Päiviä kului. Vielä toistaiseksi olimme pysyneet terveinä, mutta meistä
kaikista tuntui samalta kuin ihmisistä, joita mielipuoli uhkailee
pistoolilla. Ase voi laueta minä hetkenä hyvänsä, ja silloin hukka
perii jonkun — varmasti!
Alakuloisuuttamme tehosti vielä kuoleman hiljaisuus, joka vallitsi
lahdella. Lasien lyönti, samoinkuin huvit ja avioliittojen solmiaminen
oli kielletty niin kauan kuin keltarutto raivosi. Tilapäisesti pääsimme
kerran iloisemmalle tuulelle, kun pari suomalaista ystävää tuli minua
tapaamaan ja me joimme heidän ja oman maljamme. Mutta sitä ankarampi
oli kohmelo, kun taas heräsimme armottomaan todellisuuteen. Varsinkin
Eddi Stroomin tila oli säälittävä, sillä kaiken kukkuraksi hänessä
heräsi katumus kaikkien uskottomuuksiensa johdosta. Kirsten lupasi
pitää huolta hänen perheestään, jos huonosti kävisi, ja sai hänet
vihdoin tyyntymään. Mutta surkeimmin kävi suomalaisten ystäviemme.
Näimme seuraavana päivänä, että lippu heidän laivansa etumaston
huipussa liehui. Toinen sairaalan risteilijöistä kiirehti laivaan. Näin
kiikarilla nuo molemmat vanhat Porvoon ystävät. Toinen talutti toista
alas laivaan. Taluttaja oli vanha merimiestuttavani, jonka kanssa olin
purjehtinut samassa laivassa, ja talutettava nuori ylioppilas, joka oli
ensimmäisellä merimatkallaan. Kun sairaalan laiva kulki läheltä aivan
peräpuolitsemme, nostin lipun nuorelle suomalaiselle ylioppilaalle,
joka, kuten niin moni muu ei enää ollut näkevä isänmaatansa.
Laivassa pidettiin illoin aamuin rukous. Minä luin rukouksen ja Kirsten
johti virrenveisuuta. Kuusi päivää siitä, jona olin lipulla tervehtinyt
suomalaista ylioppilasta, sanoi Eddi Stroom, joka ei koskaan sitä ennen
ollut pitänyt rukousta, tahtovansa lukea sen nyt. Hän piti rukouksen
ja myös iltarukouksen, vaikka näytti väsyneeltä. Sinä iltana menimme
kaikki aikaisin nukkumaan, sillä ilma tuntui kolealta ja sakea sumu
peitti satamaselän. Kun kokki seuraavana aamuna toi ruuan pöytään,
sanoi hän:
— Missähän ensimmäinen perämies viipyy, en ole nähnyt häntä tänä aamuna.
Salaman nopeasti lensi päähämme sama ajatus. Minä kiirehdin Eddin
hyttiin, jonka ovi ei ollut suljettu. Hän havahtui. Kasvot olivat
tulipunaiset ja hän hengitti läähättämällä.
— Olet sairas, Eddi.
— Niin, se on nyt minussa.
— Mikä?
— Keltarutto. Käske vetämään lippu ylös.
Hain apteekkikaapista kuumemittarin ja panin sen hänen kainaloonsa. Yli
neljäkymmentä astetta. Kirsten kuuli »yli neljäkymmentä» ja juoksi heti
Eddin luo.
— Rakas poika! Ehkä se on ohimenevää.
— Lippu ylös, lähettäkää minut pois, mitä pikemmin, sen parempi.
Lippu nostettiin ja laiva tuli.
— Keltarutto, sanoi lääkäri.
Saatoimme Eddin sairaalalaivaan. Eddi katsoi vielä kysyvästi Kirsteniin.
— Minkä olen luvannut, sen pidän. Olen kirjoittanut kirjeen äidilleni
ja antanut määräykseni, jotka varmasti täytetään.
Sairaalan lippu vedettiin alas ja sen sijaan nostettiin lippu kahvelin
alle Eddille jäähyväisiksi. Sairaan makuuvaatteet heitettiin mereen ja
hytti pestiin väkevällä lipeällä, jolla me kaikki myös pesimme kätemme.
Oli siis tehty, mitä voitiin tartunnan ehkäisemiseksi. Mutta se oli
turhaa työtä.
Nyt olin taas virkaatekevä päällikkö. Menimme Kirstenin kanssa maihin
Norjan konsulinvirastoon. Konsuli lupasi ilmoittaa tilanteesta
kapteeni Holgersenille ja toimittaa kahvilastin laivaan sekä asettaa
kaksi varmaa miestä siihen vahdinpitoon, jos niin kävisi, että kaikki
joutuvat sairaalaan. Iltahämärässä palasimme rakkaaseen Delfiineemme,
joka nyt oli kolkko ja epämiellyttävä. Seuraavana aamuna irroitimme
purjeet tuulettumaan ja kiinnitimme ne jälleen illalla. Kirsten
ei ollut enää sama Kirsten, vaan kokonaan toinen. Hän ei puhunut
montakaan sanaa, ei valittanut eikä lohduttanut. Eivät miehetkään enää
vaikeroineet. He olivat tylsistyneitä ja välinpitämättömiä, valmiita
ottamaan vastaan, mitä tulisi.
