Kello kuusi illalla määrättiin ja muodostettiin merivahti. Se tapahtui
seuraavalla tavalla: kapteeni ja ensimmäinen perämies seisoivat,
kapteeni tyyrpuurin ja ensimmäinen perämies paapuurin puolella,
keskikannella. Miehistö odotti ryhmässä ison maston vieressä. Kapteeni
valitsi joukosta yhden miehen ja kutsui hänet luokseen. Sitten sai
vuorostaan ensimmäinen perämies valita miehen, jonka kutsui luokseen.
Valitsemista kesti niin kauan kuin miehiä riitti. Kumpikin sai yhtä
monta miestä. Siten muodostuivat tyyrpuurin ja paapuurin vahti.
Edellisen päällikkö oli kapteeni ja jälkimmäisen ensimmäinen perämies.
Näin tuli laivassa olemaan sekä päivällä että yöllä aina puolet laivan
miehistä kannella ja puolet vapaana. Kapteenin vahdin hoitajana oli
toinen perämies, joten kapteeni itse nukkui yöllä. Kokki oli myös
onnellinen siinä suhteessa, että sai nukkua koko yönsä. Kirsten itse
oli mönsträtty kajuuttavahdiksi ja Hildur kokin apulaiseksi. Täten
vältettiin passivaikeudet satamissa.
Ensimmäinen merivahdin pito oli kello kahdeksasta illalla — ja sen
alkoi tyyrpuurin vahti, jonka päälliköksi kapteenin sijasta tulin
minä. Kun kello oli kaksitoista yöllä, otti ensimmäinen perämies
miehistöineen vahdin ja piti sitä kello neljään aamulla. Merivahti
on neljä tuntia, joista tulee kahdeksan lasia. Vahdin muuton perästä
tulee, kun on puolen tuntia kulunut, yksi lasi, _bing_, tunnin kuluttua
kaksi lasia _bing-bing_, puolentoista tunnin kuluttua kolme lasia
_bingbing-bing_, kahden tunnin kuluttua neljä lasia _bingbing-bingbing_
ja niin edelleen.
Seuraavana päivänä kello puoli kahdentoista aikana seisoimme sekstanti
kädessä kiikaroimassa auringon korkeimmilleen tulon hetkeä, ja
pääsimme laskemaan leveysasteemme, saaden oikean ajan. Kun kello oli
kaksitoista, alkoi tähtitieteellinen vuorokautemme. Jäljestä puolen
päivän, kun auringon tuntikulma siihen soveltui, laskimme ensimmäisen
tähtitieteellisen pituutemme. Aamupäivällä noin kymmenen paikkeilla
sekä klo 4 i.p. on auringon korkeusmittaus edullisin pituuden
laskemista varten.
* * * * *
Mainittakoon vielä muutama sana niistä henkilöistä, joiden kanssa
aina jouduin tekemisiin laivan johdossa. Kapteeni Hans Holgersen,
kuudenkymmenen vanha naimaton mies, oli ruumiinrakenteeltaan
pitkä ja laiha, vaan ei silti mikään luuranko. Hän oli
vaaleanlainen ja parraton, tukkansa vaalean ruskea. Holgersen oli
hyvänluontoinen ja kaikin puolin mukava mies. Kirjatiedoissa hän
oli tavallisia virkatovereitaan paljon edellä, ja etevä teoreetikko
merenkulkutieteessä. Mutta häneltä puuttui kykyä johtaa laivaa,
ja purjeiden käyttämisessä ja hoidossa hän oli kerrassaan lapsi.
Senvuoksi hän kokonaan jätti tyyrpuurin vahdin minun huostaani. Hän
oli kuitenkin mukana aina kun tehtiin tähtitieteelliset laskelmat ja
määrättiin suunta. Hän nukkui mielellään yönsä ja otti sitäpaitsi
aamu- ja iltapäivällä pienen virkistävän »huokauksen». Kaunista ilmaa
hän rakasti, istuen silloin tuntikausia katselemassa taivaanrantaa,
— kävelemisestä hän ei pitänyt. Mutta rumaa ilmaa hän vihasi kuin
paholaista. Hän antoi muiden olla rauhassa ja tahtoi itsekin olla.
Siitä syystä laivan miehistö piti hänestä ja kutsui häntä rauhan
mieheksi. Hän tapasi sanoa, että myrsky on epämiellyttävää. Tämän
laatuisista kapteeneista sanottiin merimiespiireissä, että he olivat
ryömineet sisään kajuutan akkunasta.
