XXIII.

Lastin purkaus kävi nopeasti. Senjälkeen ruuma puhdistettiin

kahvilastia varten. Saatiin kuulla, ettei kahvia tule pitkiin aikoihin,

ehkei kuukausiin. Meillä ei niinmuodoin ollut muuta tekemistä kuin

pitää laiva puhtaana sekä kastella kantta ja kattoja, etteivät

ravistuisi. Laivaan tuotiin joka päivä tuoretta lihaa, vihanneksia

ja hedelmiä. Ruoka oli siis kuninkaallista, mutta se ei maistunut

kenellekään. Kukin ajatteli viimeistä päiväänsä. Kapteeni Holgersen

ehdotti, että jättäisimme prikin ja muuttaisimme Buono Sanitaan,

kaikki, paitsi miehistöä, jonka täytyi jäädä paikalleen. Yhden

päällysmiehistä kumminkin pitäisi jäädä laivaa hoitamaan. Heitettiin

arpaa; se lankesi Eddi Stroomille. Eddi veti syvän huokauksen ja hänen

kasvonsa vaalenivat niin paljon kuin auringon paahtaman merimiehen

kasvot voivat vaaleta.

— Sinä saat mennä Buono Sanitaan, sanoin; minä jään tänne; sinua

surevat ja tarvitsevat vaimosi ja lapsesi, minua ei sure eikä tarvitse

kukaan.

— Kiitos, West! Mutta sellainen raukka en kuitenkaan ole. Päätöksessäni

pysyn.

— Jos päätöksesi on peruuttamaton, niin minä jään myös. Enkä minäkään

mieltäni muuta.

Luuppi laskettiin alas ja vedettiin paraatirapun viereen. Holgersen ja

Hildur olivat jo valmiina.

— Mitä odotat, Kirsten? Meidän on pidettävä kiirettä. Aurinko laskee

kohta.

— En lähde laivastani ja

— Kapteeni ja Hildur istuivat jo luupissa.

— Minä tahdon mukaan, huusi Magda.

— Sehän on luonnollista, että lapseni myöskin menee. Kuinka en tullut

ajatelleeksi tuota.

Kun Magda oli pesty ja puettu, tuli hän kannelle pieni matkalaukku

kädessään. Sitten hän meni jokaisen miehen luo ja jätti hyvästi.

Kyyneleet vuotivat näiden silmistä. Mutta Löflund itki ääneensä ja oli

lohduton.

— Rauhoitu, Löflund! Magdalla on parempi siellä kuin täällä, sanoi

Kirsten.

— Sen minä hyvin tiedän ja tiedän myös, että Magda on ainoa, joka on

minusta pitänyt tässä laivassa ja monesti pitänyt minua hyvänä. Minä

kuolen, siitä olen varma, sillä äitini oli yöllä täällä ja syleili

minua. Nyt minua ei enää sylelle kukaan muu kuin kuolema.

Näimme kuinka luuppi saapui Neekerirantaan ja kuinka kolme

delfineläistä hävisi ihmisvilinään.

Seisoimme kuin kivettyneinä vähän aikaa, ei kukaan sanonut sanaakaan.

Ensimmäinen, joka antoi elon merkin oli Löflund. Hän sanoi katuvansa,

ettei ollut antanut Porvoon rannassa vanhan äidin syleillä

jäähyväiseksi, kun ihmisiä oli näkemässä. Vasta vähitellen hän

tyyntyi Kirstenin lohdutuksiin. — Niin pehmeäksi voi miehen murikoida

keltakuoleman kaamea varjo.

Luuppi, joka oli vienyt kolme delfineläistä, palasi takaisin. Me olimme

kaikki kannella äänettöminä. Kirsten nouti virsikirjansa ja piti

keskikannella rukouksen. Lopuksi hän lauloi lempivirtensä: Ken itsens'

uskoo Jumalall', ei rakenn' hiedall' juoksevall'.

Joka aamu liehui jossakin laivassa kuolemanlippu. Kävimme

usein kaupungissa; eihän tartunta siellä ollut suurempi kuin

satamaselälläkään. Tavallisesti emme menneet pitemmälle kuin

Neekerirantaan. Täällä saimme »Dulcinean» kioskista sigariittoja, maan

mainiota kahvia, maitoa ja kermaa. Dulcinea, joksi merimiehet häntä

kutsuivat, oli lihavanlainen nuorehko neekerinainen. Hän oli hyvin

musta, mutta vaikka hänen tukkansa oli lyhyt ja muistutti lampaan

nahkaa, ei hän ollut ollenkaan ruma. Päinvastoin olivat kasvonpiirteet

melkein kauniit. Hänen apulaisensa, kreolinuorukainen ja yhtä musta

neekerityttö kuin hän itsekin, hoitivat maitotaloutta ja Dulcinea

tarjoili kahvia. Keski-ikäinen neekeri lypsi lehmiä, jotka seisoivat

vähän matkan päässä kioskista, sitä myöten kuin maitoa tarvittiin.

Dulcinea ja hänen väkensä olivat erinomaisen siistejä. He olivat puetut

lumivalkoisiin pukuihin. Tuontuostakin he pesivät kasvojaan ja käsiään.

Eihän neekeri pesemällä valkene, mutta ei hän mustemmaksikaan tule, oli

tapana sanoa Brasiliassa. Kaikki merimiehet, etenkin pohjoismaalaiset

pitivät Dulcineasta ja hän heistä.

— Oletko, nuorukainen, saanut aamukahvisi? Ellet ole, niin tule tänne.

Ei merkitse mitään, onko sulia rahaa tahi ei.

Dulcinea oli hyvissä varoissa, sen näki kaikesta. Hän oli hyvä

katolinen ja uskoi sokeasti. Yhdessä asiassa hän kuitenkin rikkoi

Jumalaa vastaan. Hän syytti Luojaa siitä, että hänet oli luotu

neekeriksi. Asia olisi jotenkuten korjaantunut, jos hän vain olisi

saanut valkoisen miehen puolisokseen. Mieluimmin hän olisi tahtonut

pohjoismaalaisen, reilun, raittiin, valkeaverisen ja punaposkisen

merimiehen.

— Rukoilen Jumalaa monta kertaa päivässä, että hän suojelisi teitä,

kaunis senjora, ja tuota nuorakaistanne, selitti hän Kirstenille.

Meri ja nainen · 第 29 / 32 题