Eräänä päivänä seisoin Kirstenin kanssa kannella, antaen hänelle
tavanmukaista opetusta purjehdustieteessä. Hän kuunteli innokkaasti,
mutta pian kumminkin eksyimme muistelemaan Cadizin seikkailuja.
— En tiedä, sanoi Kirsten, miten minusta tuntuu niin varmalta, että
vielä kohtaamme monta niistä ihmisistä. Kun ihmisellä on merimiesverta
suonissaan, niin aavistuksilleen ei mahda mitään.
— Ei tuo ole mikään järjetön aavistus, vastasin. - Pian sinä suoritat
kapteenintutkinnon ja vielä monta kertaa lastaat Cadizissa.
— Mieluummin ottaisin sinut kapteeniksi.
— Kiitän nöyrimmästi, mutta minulle ei sovi niinsanotun »lippukipparin»
virka.
— Saadaan nähdä. Muistatko muuten sitä »vaaleaveristä»? Eddi Stroom
kurkisti kajuutan peräovesta. Kuitenkin nähtyään, että seisoin
käsikoukussa Kirstenin kanssa, vetäytyi hän takaisin.
— Herra Stroom, miksette nuku, teillähän on vapaavahti. Kyllä toinen
perämies, jolla on vahti, päällikkyyden hoitaa! huusi Kirsten.
— Anteeksi, aioin vaan katsella tähtitaivasta. Pohjantähteä ei näy enää
ensi yönä. Vaimoni ja minä katselemme tuota tähteä. Katseemme yhtyy
siinä.
— Puhutte roskaa. Pohjantähti näkyy vielä muutamia päiviä. Sitäpaitsi
me pidämme kyllä huolen tähtitaivaasta. Eddi hävisi.
— Tuo mokoma puhuu Pohjantähdestä ja katseiden yhtymisestä, vaikka
juoksee Hildurin perässä, minkä ehtii. Hän käy liian hienosti puettuna
ollakseen merellä ja tuhlaa suunnattomasti vettä. Onkohan sitä
paljonkaan jäljellä?
— Ei ole vallan paljon, sanoin.
— Herra Jumala. Joko meille taas tulee veden puute?
— Älä pelkää. Kohta olemme vaihtelevien tuulien vyöhykkeessä; siellä
saamme paljon vettä.
Tuuli rupesi tyyntymään ja kääntyi aivan yht'äkkiä suoraan
vastakkaiseksi. Lopulta se tyyntyi kokonaan. Laiva alkoi keinua
kovasti. Se heittelehti puolelta toiselle, niin että väliin pisti
skantäkin veden alle.
— Kyllä se kohta asettuu, kunhan vain lonka lakkaa käymästä. Tuo pilvi
tuolla panee merenpinnan tasaiseksi.
Paksu musta pilvi tulikin päällemme ja alkoi antaa vettä kaatamalla.
Oli mahdotonta heti ruveta vettä keräämään, koska laiva kallisteli
niin, että vesi koskena kulki yhdeltä puolelta toiselle. Tunnin
kuluttua lonka lakkasi käymästä ja meren pinta tuli tasaiseksi. Nyt
kerättiin taas vettä. Oli turhaa koskea prasseihin ja väännellä
raakoja edestakaisin, sillä olimme lähellä ekvaattoria, 1°30' sen
pohjoispuolella.
Jonkin aikaa myöhemmin seisoimme Kirstenin kanssa, katsellen kaukaa
vedentuloa.
— Minua niin peloittaa, sanoi hän. — Olen monena yönä nähnyt samaa
unta, se on ollut jatkuvaa. Ensimmäisenä yönä näin unen ensi osan ja
viime yönä sen viimeisen osan. Mutta nyt en muista mitään muuta kuin
että olin tekemisissä kirkon kanssa.
Rauhoitin häntä, saatoin hänet hyttiinsä nukkumaan ja hän nukkuikin
heti.
