Delfine on nyt valmis lähtemään. Sillä on täysi lasti suolaa ja
viiniä. Päästyään sairaalasta on se yhtä vankka ja terve kuin uusi
alus ainakin. Tänä iltana yhdentoista junassa saapuvat kapteeni ja
ensimmäinen perämies, ja huomenna sanomme hyvästit vanhalle Espanjalle.
Vieraat tulivat puoliyön aikaan. Kirsten ja Hildur ottivat heidät
vastaan, jonka jälkeen Kirsten esitti heidät minulle. He olivat
mönstränneet Trondhjemissa ja siis valmiit ottamaan vastaan komennon.
Kun yhteinen illallinen oli syöty, käski kapteeni minua seuraamaan
itseään. — Miksi olette jättänyt laivan vain yhden ankkurin varaan?
Kas vain, ajattelin itsekseni, tahdot heti näyttää, että olet kapteeni.
Mutta otetaanpa luonto pois. Siksi vastasin:
— Se ei liikuta teitä.
— Kuinka ei se liikuttaisi, minähän olen laivan päällikkö.
— Te olette nyt laivan päällikkö, mutta ennenkuin astuitte laivaan,
olin minä sen päällikkö, enkä siis ole edesvastuussa teille siitä, mitä
täällä on tapahtunut ennen teidän päällikkyyttänne.
— Taidatte olla oikeassa, mutta eikö teidänkin mielestänne olisi syytä
laskea myös toinen ankkuri?
— Se olisi turhaa. Nythän on melkein tyven ja huomenna, eli oikeastaan
tänäänhän lähdemme. Pian ankkurin saa alas, jos rupeaa tuulemaan.
— No niin, olkoon menneeksi.
Löflund, joka oli ankkurivahti, kuuli keskustelun.
— Hullu mies! Hän ei ole näköjään koskaan ennen ollut merellä. Onkohan
meidän pakko lähteä tuon kanssa, vai voimmeko mönsträtä irti?
— Kyllä voimme mönsträtä irti, jos tahdomme, sillä laiva on
saanut uuden omistajan ja uuden päällikön. Mutta se tuskin lienee
tarpeellista. Kapteeni Holgersen ei ole pitkiin aikoihin purjehtinut
merillä ja on siitä syystä näin alussa vähän puusta pudonnut, mutta
kyllä hän kohta tottuu. Onhan hän vanha merimies.
Kapteeni tuli takaisin kotvan kuluttua.
— Tahtoisitteko, herra West, päästä eroon Delfinestä? Cadizissa on
minulla tuttu, joka lähtisi mukaani ja te saisitte hänen paikkansa.
— En aio erota.
Kirsten sattui kuulemaan kapteenin ehdotuksen, ja hänen toisinaan
kuohahtava luontonsa oli vähällä aiheuttaa uuden kapteenin vaihdoksen.
Mutta Holgersen oli peräti sävyisä mies.
Kun kapteeni Holgersen varhain aamulla oli lähdössä maihin selvittämään
laivaa lähtövapaaksi, seisoi miehistö »suurmaston etupuolella».
Pursimies ilmoitti miehistön ja omasta puolestaan, että he nojautuen
Norjan voimassa olevaan merilakiin tahtovat mönsträtä irti.
— En tunne nyt norjalaisiani, vastasi kapteeni, — luulin teitä
rehellisiksi miehiksi. Mutta tapahtukoon niin kuin tahdotte. Maihin
menostani ei siis tule mitään tällä kertaa, eihän merelle voi lähteä
ilman miehistöä.
— Mutta konsulinvirastoon voi mennä, huomautti Kirsten. — Toimita West,
iso vene vesille. Kaikki ne, jotka haluavat erota Delfinestä, kootkoot
tavaransa ja sitten konsulinvirastoon, jossa saavat erotodistuksensa
ja palkkansa. Mene sinä West myöskin sinne. Ota miesten tilikirjat
ja Englannin puntia mukaasi. He saavat palkkansa joko punnissa tai
pesetoissa, miten vain haluavat, ja toivottavasti minun ei enää
tarvitse heitä nähdä.
Kun pukeuduttuani tulin kannelle, seisoivat muut miehet kanssin
etupuolella keskustelemassa, paitsi timpermanni, joka yhdessä
ensimmäisen perämiehen kanssa paikkasi isoveneen pohjassa olevaa rakoa.
— Mikäs isoa-venettä vaivaa, senhän pitäisi olla hyvässä kunnossa?
kysyin.
— Hyvässä kunnossa se muuten onkin, vastasi timpermanni, mutta
kölisijan tyyrpuurin puolelle on ilmestynyt rako. Eikä tätä kai nyt
tarvitakaan. Miehet tuntuvat muuttaneen mieltä. Kaikkivaltias Jumala
on taas niinkuin monta kertaa ennenkin ajanut pois perkeleen, joka oli
mennyt sikolaumaan — ja timpermanni pani kätensä ristiin.
Tämän tehtyään hän nousi kannelle isosta-veneestä, joka seisoi
presenningeillä peitetyn ja meren hyökkäyksiä vastaan tiivistetyn
keskiluukun päällä, ja meni miesjoukon luo.
Keskustelu oli jo päättynyt, mutta alkoi uudellen. Sitä johti nyt
timpermanni. Seuraus oli, että koko joukko, timpermanni etunenässä,
marssi pyytämään Kirsten-rouvalta anteeksi. Ja he saivatkin.
