Huhut Delfinellä kyllä tiesivät kertoa, että suuria muutoksia oli
tulossa. Ei kukaan kuitenkaan rohjennut uskoa, että priki yhdellä
iskulla saisi uuden päällystön ja uuden isännän. Norjattaret syleilivät
toisiaan ja itkivät hiljaa, mutta kyyneleet olivat ilon kyyneleitä.
Kirjeet luettiin moneen kertaan. Hiivin ulos, menin Margeritan luo
ja pyysin hänen keittämään kahvia. Sitten peseydyin ja pukeuduin
mahdollisimman huolellisesti. Kun astuin sisään, tuli myös Margerita
kahvitarjottimineen. Norjattaret istuivat äänettöminä, katseet maahan
luotuina.
— West! Sinäkö taas olet valanut öljyä aaltoilevaan veteen? sanoi
Kirsten.
* * * * *
Lähdin Delfineen. Kun tulin sinne, olivat siellä kapteeni Bäck ja
ensimmäinen perämies kokoamassa kamsujaan. Nähdessään minut Bäck alkoi
kertoa:
— Olen saanut päällikön paikan tuossa kuunarissa ja Delfinen nykyinen
ensimmäinen perämies tulee siihen ensimmäiseksi perämieheksi. Tänään
mönsträtään siihen ja irti tästä. Tahdotteko olla hyvä ja antaa
kahvisäkit henkilölle, joka tulee illalla pimeän tultua niitä hakemaan.
Hän meni sitten kanssiin ja hyvästeli miehiä. Puristettuaan kättäni hän
lisäsi:
— Kyllä vielä tavataan sekä täällä että Riossa. Kuunarin päällikön
paikka on melkein yhtä hyvä kuin tämän laivan.
Delfinen miehet soutivat Bäckin tämän uuteen kotiin. Kun iso vene,
jolla Bäck oli viety, palasi, lähetin ensimmäisen perämiehen kahden
miehen soutamalla veneellä kuunariin. Hänellä ei ollut enemmän
tavaroita kuin tavallisella merimiesparalla: kirstu ja öljytty säkki,
siinä kaikki.
Delfinessä oli paljon puhdistettavaa ja järjestettävää. Kun salonki ja
hytit olivat pestyt, pantiin tulta kamiinaan. Kapteenin ja ensimmäisen
perämiehen makuuvaatteet heitettiin mereen. Oli ostettu joukko vilttejä
ja muita makuuvaatteita. Uudet otettiin käytäntöön ja ne vanhoista,
joilla vielä oli vähän arvoa, käärittiin risaisiin purjeisiin ja
pantiin alas laivan etupiikkiin. Koska ilmapuntari oli äkkiä ruvennut
laskemaan, pudotettiin paapuurin ankkuri ja tyyrpuurin ankkurille
annettiin enemmän kettinkiä. Päivän kunniaksi sai miehistö lopettaa
työnsä kello neljä. Viimeinen työ oli ollut laivan pumppaus.
— Ei siinä ole yhtään vettä, se on tiukka kuin pullo, arveli
timpermanni.
Tämä olikin totta: ei tippaakaan vettä lähtenyt. Kuudelta asetin
kansivahdin. Sitä oli viime aikoina pidetty huolimattomasti. Odottelin
saattajia veneineen takaisin, mutta heitä ei kuulunut. Rupesin jo
pelkäämään, että ensimmäinen perämies oli antanut miehille viinaa,
sillä soutajina olivat pursimies ja nuorempi matruusi, suursyömäri ja
-juomari.
— Jollei venettä kohta näy, niin se ei tulekaan tänään, ja ties
milloin, sanoin.
— Ja tuleeko koskaan, jatkoi timpermanni.
— Tuuli on jo kova, ja lavanto voi yllättää ennen aamua, mutta
viimeistään huomenna.
— Jopa sen on taas aikakin, arveli timpermanni.
— Vedä ylös ankkurilyhty, Löflund, ison taakin alle myöskin, niin
näkevät paremmin, sillä vastalaine roiskii vettä heidän silmiinsä.
— Ymmärrän.
Kompassihuoneen kello löi kuusi. Käskin kansivahdin, joka astui ulos
kanssista vahdin pitoon, lyödä neljä lasia. Kun neljä lasia oli
kulunut, huusi vahti:
— Vene näkyy tulevan Delfineä kohti, peräpuolelta vähän paapuuriin päin.