Sitten Eddi Stroom, ensimmäinen perämies. Hän oli 35-vuoden ikäinen,
nainut mies, pituudeltaan keskinkertainen, lihavanpuoleinen,
punaverinen, tummatukkainen ja -viiksinen. Puolueettoman naisen, oli
tämä sitten naitu tai naimaton, silmissä Eddi oli kaunis mies. Hän
oli hyväsydäminen ja leikillinen herra, ja milloin tahansa valmis
hyppäämään vaikka mereen naisen tai toverin puolesta. Hän nukkui
mielellään ja sikeästi, niinkuin kapteenikin, mutta oli silti valmis,
kun herätettiin, heti pukeutumaan ja seisomaan paikallaan. Eddi
Stroomin vaimo oli kaunis, jalo ja ylhäissukuinen ja hänellä oli ollut
ylhäisiä ja rikkaita kosijoita. Heillä oli useita lapsia, mutta matkan
varrella Eddin hyvässä ja suurenmoisessa sydämessä oli tilaa muillekin.
Eddi Stroom oli hyvä merimies ja navigatööri. Kun laskelmat oli tehty
ja me kaikki kolme erikseen laskimme latituudin ja longituudin, sai hän
tavallisesti laskelmansa ensimmäisenä valmiiksi; mutta se oli usein
väärä, koska hän hätiköi.
Cadizissa mönsträtyistä espanjalaisista jätkistä, jotka ovat olleet
tärkeitä tekijöitä tässä kertomuksessa ja jotka siis hyvin tunnemme,
mainittakoon vain, että heitä arkipuheessa kutsuttiin kuten ennenkin
»vaaleaksi» ja »tummaksi».
Eddi Stroom, jonka kanssa olin hyvissä väleissä, hoiti paapuurin
ja minä tyyrpuurin vahtia. Me yhdessä viitotimme Delfinen tien yli
syvyyksien.
Oltuamme jonkin aikaa matkalla, alkoi vasta oikea merielämä. Siihen
kuului ruoka-aineiden pilaantuminen ja veden mädäntyminen sekä pahin
kaikesta: veden väheneminen.
— Montako vesitynnyriä on enää jäljellä? kysyin kokilta.
— Olisihan se vesi riittänyt, jos Jumala olisi sitä antanut taivaasta
ja jos ei naisväki olisi pessyt liinavaatteitaan liian usein.
Itse asiassa olivat he pyykkiä pestessään hyvin säästäväisiä.
Tuopillisella vettä pestiin jo paljon. Huuhtominen tapahtui siten, että
vaatekappale sai laahata laivan perässä. Mutta se oli ajoissa otettava
laivaan, muuten siitä ei ollut paljon jäljellä. Vettä ei voinut juoda
ilman että siihen pantiin jokunen tippa etikkaa. Tästä vedestä tuli
kuitenkin mainiota hernekeittoa, sillä se pehmitti herneet ja poisti
eltaantuneesta läskistä katkeran maun. Muista ruoka-aineista on paras
olla mainitsematta. Jokainenhan arvaa niiden hajun ja maun.
Ilmapuntari nousi ja laski; sen viisari seisoi myös jonkin ajan
tekemättä suurempia hyppyjä oikeaan tai vasempaan. Kun se alkoi laskea,
luulimme saavamme — sadetta, mutta erehdys. Tuulta se oli tietänyt.
— On tämä merielämä väliin tukalaa, sanoi Kirsten kerran, kun seisoimme
kokkaäyräällä ja katselimme pyöriäisten iloista leikkiä. — Kohta
on meidän ruvettava pyydystämään noita: syöhän niitäkin paremman
puutteessa. Kumma, ettei vielä ole näkynyt kaloja.
— Kyllä saamme pian kalojakin. Delfinen pohja on täynnä hanhenkaulan
alkuja. Kun ne tulevat täysikasvuisiksi, niin kulkunopeutemme vähenee
melkoisesti, ja on nyt jo vähentynyt. Siihen on myöskin se syynä,
että Delfine raskaan lastinsa vuoksi ui liian syvässä. Vähempi
olisi riittänyt. Kalat ja muut merielävät seuraavat laivoja, joiden
vedenalainen osa on täynnä noita epämiellyttäviä parasiitteja.
— Onhan meri-elämässä vastahakoisuuksia ja harmeja, kärsimyksiä ja
hengenkin vaaraa, mutta juuri se on todellista meri-elämää. Meri ottaa
ja meri antaa. Ylistetty olkoon meri!