Ei kukaan voi tapella kohtaloaan vastaan, saneli timpermanni. Miehet
muistivat, mitä Kirsten oli sanonut: meidän, sekä miesten että naisten
tulee nyt olla miehiä eikä naisia.
Neljä päivää sen jälkeen kuin ensimmäinen perämies oli viety, tuli
Löflundin vuoro. Ja viikon kuluessa viimemainitusta päivästä ei
prikissä ollut muita kuin Kirsten, kokki ja minä. Me kolme elimme
ikäänkuin dynamiittimiinalla, jonka sytytyslanka jo paloi, ja odotimme
räjähdystä. Päivä, kaksi ja kolme oli kulunut ilman räjähdystä.
Olisikohan sytytys katkennut tai kostunut ja siten menettänyt
räjähdyttämiskykynsä?
Rupesimme vähän toivomaan ja uskomaan, että keltarutto oli saanut
tarpeeksi monta uhria Delfinestä ja aikoi jättää meidät rauhaan, vai
olisikohan tuon myrkyllisen moskiitin pistin tylstynyt niin, ettei
enää pystynyt nahkaamme. Me aloimme karttaa noita pieniä lentäviä
elukoita niin paljon kuin mahdollista. Jos olisimme voineet asua
korkealla laivan taklaasissa, niin ehkä olisimme säilyneet niiltä,
sillä ne eivät lennä korkealle veden eikä maan pinnasta. Vesivarastomme
oli loppumaisillaan, jonka vuoksi kutsuimme vesiproomun luoksemme ja
ostimme viisi tynnyrillistä vettä. Tämän pitäisi riittää, ajattelimme.
Vesiproomu kulki ehtimiseen satamaselällä, kaupaten raitista
lähdevettä. Liha- ja vihanneshankkijalle annoimme määräyksen tuoda vain
neljänneksen siitä, mitä hän ennen oli tuonut.
Niin kului kymmenen päivää siitä kun viimeinen mies oli viety. Näinä
kauhun päivinä olimme kaikki kolme aina yksissä. Kokkikin Kirstenin
tahdosta asui kajuutassa, söi ja oli kaikin puolin yhdenvertainen
kanssamme. Taivaassakin on vain yksi arvoluokka, oli Kirsten sanonut.
Kun eräänä iltana söimme iltaruokaamme, sanoi Kirsten:
— Istun nyt viimeisen kerran kanssanne. Tunnen, että keltarutto on
ruumiissani.
Vein hänet hyttiinsä, riisuin kengät hänen jaloistaan ja pistin
kuumemittarin kainaloon. Kuume oli korkea.
Mitä nyt voin tehdä? En mitään. Tämä isku oli kovin, mitä olen kokenut.
— Älä kauhistu, kaikkien on kuoltava ennemmin tai myöhemmin. Minä
lähden huomenna ja sinä ehkä ylihuomenna, lohdutti Kirsten. — Tapaamme
toisemme hyvin pian siellä.
Kokki avasi hytin oven ja ymmärsi kaikki. Istuin sairaan luona koko yön.
— Sairaalan laiva tulee, sanoi kokki, avaten oven kello kahdeksan
aikaan aamulla.
Kirsten havahtui ja raoitti silmiään.
— Nyt minun siis pitää erota sinusta, Magdasta, kokista ja Delfinestä.
Lankesin polvilleni ja pyysin, että Jumala ottaisi minun henkeni ja
säästäisi Kirstenin. Minua ei kukaan kaipaa, mutta monet kaipaavat
häntä. Delfine kuitenkin enemmän kuin kukaan muu.
Lääkäri tuli sisään, katsoen ystävällisesti ja liikutettuna tuota
näkyä. Tutkittuaan sairasta, hän käski neekerien nostaa hänet alas
laivaan.
— Ei! Minä kannan hänet itse, sanoin.
— Niinkuin tahdotte.
Autoin vaatteita Kirstenin päälle, sain takin ylleni ja lakin päähäni
sekä vein hänet sitten sylissäni laivaan.
— Ettekö aio nousta laivaanne? kysyi lääkäri.
— En, seuraan häntä sairaalaan, vastasin.
— Niinkuin tahdotte.
Tultuamme rantaan, kannoin hänet portaita ylös, eikä hän paljoa
painanut. Asetin hänet odotussalissa olevalle vuoteelle.
Seuraavana aamuna oli minun vuoroni. Kokki itki ja sanoi:
— Kuka minulle nostaa lipun?