* * * * *
On hirvittävä ilma, luulisi maailmanlopun olevan käsissä. Se ilma,
mikä meillä oli vähää ennen kuin tulimme pasaadiin, oli leikkiä tämän
rinnalla. Kaikkien raakojen päässä palaa lakkaamatta tuli, jonka väri
vaihtelee. Valkoista, punaista, keltaista, sinistä ja vihreää tulta
vaihtuu, mutta toisinaan yhtyvät kaikki värit, spectraalianalyysi
toisin sanoen. Se on kaunista, mutta hirveätä katsella. Jonkin kerran
tuli lakkaa, silloin vallitsee synkkä pimeys. Mutta heti taas on
kaikki tulessa. Ei voi erottaa käykö ukkonen, sillä niin kovasti vesi
lyö laivan kanteen, kattoihin ja mereen. Tätä kestää melkein koko
yön. Ei ole vähääkään tuulta. Kapteeni Holgersen seisoo keskikannella
pidellen kiinni ison veneen laidasta, joka on niin kuin muutkin veneet
täynnä vettä. Kun laiva joskus vähän kallistuu, loiskahtaa vesi, joka
on veneen laitojen tasalla, kannelle. Tuntuu siltä kuin tiinullinen
vettä läiskähtäisi maahan. Tekee mieli uskoa, että taivas lopulta
kaataa kaikki vetensä päällemme ja upottaa meidät. Näyttää siltä
kuin vedenpaisumus ja helvetti olisivat yhteistoiminnassa. Pujahdan
pikimmältäni kajuuttaan nähdäkseni, miltä siellä näyttää. Salongin
lamppu on sammunut, sillä vuotava katto on laskenut vettä sen päälle.
Luulisi, että katto romahtaa alas, niin kova on jytinä.
Vihdoinkin loppuu yö ja tummanharmaa päivä koittaa sen sijalle. Sade
hellittää vähän ja vähitellen loppuu tulituskin.
— Kuulkaa, meidän pitäisi saada signaalilamput palamaan, sanoi
Holgersen.
— Sitä on jo koeteltu, mutta se on mahdotonta. Vesi on kastellut
sydämet ja öljyyn on mennyt vettä.
— Mutta onhan meillä reservilamput.
— Ne ovat myös epäkunnossa. Meidän päällemme ei kuitenkaan pääse nyt
kukaan purjehtimaan, emmekä me toisten laivojen päälle, kun ei ole
tuulta.
— Kulkevathan höyrylaivat ilman tuulta.
— Ei tänne tule höyrylaivoja ja nythän on päivä, jos kohta pimeä.
— Kenties olette oikeassa.
— West! kuului nyt Eddi Stroomin ääni. — Mene rouva Kirstenin luo, hän
kysyy sinua.
Kirsten makasi silmät auki, Magda vieressään. Hildur istui tuolilla
vuoteen luona. Hän käski Hilduria poistumaan ja ojensi kätensä.
— Missä on lapseni? — Vieressäsi, vastasin.
— Missä olet ollut koko yön? Hän on istunut täällä, se, joka on
tahtonut syöstä minut Sokeritopalta alas. Tiedätkö Sokeritopan, sen
korkean ihanan vuoren, joka on Rion satamaan johtavan salmen luona.
Olen kuullut siitä niin monta kertomusta, mutta nyt vasta olen sen
nähnyt.
Kirsten ummisti silmänsä ikäänkuin nukkuakseen, mutta hengitti
raskaasti ja vaikeasti. Minun täytyi toisinaan nostaa hänet istualleen,
ettei hän tukehtuisi. Taas rupesi satamaan ja salamoimaan. Tämä
oli oikeata ukonilmaa, ukonilmaa kauheinta laatua, eikä pelkkää
ilotulitusta kuten yöllä. Väliin sade kuitenkin lakkasi ja jyrinää
kuului salamoiden välissä. Kun hytti oli kirkkaimmassa salaman
valaistuksessa ja jyrinä kovimmillaan havahtui Kirsten ja nousi
istumaan, sanomatta sanaakaan. Vasta kun ukonilma oli tauonnut, hän
rupesi puhumaan.
— Missä Magda on?
— Hildur vei hänet kanssaan.
Kokki toi kahvia. Kun Kirsten oli juonut, hän selvisi ja sai voimia.
— Älä lähde pois. Saat kuulla. Olen ollut kaiken yötä unien maailmassa,
nähnyt ja kuullut paljon kaunista, mutta myös hirvittävää. Muistan
selvästi viime yön unet. Ne muodostavat nyt yhden ainoan kokonaisuuden.