Kirstenin tapaisen vanhan merimiessuvun jälkeläisen suhde mereen on
kuin jonkinlaista uskontoa — tai kukaties filosofiaa. — Minä jatkoin
luentoani:
— Jollemme kohta saa sadetta, emme saa sitä pitkään aikaan, sillä pian
tulemme koillispasaadiin. Pasaadivyöhykkeessä ei sada. Vasta pari
kolme astetta ekvaattorista pohjoiseen alkaa vaihtelevaisen ilman
vyöhyke. Sitä kestää yhtä monta astetta etelään ekvaattorista. Tässä
vyöhykkeessä sataa paljon. Sitten alkaa kaakkoispasaadi, jossa sade
niinikään on harvinaista.
Ennen auringonlaskua samana päivänä katselin ilmapuntaria. Se oli
yht'äkkiä laskenut paljon. Mahtaakohan tuo taas merkitä tuulta?
ajattelin itsekseni.
— Purjeiden jiikaus- ja raakojen laskuköydet kuntoon heti! huusin
miehistölle.
Lyötiin kahdeksan lasia — kello oli kahdeksan, ensimmäinen perämies
tuli kannelle.
— Mikä nyt? kysyi Eddi Stroom.
— Mene katsomaan ilmapuntaria.
Onpa se veitikka laskenut. Kaiketi saamme hirmumyrskyn tänä yönä, sanoi
Eddi, kun palasi kannelle.
Menin hyttiini, puhdistin piippuni, täytin ja sytytin sen. Katsoin
taas ilmapuntarin kujeita; se näytti yhä laskevan. Kun Eddin vahti
kello kaksitoista oli ohi, ja minä otin vastaan vahtini, ei mitään
muutosta ilmaan nähden ollut tapahtunut. Kapteeni Holgersen oli kerran
näyttäytynyt, valittaen, että jalkoja särki kauheasti.
Samassa kuin yksi lasi lyötiin — kello oli silloin puoli yksi yöllä —
leimahti salama lounaassa.
— Salama kirkkaalla taivaalla, sanoi ruorimies, jona oli timpermanni.
— West! tule tänne, kuului Kirstenin ääni.
— Mikä hätänä? kysyin, kun astuin Kirstenin hyttiin.
— Onko jotakin tekeillä? Olen levoton; mitä Hildur siellä kannella
kärkkyy, taikka olisinko nähnyt unta.
— Ei siellä ole näkynyt Hilduria. Saamme kohta jumalanilman, joko
myrskyn tai ukkosen, ehkä molemmat yhdellä kertaa. Älä pelkää, kun
kuulet melua. Rupeamme vähentämään purjeita. Ensin pramipurjeet;
puuvenpramit on jo aikaisemmin otettu pois.
Pramipurjeet otettiin ensin alas ja sitten prikipurje.
Ei ollut vähääkään tuulta, mutta louna tuuditteli prikiä. Se käänteli
sinne tänne. Kun alus ei liiku eteenpäin, niin ei ruoterista ole apua,
käänsi sen mihin tahansa.
— Katsokaa tuonne, toinen perämies.
Taivaan rannalla lounaskolkassa oli ruvennut salamoimaan. Siellä oli
sysimusta seinä, jossa liikkui tulisia viivoja ristiin rastiin.
— Jumala kirjoittaa mustalle taululle, sanoi timpermanni.
— Kaikki miehet kannelle! huusin.
Tämä oli kuulunut sekä kanssiin että kajuuttaan, ilman että ovesta
tarvitsi huutaa miehiä ulos. Kohta kaikki saapuivat kannelle.
— Skuutit irti, märssypurjeet alas, iso- ja etupurje, molemmat
jiikataan!
Kun nämä määräykset oli täytetty, tuli staakipurjeiden vuoro. Iso
staakipurje jätettiin paikoilleen ja prikipurje reivattuna nostettiin
ylös. Viimeksimainituilla purjeilla oli vain tehtävänä saada laiva
tottelemaan peräsintä ja siten pysymään määrätyssä suunnassa
hirmumyrskyn kestäessä. Samalla kun musta seinä tulikirjoituksineen
läheni meitä, oli taivas tähtikirkas. Seisoimme kaikki kannella,
katsellen ihmettä; epätietoisina siitä, mitä tuleman piti, voimatta
tehdä muuta kuin mitä jo olimme tehneet...
