Lastin purkaus kävi nopeasti. Senjälkeen ruuma puhdistettiin
kahvilastia varten. Saatiin kuulla, ettei kahvia tule pitkiin aikoihin,
ehkei kuukausiin. Meillä ei niinmuodoin ollut muuta tekemistä kuin
pitää laiva puhtaana sekä kastella kantta ja kattoja, etteivät
ravistuisi. Laivaan tuotiin joka päivä tuoretta lihaa, vihanneksia
ja hedelmiä. Ruoka oli siis kuninkaallista, mutta se ei maistunut
kenellekään. Kukin ajatteli viimeistä päiväänsä. Kapteeni Holgersen
ehdotti, että jättäisimme prikin ja muuttaisimme Buono Sanitaan,
kaikki, paitsi miehistöä, jonka täytyi jäädä paikalleen. Yhden
päällysmiehistä kumminkin pitäisi jäädä laivaa hoitamaan. Heitettiin
arpaa; se lankesi Eddi Stroomille. Eddi veti syvän huokauksen ja hänen
kasvonsa vaalenivat niin paljon kuin auringon paahtaman merimiehen
kasvot voivat vaaleta.
— Sinä saat mennä Buono Sanitaan, sanoin; minä jään tänne; sinua
surevat ja tarvitsevat vaimosi ja lapsesi, minua ei sure eikä tarvitse
kukaan.
— Kiitos, West! Mutta sellainen raukka en kuitenkaan ole. Päätöksessäni
pysyn.
— Jos päätöksesi on peruuttamaton, niin minä jään myös. Enkä minäkään
mieltäni muuta.
Luuppi laskettiin alas ja vedettiin paraatirapun viereen. Holgersen ja
Hildur olivat jo valmiina.
— Mitä odotat, Kirsten? Meidän on pidettävä kiirettä. Aurinko laskee
kohta.
— En lähde laivastani ja
— Kapteeni ja Hildur istuivat jo luupissa.
— Minä tahdon mukaan, huusi Magda.
— Sehän on luonnollista, että lapseni myöskin menee. Kuinka en tullut
ajatelleeksi tuota.
Kun Magda oli pesty ja puettu, tuli hän kannelle pieni matkalaukku
kädessään. Sitten hän meni jokaisen miehen luo ja jätti hyvästi.
Kyyneleet vuotivat näiden silmistä. Mutta Löflund itki ääneensä ja oli
lohduton.
— Rauhoitu, Löflund! Magdalla on parempi siellä kuin täällä, sanoi
Kirsten.
— Sen minä hyvin tiedän ja tiedän myös, että Magda on ainoa, joka on
minusta pitänyt tässä laivassa ja monesti pitänyt minua hyvänä. Minä
kuolen, siitä olen varma, sillä äitini oli yöllä täällä ja syleili
minua. Nyt minua ei enää sylelle kukaan muu kuin kuolema.
Näimme kuinka luuppi saapui Neekerirantaan ja kuinka kolme
delfineläistä hävisi ihmisvilinään.
Seisoimme kuin kivettyneinä vähän aikaa, ei kukaan sanonut sanaakaan.
Ensimmäinen, joka antoi elon merkin oli Löflund. Hän sanoi katuvansa,
ettei ollut antanut Porvoon rannassa vanhan äidin syleillä
jäähyväiseksi, kun ihmisiä oli näkemässä. Vasta vähitellen hän
tyyntyi Kirstenin lohdutuksiin. — Niin pehmeäksi voi miehen murikoida
keltakuoleman kaamea varjo.
Luuppi, joka oli vienyt kolme delfineläistä, palasi takaisin. Me olimme
kaikki kannella äänettöminä. Kirsten nouti virsikirjansa ja piti
keskikannella rukouksen. Lopuksi hän lauloi lempivirtensä: Ken itsens'
uskoo Jumalall', ei rakenn' hiedall' juoksevall'.
Joka aamu liehui jossakin laivassa kuolemanlippu. Kävimme
usein kaupungissa; eihän tartunta siellä ollut suurempi kuin
satamaselälläkään. Tavallisesti emme menneet pitemmälle kuin
Neekerirantaan. Täällä saimme »Dulcinean» kioskista sigariittoja, maan
mainiota kahvia, maitoa ja kermaa. Dulcinea, joksi merimiehet häntä
kutsuivat, oli lihavanlainen nuorehko neekerinainen. Hän oli hyvin
musta, mutta vaikka hänen tukkansa oli lyhyt ja muistutti lampaan
nahkaa, ei hän ollut ollenkaan ruma. Päinvastoin olivat kasvonpiirteet
melkein kauniit. Hänen apulaisensa, kreolinuorukainen ja yhtä musta
neekerityttö kuin hän itsekin, hoitivat maitotaloutta ja Dulcinea
tarjoili kahvia. Keski-ikäinen neekeri lypsi lehmiä, jotka seisoivat
vähän matkan päässä kioskista, sitä myöten kuin maitoa tarvittiin.
Dulcinea ja hänen väkensä olivat erinomaisen siistejä. He olivat puetut
lumivalkoisiin pukuihin. Tuontuostakin he pesivät kasvojaan ja käsiään.
Eihän neekeri pesemällä valkene, mutta ei hän mustemmaksikaan tule, oli
tapana sanoa Brasiliassa. Kaikki merimiehet, etenkin pohjoismaalaiset
pitivät Dulcineasta ja hän heistä.
— Oletko, nuorukainen, saanut aamukahvisi? Ellet ole, niin tule tänne.
Ei merkitse mitään, onko sulia rahaa tahi ei.
Dulcinea oli hyvissä varoissa, sen näki kaikesta. Hän oli hyvä
katolinen ja uskoi sokeasti. Yhdessä asiassa hän kuitenkin rikkoi
Jumalaa vastaan. Hän syytti Luojaa siitä, että hänet oli luotu
neekeriksi. Asia olisi jotenkuten korjaantunut, jos hän vain olisi
saanut valkoisen miehen puolisokseen. Mieluimmin hän olisi tahtonut
pohjoismaalaisen, reilun, raittiin, valkeaverisen ja punaposkisen
merimiehen.
— Rukoilen Jumalaa monta kertaa päivässä, että hän suojelisi teitä,
kaunis senjora, ja tuota nuorakaistanne, selitti hän Kirstenille.