Läksin kapteenin mukana maihin pestaamaan laivaväen täydennykseksi
kahta miestä. Olin Biskajan myrskyssä nähnyt, että olimme kaikki
Sörensenin itaruuden uhreja.
Miesten mönsträys siirsi laivan lähdön vuorokautta myöhemmäksi. Mutta
palava haluni päästä vihdoinkin lähtemään aavalle merelle ei estänyt
minua täysin aistein ihailemasta Cadizin ihmeellistä kuuta — käsi
kädessä Kirstenin kanssa.
Kirjoitin laivan päiväkirjaan: Maaliskuun 1 päivä kello 6 ep. vuonna
18—. Alamme nostaa ankkuria.
Ankkurin ja laivan välimatka lyheni sitä myöten, kun kettinki nousi
ylös. Kun se näytti olevan kohtisuorassa ja irti pohjasta, oli se siis
irti Euroopastakin.
— Hyvästi Eurooppa! huudahti Kirsten, kun hiljainen kaakkoistuuli
hitaasti työnsi Delfineä pois vanhan maailman mantereesta.
Mutta tuuli yltyi ja vauhti lisääntyi. Muutaman tunnin kuluttua
puhalsi jo navakasti paapuurin puolelta, ja Delfine painoi oikean
puoleisen kylkensä syvälle Atlantin aaltoihin. Kello yhden aikaan söi
miehistö viimeisen yhteisen aterian kanssissa samaten kuin päällystökin
kajuutassa. Seisoessani ruorimiehen vieressä kompassihuoneen luona,
tuli Kirsten luokseni.
— Merituuli raukaisee, menen nukkumaan vähäksi aikaa. Ole hyvä ja
herätä minut ajoissa, ennen auringon laskua.
Sitten ilmestyi Hildur, jota vaivasi lievä meritauti. Hän talutti
Magdaa.
— Ei lapsi saa olla kannella tällaisella ilmalla, sanoin ja vein Magdan
alas äitinsä luo.
— Ensimmäinen perämies, olkaa hyvä ja reilatkaa loki, pyysin tätä.
Hän sattui seisomaan Hildurin vieressä ylähangan puolella ja selvitteli
lokinuoraa. He näkyivät, vanhoja Trondhjemin tuttuja kun olivat, jo
ehtineen uudelleen ystävystyä. Samassa Hildur kumartui yli laidan
ja rupesi uhraamaan merenjumalalle. Tauti tarttui ensimmäiseen
perämieheenkin. Ja niin he uhrasivat yhteisvoimin.
Tuollaista ei rouva Atalanta sietänyt. Se oli vastoin lakia. Joka
tahtoo uhrata merenjumalalle, uhratkoon alahangan puolella. Atalanta
sylkäisi kymmenkunnan ämpärillistä suolavettä vasten uhraavien naamaa.
Ei ollut ihme, että herroja kapteeni Hans Holgersenia ja perämies Eddi
Stroomia vaivasi meritauti. He, etenkin Holgersen, eivät vuosikausiin
olleet käyneet merellä. Eikä sitäkään kannattanut ihmetellä, että
Hildur, joka kuukausien kuluttua ensimmäisen kerran taas oli tuulessa,
kantoi uhrinsa merenjumalalle.
Kun oli lokattu — mitattu Delfinen vauhti —, piti ensimmäisen
perämiehen mennä kirjoittamaan tulos lokikirjaan. Minä otin kuitenkin
sen tehdäkseni mennessäni kajuuttaan, sillä lokikirjan tahriminen on
merimiehen suurimpia syntejä.
Ilma oli ihana, oikea merimiehen ilma. Aurinko paistoi vielä korkealla
taivaalla. Herättäisinköhän jo Kirstenin? Sitä ei minun kuitenkaan
tarvinnut tehdä. Kun Hildur lähti alas kalpeana ja huonona, tuli
Kirsten kannelle punaposkisena ja reippaana.
— Vieläkö näkyy maata? kysyi hän.
— Maa katosi näkyvistä jo kaksi tuntia sitten, vastasin. Laivan
peräkannella ei ollut ketään muita kuin hän ja minä, lukuunottamatta
ruorimiestä. Asetuimme kajuutan ylähangan puoleisen seinän viereen,
parhaaseen tuulensuuhun. Tuuli oli siksi kova, ettei tavallinen puhe
kuulunut, vaan täytyi joko huutaa tai vaieta. Seisoimme samassa
paikassa kuin Hildur ja ensimmäinen perämies äsken. Atalanta tosin
sylkäisi silloin tällöin, mutta tämä ei meitä liikuttanut. Se
käyttäytyi hienosti; ei se antanut meille ämpärikaupalla, niinkuin
oli antanut Hildurille ja Stroomille. Mutta emmehän olleetkaan
meritautisia. Tunsimme olevamme voimakkaita, nuoria ja häikäilemättömiä.
— Roiski vain, rakas mereni, vettä päällemme, emme siitä suutu, etkä
sinä sillä pahaa tarkoita. Roiski meille rakkauden roiskeita, huudahti
Kirsten ja puristi kättäni pienellä voimakkaalla kädellään.
Ajattelin ensin itsekseni ja huusin sitten läpi tuulen hänen korvaansa:
— Meri ja nainen ovat kohdanneet toisensa!