Kun musta seinä oli noin virstan matkan päässä meistä, kuului ääni,
ja näytti siltä kuin olisi satanut lasihelmiä. Yht'äkkiä se oli
päämme yllä. En tiedä, miksi sanoisin sitä, mutta paremman nimityksen
puutteessa sanon sitä massaksi, joka oli muodostettu vedestä, salamasta
ja ukkosen jyrinästä. Satoi »salamavettä» niin kovasti, ettei ukkosen
ääntä laisinkaan voinut kuulla. Tuuli ei kulkenut tällä kertaa ukkosen
ja sateen seurassa. Tähdet olivat hävinneet. Koko maailma oli tulista
vesimassaa.
— Kyllä nyt tulee vedenpaisumus ja on jo, vaikeroi timpermanni.
Kapteeni Holgersen, joka vähän aikaa oli katsellut vedenpaisumusta,
pakeni kuin märkä koira, häntä jalkojen välissä, hyttiinsä ja sammutti
valon.
Sinä yönä ei kukaan nukkunut, eikä kukaan ollut kuiva. Veneet
täytettiin eli oikeastaan täyttyivät vedellä, kun pohjareiät ensin
olivat tukitut. Kaikki miehet istuivat kannella ja pesivät vaatteitaan.
Ei tarvinnut turvautua pesuastioihin. Delfinen kansi oli yhteinen
pesuastia. Vettä tuli niin paksulti, etteivät skantäkkireiät voineet
viedä sitä ulos. Kun aamu valkeni, lakkasi ukkonen käymästä ja
sadekin heikkeni tunniksi eli pariksi. Nyt raahattiin miehissä tyhjät
ja täytetyt vesitynnyrit esiin. Viimeksimainitut tyhjennettiin ja
huuhdottiin valmiiksi ottamaan uutta sisään. Kun sade oli levähtänyt,
alkoi se taas ja sitä kesti yhteen menoon kaksi vuorokautta. Ei ollut
tuulta, joten prikimme ajelehti omin päinsä. Suuri vesitiinumme, jonka
paikka oli kokkaäyrään alla, vedettiin esille; siinä kylpivät ensin
naiset, sitten miehet. Vettä oli niin viljalti, että sai muuttaa uutta
niin usein kuin tahtoi.
Nyt ei ollut vesipulaa eikä juuri muutakaan hätää. Ilma oli ihana ja
tuli päivä päivältä aina paremmaksi, mitä lähemmäksi pasaadia pääsimme.
Suolavesi ja puhdas, kuiva meri-ilma antoivat voimia. Suolaa sisäisesti
ja suolaa ulkonaisesti. Joka päivä suolakylpyä tiinussa, joka seisoi
kanssin etupuolella, ja sitten vähintäin tunnin verran ilmakylpyä
tämän jälkeen. Merivesihän on tarpeeksi suolaista: 4.30%, josta noin
puolet clornatriumia ja loppu rikkihapponatronia, clorcalsiumia
ja clormagneesiumia. Suomenlahden vedessä ei ole suolaa edes yhtä
prosenttia.
Olimme viimeinkin koillispasaadissa, ihanassa pasaadissa, jossa aina
puhaltaa tasainen koillistuuli. Ei ole koskaan myrskyä eikä tyyntä.
Harvoin on pakko pramipurjeitakaan pärjätä. Purjeiden asemaa ei
tarvitse sanottavasti muuttaa, koska tuulen suunta vain muuttelee
muutamia asteita. Sade on tässä pasaadissa harvinainen. Pasaadin
rajat ekvaattorin molemmin puolin ovat: pohjoispuolella kravun- ja
eteläpuolella kauriinkääntöpiirit, ja niiden matka ekvaattorista 23°
27,5' molemmille puolille; siis sama kuin maapallon akselin kallistus
ekliptikaa kohti. Ei ollut enää kalan puutetta. Sitä sai niin paljon
kuin halusi nostaa merestä. Maukkain kala oli eräs, jota englantilaiset
merimiehet kutsuvat dolfiniksi ja norjalaiset delfiniksi. Tämä on
tavallinen kala eikä mikään delfini-pyöriäinen. Mainitun kalan pituus
vaihtelee 2—4 jalkaan. Se on kuhan näköinen ja maukas. Pää on monitorin
kokan näköinen, jonka vuoksi sitä sanotaan moniittorikalaksi eli vain
moniittoriksi. Hyvin tavallinen kala oli bonito, joka ei ole niin
suuri kuin edellä mainittu eikä niin hyvän makuinen, mutta erinomaisen
kaunis. Se on väriltään ja muodoltaan lohen näköinen ja vähän sen
makuinenkin.
