selvillä siitä, että Delfine oli hänen isänsä laiva ja Kirsten, jonka
Holgersen otaksui kuolleeksi, hänen entinen Kirsteninsä.
— Tuo heti tänne meidän molempien ratsut! hän huusi ratsunihdille. —
Odottakaa täällä, kapteeni Holgersen.
Hypättyään ratsunsa selkään hän ratsunihdin seuraamana lähti
tuulispäänä kaupunkia kohti.
Rouva Smith, yllään hieno, vaikkei loistava kävelypuku, tuli konttorin
kuistille.
— Te olette kapteeni Holgersen, tuon norjalaisen prikiparan päällikkö.
Minä olen Mr. Smithin vaimo. Teemme mitä voimme puolestanne, etenkin
kun mieheni on syntyjään norjalainen.
Kapteeni Holgersen sai sen käsityksen, että Smithit olivat varakkaita
ja hyvässä yhteiskunnallisessa asemassa.
Pian palasivat ratsumiehet, hevoset uupuneina.
— Kaikki hyvin, sanoi Mr. Smith.
Delfinen sairaat vietiin maihin ja kapteeni sekä kokki jäivät laivaan.
* * * * *
Omituiset olivat Halvor Sörensenin elämänvaiheet olleet. Hän oli
kaksintaistelussa ampunut korkea-arvoisen puoli-intiaanin, joka palveli
Yhdysvaltojen poliisilaitoksessa. Otaksuttiin Halvorin myös jääneen
kuolleena tantereelle. Hänet löysi kuitenkin metsästä tuon ammutun
puoli-intiaanin tytär ja vei haavoitetun vanhan intiaaninaisen avulla
tämän mökkiin, Kalliovuoriston läntisellä rinteellä, parin mailin
päässä Pacific-rautatien rakennuslinjasta.
Halvorin parannuttua menivät nuoret erämaan lain ja perintötavan
mukaisesti naimisiin ja alkoivat vaeltaa etelää kohti. Meksikossa
heidät vihki eräs katolinen pappi, antaen heille vihki-atestin. Sitten
jatkoivat he matkaansa, kärsien nälkää ja vaaroja, tapellen sekä
ihmisten että petojen kanssa, kunnes vuoden kuluttua vaelluksensa
alkamisesta saapuivat Pernanbucoon. Täällä pysähtyi hetkeksi
elämänpyörä, ruveten sitten vinhasti pyörimään vastakkaiseen suuntaan.
Brasiliassa oli siihen aikaan suuria mahdollisuuksia sille, joka vain
piti silmänsä ja korvansa auki. Smithin ja hänen vaimonsa elämänpyörä,
joka koko vuoden oli pyörinyt »takapakkia», on, käännyttyään vasemmalta
oikealle ja lisäten vauhtiaan vuosi vuodelta, pyörinyt myötäpäivään
neljä lyhyttä vuotta.