Polestar ottaa hiiliä sivullaan olevasta proomusta. Sen toisella
sivulla on yksi sairaalan laivoista. Tämän perätangossa ei enää
ole Punaisen Ristin lippua, vaan Brasilian kansallislippu.
Lääkintäviranomaiset vuokraavat laivansa halvasta hinnasta kenelle
tahansa. Laiva on tuonut Polestariin elossa olevat delfineläiset,
paitsi kapteeni Holgersenia ja kokkia, jotka lähtivät Delfinellä.
Sitäpaitsi se on tuonut Elisabeth Esmeraldan, »sisaren» ja Dulcinean,
joka viimemainittu saattaa rakkaita pois lähteviä ystäviään.
Eronhetki haciendassa oli liikuttava. Cascada, puolimusta poika ja
muuli Castor rattaineen saattoivat joukkueen Dulcinean kioskille.
Täällä juotiin lähtökahvit, Dulcinean parasta kahvia. Jäähyväiset
sanottua mentiin Polestariin. Ankkuri on nostettu. Laiva kulkee hiljaa
eteenpäin. Dulcinea huiskuttaa liinallaan sairaalalaivasta ja me
vastaamme. Kun Polestar jo on hiekan kohdalla, pysäytetään koneet.
Lippu lasketaan kolme kertaa perätysten alas viimeiseksi jäähyväisiksi
tovereille.
Laiva lähtee eteenpäin ja pysähtyy kuuden päivän kuluttua
Pernanbucossa, missä se ottaa hiiliä.
Kuljemme läpi kauniin kapean Sokeritoppasalmen ja pari tuntia
senjälkeen sanomme jäähyväiset Sokeritopalle ja Suurinenäiselle, jotka
vähitellen häviävät näköpiiristämme.
Kaksi onnellista paria katselee kohti pohjoista taivaanrantaa. Maata
ei näy enää. Luostarineidon ja Nelsonin piti jäädä St. Tomas saarelle,
joka silloin oli Tanskan hallussa. Hildur ja lordi ajattelivat tulevia
häitään Lakefordin linnassa. Kun ankkuri oli laskettu Pernanbucon
satamaselälle, lähdimme heti kahdella veneellä maihin. Kymmenkunta
purjelaivaa näkyi täällä olevan ankkuroituna.
Katselin uteliaasti kaupunkiin päin, kiinnittämättä huomiotani
laivoihin, joiden ohi kuljimme. Sivuuttaessamme erään niistä,
nostettiin siellä Norjan lippu. Laiva ei ollut mikään muu kuin Delfine.
— Magda! kuului laivasta.
— Kokki! vastasi Magda veneestä.
— Herra Jumala, näenkö taas unta! huudahti Kirsten ja heittäytyi
taaksepäin Hildurin syliin.
— Huovatkaa! komensi lordi soutumiehiä.
Annoin kokille merkin, että hän tulisi meitä vastaanottamaan ja
suuntasin veneen Delfinen portaiden luo.
Nousimme kaikki prikiin, jossa ei ollut muita kuin kokki. Laiva oli
puhdas sekä ulkoa että sisältä. Sen taklaus oli hyvässä järjestyksessä,
purjeet hyvin kiedotut ja kannella olevat köydet somassa kierteessä.
— Kapteeni on maissa ja tulee vasta illalla laivaan, herrasväki on hyvä
ja käy sisään, sanoi kokki, avaten salongin oven.
Kirstenin hytti herätti huomiota. Pöydällä oli hänen valokuvansa ja
tuoreita kukkia vedessä.
— Sinä rakas kokki kulta! — muuta ei Delfinen omistajatar saanut
kyyneltulvalta sanotuksi.
Hän istuutui hyttinsä sohvalle Hildurin ja »sisaren» viereen. Me muut
kävimme laivaa tarkastamassa. Keski- ja etuluukku olivat auki, jotta
kahvilasti saisi raitista ilmaa.
Jonkin ajan kuluttua ilmoitti kokki kahvin olevan valmiina salongissa.
— Kahvia, hyvää maitoa ja hyvää nuorta leipää tarjoaa Delfine
vierailleen, puheli Kirsten.
Kaikki naiset vuoroin itkivät ja nauroivat. Magda istui kokin sylissä
ja lordin piippu tahtoi alituiseen sammua.
Kokki selosti lyhyesti kaiken, mitä oli tapahtunut Delfinen lähdettyä
Riosta. Hän kertoi sitäpaitsi, että kapteeni Holgersen oli muuttunut
tykkänään toiseksi mieheksi. Hän oli nyt puuhaava ja toimelias.
— Mistä sinä, kokki, noita kauniita vuorililjoja olet saanut? kysyi
Kirsten.
— Niitä tuo joka aamu eräs herttainen rouva Smith, kun hän miehensä
kanssa tulee huvilastaan kaupunkiin. Ruokatavarakauppias kuljettaa ne
sitten tänne pantaviksi valokuvanne viereen.
— Nyt meidän on lähdettävä toimittamaan hiiliproomu Polestariin,
jotta pääsemme jatkamaan matkaamme viimeistään ylihuomenna, määräsi
Kirsten. — Minä, Magda, West ja »sisar» emme lähde Delfinestä, senhän
ymmärrätte. Senvuoksi kiitän teitä, lordi Lakeford ja sinua Hildur,
mutta myöskin senjorita Esmeraldaa ja Mr. Nelsonia kaikesta.