Mitä täkyyn tulee, olivat kalat hyvin vaatimattomia. Ne tyytyivät
tavallisesti valkoiseen tilkkuun. Joskus, jos sattui olemaan, saivat
ne lihapalasen. Kaloilla ei ollut valikoimisaikaa, sillä laiva kulki
usein kovaa vauhtia. Kalastusvehkeen, niin koukun kuin siimankin, tuli
olla vahva. Väliin koetettiin syödä pyöriäistäkin, kun ei sattunut
olemaan kalaa. Tavallisesti otettiin vain veri, eläin ripustettiin
staakiin eli vantteriin ja sitten kirveellä pyrstö poikki. Yhdestä
pyöriäisestä tuli lähes tuopillinen verta, josta tehtiin palttua,
rasvasta kun ei ollut puute laivassa. Pyöriäisen pituus on kaksi eli
kolme kyynärää ja näitä pyydystettiin harppuunilla. Valaita, suuria ja
pieniä, näkyi tuon tuostakin. Väliin ne seurasivat laivaa tuntikaudet.
En ole koskaan merimatkoillani nähnyt niin paljon merieläimiä kuin
tällä matkalla. Valaitahan on useampia laatuja. En tietänyt, mitä ne
olivat nimeltään. Lukemassani eläinopissa puhuttiin vain kolmesta eri
laadusta: ne olivat kaskelotti (phyceter macrocepalus), Grönlannin
valas (balena mysticetus) ja nokkavalas (balena bobs). Pyöriäisiä
harppunoitaessa sai olla varovainen. Heti kun harppuuni oli heitetty,
oli sen varressa oleva nuora laskettava irti kädestä, muuten veti
se miehen mukanaan mereen. Nuora, jonka toinen pää oli köytetty
tavallisesti ankkuripeliin, tuli kovaan jännitykseen laivan vauhdin
takia. Tarvittiin väliin pari kolme miestä vetämään saalis laivaan.
Usein tapahtui öiseen aikaan, kun oli hiljaista, että ruorimiehen takaa
kuului ikäänkuin äänekäs huokaus. Valas oli silloin ihan lähellä laivan
perää ja suihkutti vettä. Ei ollut harvinaista, että joukko, ehkä
puoli tusinaa, näitä suuria eläimiä kauniilla ilmalla ajoi toisiaan
takaa, jolloin ne loikkasivat korkealle vedestä. Mutta se oli silloin,
viitisenkymmentä vuotta sitten. Valaan pyydystäjiä oli verraten vähän.
Pyydystystapa oli hankala ja vaarallinen eikä siihen aikaan tarvittu
kuin pieni murto-osa sitä rasvamäärää kuin nykyjään. Mainittakoon vielä
yksi meri-eläin, joka esiintyy pasaadivyöhykkeessä sankoissa laumoissa,
etenkin Etelä-Amerikan länsirannikolla, jossa näitä ankkurissa olevan
laivan vieressä on niin paksulta, että voi vaikka ammentamalla nostaa
niitä veneeseen. Tarkoitan lentokalaa, joka maultaan on melkein
parasta, mitä olen syönyt. Näitä oli mahdoton saada käsiinsä, ne vain
lensivät lukemattomissa joukoissa suurempia kaloja pakoon. Usein ne
lensivät laivan sivua vasten ja putosivat kuolleina alas. Toisinaan ne
syöksähtivät laivan sisäänkin. Lentokala on suuruudeltaan ja näöltään
kuin sisäjärven siika, eroaa siitä vain siinä, että sillä on siivet —
suuret vahvat evät. Sen maku on kuin siian, mutta vielä parempi.
Elämä Delfinellä oli mielenkiintoista. Muunmuassa luimme ahkerasti
englanninkielisiä merioppikirjoja ja laskimme merioppi-esimerkkejä.
Tähdistä ei ollut puutetta, niistä saimme hyviä korkeuksia ja kulmia.
Kapteeni Holgersen, joka oli hyvä navigatööri antoi meille nuoremmille
opetusta ja oli mielissään siitä, että kysyimme häneltä, mitä emme itse
tietäneet.
Eräänä päivänä kuului melua ja kolinaa laivan peräpuolelta; oli saatu
ylös suuri haikala. Sekös pomppi ja löi pyrstöllään kajuutan seinään
niin että jytisi, mutta saatuaan muutamia spaakin iskuja heitti peto
henkensä.