Kerron sen sinulle niin kauan kuin muistan. Minä tulin Delfinellä
Sokeritopan salmeen, joka johtaa Rion satamaan, missä monet suuret
ja pienet laivat ovat ankkurissa. Tiedäthän, että Sokeritoppavuori
näkyy kauaksi merelle, samoin kuin eräs toinenkin huomiota herättävä
vuori. Sitä kutsutaan »Isonenäiseksi», koska se mereltä katsottuna
näyttää mieheltä, joka makaa selällään rannikon suunnassa, katsoen
kaakkoa kohti, ja näytellen isoa kotkannenäänsä. Olimme päässeet
tuon kapean salmen kapeimmalle kohdalle, kun Delfine tarttui pohjaan
kiinni. Katselin ympärilleni, mitä nyt olisi tehtävä, jotta pääsisimme
irti ja pääsemmekö ollenkaan. Mikä oli syynä siihen, että Delfine,
joka on pienenlainen laiva ja ennen täydessä lastissa uinut salmen
läpi, nyt tarttui kiinni? Ajattelin myös, että joku teistä kolmesta
laivanpäällysmiehestä, mahdollisesti kaikki kolme, olitte syypäitä
onnettomuuteen. Lopulta syytin itseäni. Minkätähden annoin ottaa
niin paljon lastia, että laiva painui näinkin syvälle. En löytänyt
ketään ihmistä laivasta, vaikka etsin kaikki paikat. Rupesin hädässäni
huutamaan apua, mutta turhaan. Nostin katseeni taivasta kohden ja
pyysin Jumalalta apua. Mutta taivasta en nähnyt, vaan sensijaan
helvetin, palavan helvetin. Rukoilin, että Jumala, ellei hänellä
ihanassa taivaassaan ollut paikkaa minulle vaivaiselle syntiselle,
edes antaisi minun kuolla helvetin tulessa silmänräpäyksessä, jottei
tarvitsisi kauemmin kärsiä. Helvetillinen näky katosi. Istuin laivan
keskikannella suurluukun laidalla, ja minua paleli. Taivas oli
tähtikirkas. Etsin silmilläni tuota ihanaa Etelän-ristiä, joka näkyy
vain eteläiselle pallonpuoliskolle, mutta turhaan. Sen sijaan näin
Pohjantähden, Stella polariksen. Ihmeellistä, kuinka se, joka on
circum polaris-tähti voi näkyä ekvaattorine eteläpuolella. Sanoin
itsekseni: Ihana Pohjantähti! Kuinka sinä, joka näyt vain maapallon
pohjoispuoliskolla ja loistat kirkkaimmin yllämme Pohjolassa, olet
eksynyt tänne? Silloin kuului astraaliääni, se tuli Pohjantähdestä:
»Pieni Kirsten! jos menit mihin tahansa, niin Stella polaris sinua
aina seuraa. Tahdon sanoa sinulle, että kotisi on Pohjolassa, siellä
sinä menestyt. Jos painat juuresi etelän maaperään, niin ne kuihtuvat.
Minä, Stella polaris, näin sinun hätäsi ja tuskasi. Näin, että etelän
tulipunainen helvetti tahtoi polttaa sinut tuhaksi. Tulin avuksesi,
enkä aio jättää sinua, vaan vien sinut Pohjolaan takaisin. Siellä olet
syntynyt ja kasvanut ja siellä kuolet. Kun lepäät haudassasi, loistan
joka yö rauhaa pienelle Kirstenille.» Sitten kävelin tähtikirkkaassa
yössä edestakaisin Delfinen kannella; minua ei enää vähääkään
peloittanut, en tuntenut olevani yksin. Olin onnellisempi kuin koskaan
ennen. Olin valmis kuolemaan, missä tahansa, mieluimmin kuitenkin
Pohjolassa. Pohjantähti oli luvannut pitää »kansivahtia», silloin kun
minulla on ikuinen vapaavahti.
— Älä lähde, uneni ei ole lopussa. Laivan tyyrpuurin puolella rupesi
valkenemaan, ja Sokeritopan alaosa oli jo täydessä valossa. Pian näkyi
jo vuoren huippu. Vuoren puoleisesta rannasta saapui vene, jossa seisoi
mies; muuta väkeä ei veneessä näkynyt. Vene kulki itsestään, ilman
purjeita ja ilman soutua.