* * * * *
Lippu on liehunut Delfinen kahvelissa viimeiset kolme päivää kello
kahdeksasta aamulla auringon laskuun.
— Annetaan Norjan lipun liehua, nyt kun kerran ollaan Norjassa.
Onpa siitä aikaa, kun viimeksi saimme katsella sitä. Se oli Riossa.
Joka kerta kuitenkin, kun se vedettiin liehumaan, ennusti se surua,
ennustakoon nyt iloa. Ei kuitenkaan iloa ilman surua; nythän lähdemme
Polestariin sanomaan jäähyväisiä. Näin tuumi Kirsten, astuessamme
»luuppiin». Kirsten istui perätuhdolla, pitäen perää ja kokki ja
minä soudimme. Matka ei ollut pitkä Delfinestä Polestariin. Kapteeni
Holgersen ja Magda jäivät prikiin.
Ankkurin »hiivaus» oli käynnissä, kun nousimme Polestariin. Kun täällä
oli vähän itketty ja syleilty, soudimme vähän matkaa tieltä pois.
Polestarin potkuri rupesi sotkemaan vettä, laiva alkoi kulkea eteenpäin
ja sen lippu, laskeutui kolme kertaa. Holgersen vastasi Delfinen
lipulla.
Olemme maanneet neljä viikkoa Pernanbucossa. Täällä ei ole hätää
mitään, päinvastoin. Kirsten tietää nyt koko jutun Halvorista ja
hänen vaimostaan. Samaten tietävät viimeksimainitut Kirstenin olevan
Delfinellä. Rouva Smith lähettää joka aamu kukkia Kirstenille ja
Kirsten suutelee niitä. Mr. Smith hoitelee parhaansa mukaan Delfinen
maallisia asioita. Kahden päivän perästä on Delfinen miehistö laivassa.
Siihen kuuluu muutamia niistä, jotka tulivat prikillä Pernanbucoon.
Suurin osa Riossa mönsträtyistä on kuollut sairaalassa pelkästä
heikkoudesta. Näiden sijaan on viimein saatu uusia miehiä. Ensimmäistä
perämiestä ei sen sijaan ole, jonkavuoksi minä kohoan ensimmäiseksi
perämieheksi ja kapteeni Holgersenin täytyy itse hoitaa vahtivuoronsa.
Koitti lähtöpäivän aamu. Kirsten oli pirteä kuin delfiini, vaikkei
yhtä pyöreä. Hän oli tullut ruskeaksi kuin intiaani. Juuri kun aioimme
ruveta hiivaamaan ankkurikettinkiä sisään, saapui sivullemme komea
neljän miehen soutama luuppi, jonka perää piti nainen.
— Antakaa paraatirapun olla paikoillaan, sanoin kahdelle miehelle,
jotka olivat aikeissa ruveta nostamaan sitä laivaan.
— Saanko tavata Mrs. Störrupia? kysyi Mrs Smith — tulija oli nimittäin
hän — astuen kannelle.
— Olkaa hyvä, sanoin ja osoitin hänet salonkiin.
Molemmat naiset seisoivat kasvot kasvoja vastaan.
— Oletteko Mrs. Störrup? kysyi toinen.
Ja toinen vastasi:
— Olen.
— Minä olen Beatrice Smith, entisen Halvor Sörensenin vaimo.
Kirsten painoi kädellään rintaansa; tuntui siltä kuin hän olisi saanut
tikarinpiston.
— Olkaa hyvä, lausui hän toinnuttuaan ja siirsi nojatuolia Halvorin
vaimolle.
Tämä ei istuutunut, vaan laskeutui polvilleen Kirstenin eteen. Kirsten
auttoi pystyyn kauniin puoli-intiaaninaisen.
— Antakaa minulle anteeksi, rakas rouva, että olen tullut teidän ja
Halvorin väliin. Eilen illalla vasta kuulin häneltä, miten asian laita
on. Myöskin hän on viaton. Vaikka jumaloin John Smithiä, olen valmis
jättämään hänet ja pakenemaan aarniometsiin.
Kilpailijattaret syleilivät toisiaan itkien.
— Pitäkää te, rakas rouva, John Smith. Älkää koskaan jättäkö häntä. Te
olette kumpikin toistenne rakkauden arvoiset. —
Pian kynti raskaassa kahvilastissa oleva priki hitaasti syvää vakoa
Atlantiin. Matka edistyi silti nopeasti. Eräänä päivänä olimme tulleet
niin pitkälle — hyvän matkan päähän päiväntasaajasta pohjoiseen — että
saatoin sanoa Kirstenille:
— Ennen kello 12 ensi yönä, ellei kulkunopeutemme vähene, saamme nähdä
Pohjantähden. Se on silloin vielä hyvin alhaalla, ainoastaan muutamia
asteita taivaanrannan yläpuolella.
Kirstenin käsi vavahti kädessäni.
Kun kuusi lasia oli lyöty kello 10 illalla, aloimme kiikarilla etsiä
tuota kaivattua tähteä. Puolen tunnin kuluttua näimmekin sen, mutta
jälleen puolen tunnin kuluttua se oli hävinnyt näköpiiristä.
Saatoin Kirstenin hyttiin. Täällä hän lankesi polvilleen, kiittäen
Jumalaa ja myöskin Pohjantähteä, joka Sokeritopan luona oli luvannut
saattaa hänet läpi elämän ja viedä hänet kotiin Pohjolaan.
Tähän loppuu priki Delfinen satu.