— Miksi tulet nyt vasta! huusin. Luulin miestä Halvoriksi.
— Huomaan, että erehdyt, norjalainen nainen. Minä koetan auttaa sinua.
Nuori kaunis mies, yllään englantilainen turistipuku, nousi laivaan
ja vene pysyi liikkumattomana laivan sivulla. Me esittelimme itsemme
toisillemme: Kirsten Störrup, lordi Birkenhead.
Minä puutuin puhumaan:
— Anteeksi, mylord, eräs lordi Birkenhead koetti kuusi tai seitsemän
vuotta sitten kiivetä Sokeritopalle, mutta putosi alas ja menetti
henkensä.
— Se olin minä, sanoi nuori mies.
— En ymmärrä teitä.
— Se on hyvin yksinkertaista; minä olen hänen haamunsa. Ei ole
kenenkään onnistunut päästä Sokeritopan huipulle. Minä olen siis sen
haltija, kunnes joku onnistuu pääsemään korkeammalle kuin minä. Asun
täällä yksinäni, mutta on minulla naapurikin ja hyvä ystävä, jota
sanotaan »Suurinenäiseksi».
Vetäydyin loitommalle haamusta.
— Älkää pelätkö, minähän vain haluan auttaa teitä täältä pois. Prikihän
on saatava karilta.
— Niin, miten se käy päinsä?
— Ei muuten kuin nostamalla, pyydetään apua »Suurinenäiseltä», sanoi
haamu, joka osasi vähän naapurinsa kieltä.
Sitten astuimme kajuuttaan ja lordi lausui muutamia sanoja, joita
en minä eivätkä muutkaan nykyajan ihmiset enää ymmärrä, sillä
»Suurinenäinen» oli vanha mies. Kun ovi oli saatu kiinni, rupesi
prikin runko ja taklaasi rutisemaan ja natisemaan ja pohja raappasi
salmen pohjaa. Sitten mentiin läpi ilman, jonka jälkeen tuntui
väkevä tärähdys. Kaikki tuo oli tapahtunut vähemmässä kuin puolessa
minuutissa. Astuimme ulos kajuutasta.
— Hän nähtävästi nosti meidät liian korkealle, väkevä kun on.
Priki seisoi Sokeritopan huipulla.
— Hyvä on, että hän nosti meidät tänne saakka. Nyt voin sanoa, ettei
kukaan ole ollut korkeammalla kuin minä, eikä pääsekään korkeammalle.
Näköala levisi vapaana yli ihanan Rion ja sen ympäristöjen, mutta
kaikki näytti kuolleelta.
— Herra Jumala, kuinka pääsemme alas täältä! huudahdin. Jos sinä vain
olisit ollut mukana, olisin tyytynyt tähänkin lepopaikkaan. Mutta
haamulordi ja Suurinenäinen eivät olleet erittäin hauskaa seuraa.
Kuule, mahtaakohan haamu tarkoittaa pahaa? Niin, haamulordi veti minut
nyt taas kajuuttaan, vakuuttaen, että me kyllä pääsisimme alas. Sitten
sulki hän kajuutan oven sanoen: Vanhus Suurnenäinen on rumanpuoleinen
ja häpeää etenkin nenänsä kokoa.
Kun haamulordi vielä oli lausunut muutaman sanan, tuntui ja kuului
taasen ratinaa ja natinaa ja sitten kova loiskahdus. Suurinenäinen
oli laskenut prikin vähän varomattomasti veteen. Nyt ei haamulordia
enää näkynyt missään. Menin kannelle. Priki oli siirretty salmesta
vähän matkaa kaupunkiin päin. Olin taas yksin. Kun katselin salmen
läpi aavalle merelle, näkyi sieltä tulevan tyhjä vene. Pian oli
se laivan sivulla. Sen eteen oli valjastettu: keskelle tumlari ja
tumlarin molemmille puolille pyöriäinen. Molemmilla pyöriäisillä
oli harpuunin haava, joka oli parantumaisillaan. Astuin veneeseen.
Se vei minut Neekerirantaan. Veneessä oli istunut kolme näkymätöntä
olentoa. Noustuani maalle, eivät ne enää olleet näkymättömiä, vaan
auttoivat minut ylös rantasillalle. Tunsinkin nuo olennot! Ne olivat:
Halvor, sinä ja eräs nainen, eli oikeastaan teidän haamunne, jotka
olivat pukeutuneet entisiin ruumiisiinne. Kävelimme nyt Santa Marian
tuomiokirkkoa kohden. En välittänyt Halvorin enkä tuon toisen haamusta.
Olihan Halvor jo aikoja sitten kuollut eikä naisen haamu minua
liikuttanut. Kävelin sinun rinnallasi.
Tuomiokirkossa istui keisari Don Pedro valtaistuimellaan, joka oli
siirretty sinne. Nainen polvistui keisarin eteen ja kysyi, kuuluiko
Halvor hänelle vaiko minulle.
— Halvor kuuluu sinulle, vastasi keisari.
Kun katsoin ympärilleni, seisoi Delfinen laivaväki aivan lähellä meitä.
Laskin heidät: siinä he kaikki olivat.
Yht'äkkiä huudettiin: kirkko palaa! Kohta oli se täydessä tulessa
ja tuli kuumotti kovasti. Jotkut kuitenkin löysivät piilopaikan ja
säilyivät palohaavoilta. Päästyämme ulos, laskin taas olimmeko kaikki
Delfinen asukkaat jäljellä. Laskin moneen kertaan, mutta en nähnyt
kaikkia. Monta oli poissa. Ei ollut jäljellä kuin kapteeni Holgersen,
Hildur, Magda, kokki, Nelson-valkeaverinen, sinä ja minä. Sellainen oli
uni, jonka nyt olen nähnyt kolmena yönä perätysten.
— Pieni Kirsten uninesi!
Koetin laskea leikkiä, mutta en saanut hänen näkyjään mielestäni.
Pääsimme vihdoinkin tuon kiusallisen ekvaattorin yli, joka aina antaa
tyyntä, sadetta, salamaa ja vaihtelevaa tuulta. Olimme jo kymmenen
astetta sen eteläpuolella ja jäljellä oli siis kolmetoista sille
leveyspiirille, jolla Rio osapuilleen sijaitsee, nimittäin kauriin
käännepiirille.
Vapunpäivänä näkyi auringon noustessa maa ensimmäisen kerran. Olikin jo
kaksi kuukautta siitä kuin näimme sen viimeisen kerran, nimittäin Cape
Frion, josta rannikko alkaa kulkea länttä kohti.
Laivan suunta muutettiin nyt. Perämiehelle annettu määräys kuului:
länsi, yksi viiva etelään. Sokeritoppa ja Suurinenä tulivat vähitellen
näkyviin kaikessa komeudessaan auringon valaistuksessa. Päästyämme
kauniin, kapean Sokeritoppasalmen läpi, jossa pieni palmusaari toimii
väylämerkkinä, oli edessämme ehkä maailman kaunein paikka ja maisema.
Ankkuroituamme nousi kapteeni heti mennäkseen maihin virallisille
toimituksille. Palattuaan takaisin, hän kertoi, että keltarutto riehui
pahimmillaan. Sen aika ei siis ollut ohi, kuten oli luultu.
Seuraavana aamuna varhain näkyi monessa laivassa lippu ylhäällä
etumaston huipussa. Se merkitsi, että pelätty vieras edellisenä yönä
oli tullut laivaan.
Kaksi pientä höyrylaivaa — sairaalalaivoja — risteili pitkin päivää
satamaselällä, alituisesti vieden sairaita keltakuumesairaalaan, joka
sijaitsi puolen tunnin päässä satamaselän pohjoisrannalla, ihanassa
aarniometsässä.
Sairaalan päärakennus, komea kuin linna, sijaitsi palmujen ja muiden
troopillisten puiden ympäröimänä matalalla kummulla. Rannasta,
laivasillalta johtivat mukavat leveät kiviportaat tänne. Hautuumaalle,
joka sekin sijaitsi merenrannalla, oli puoli virstaa. Täällä makasi
hiekassa paljon merimiehiä monesta eri maasta ja uusia muutti sinne
joka päivä nukkumaan viimeistä untaan. Mainitussa suuressa sairaalassa,
johon mahtui satoja potilaita, oli kaikki maksutonta.