Katseltuani kiikarilla näinkin, että se oli tuo odotettu vene. Seisoin
kompassihuoneen luona niinkuin niin monta kertaa ennen ja ajattelin
Kirsteniä, jonka kanssa olin ollut niin monissa seikkailuissa. Köydet
hakkasivat taklaasia. Se oli varma myrskyn merkki. Veden pinnalle oli
ilmestynyt juovia; hirmumyrsky ei ollut kaukana. Katselin taas venettä.
Se läheni hyvin hitaasti ja vastalaineet löivät sen kokkaan, roiskien
vettä veneeseen silloin tällöin.
— Siinähän on kaksi venettä perätysten. Meidän veneemme hinaa toista
venettä. Ensimmäisessä istuu nainen ja toisen veneen perässä kaksi
naista, lapsi välissään, selitin timpermannille.
— Voi, noita ajattelemattomia naisia, he eivät pelkää merta! No niin,
kuinkas sitä voisi pelätä, jota rakastaa, arveli timpermanni.
— Luuppi esille ja neljä miestä siihen, komensin. — Pane, kokki, ohutta
lujaa köyttä ja niin monta pelastusrengasta kuin löydät veneeseen.
Pian olin veneitten luona ja huomasin, ettei niillä vielä ollut
mainittavaa hätää, se vain, etteivät päässeet eteenpäin. Laivan
veneessä, joka oli ensimmäisenä, istui Hildur ja takimmaisessa, jätkien
soutamassa, Kirsten, Butterfly ja Magda. Luuppi valjastettiin veneiden
eteen, jotka täten hinattiin laivan luo. Jätkät laskettelivat heti
veneineen myötäaallokossa hyvää kyytiä takaisin kohti satamaa.
— Tuntuu suloiselta olla taas vanhassa Norjassa! huusi Hildur.
Salongin kamiinassa paloi tuli ja kokki lisäsi hiiliä. Avonaisista
ovista virtasi lämpöä koko kajuuttaan, elähdyttäen, ikäänkuin
tervetuliaisiksi, sen asukasten, etenkin uuden laivanomistajan sekä
sielua että ruumista. — Delfinessä ei oltu pitkään aikaan pidetty
rukousta. Alus oli maannut sairaalassa. Sitä oli leikattu, pistelty,
laastaroitu ja sitten oli annettu pahanmakuista väkevää rohtoa. Sen
salongeissa ja hyteissä oli meluttu ja irstailtu.
Kun Kirstenin ilonhuumaus vähän ajan kuluttua oli mennyt ohi, jäi hän
ajatuksiinsa vaipuneena seisomaan.
— Meidän täytyy, niinkuin Napoleon sanoi, heti ruveta rakentamaan sitä,
mikä on revitty. Aiothan pitää rukouksen tänä iltana, West?
— Merilaki sen säätää, vastasin.
Delfinen kellosta kuului nyt kahdeksan lasia, pitkän ajan jälkeen.
Muista laivoista, toisesta toisensa perään, kuului samaten kahdeksan
lasia. Oli lauantai-ilta ja kello kahdeksan.
— Rukoukseen! huusi ankkurivahdin pitäjä.
Miehet kokoontuivat kanssiin. Minä lähdin Kirstenin hyttiin. Hän oli
polvillaan, kädet ristissä, Hildur, Butterfly ja Magda vierellään.
Odotin, kunnes hän nousi.
— Tuletko kanssiin iltarukoukseen? kysyin.
— Kyllä tulen heti, hän vastasi.
Iltarukouksen jälkeen oli juhlaillallinen miehistölle kanssissa. Tuuli
yltyi, jonka vuoksi annoimme enemmän kettinkiä molemmille ankkureille.
Ilmapuntari laski. Kohta on lavanto täydessä voimassaan, ajattelin.
Seisoimme vanhassa paikassamme kompassihuoneen luona, Kirsten ja minä.
— Luuletko ankkurikettinkien kestävän, West?, hän tiedusteli.
— Luulen. Mutta ethän sinä, Kirsten, ennen ole tällaisia kysymyksiä
tehnyt.
— En ole, mutta nythän Delfine onkin minun ja minä olen vapaa.
— Siitäkö se johtuu?
— Hildur, ole niin hyvä ja mene katsomaan, kuinka Magda voi.
— Magda voi hyvin, mutta voinhan mieliksesi mennä.
— Aina tuo Hildur riippuu minussa, valitti Kirsten. — West, rakastatko
Delfineä? Jos niin on, voit saada sen omaksesi.
— Lähdeppäs nyt Kirsten nukkumaan, täällä tulee sinulle liian kylmä,
koetin selittää.
— Ei minulla ole kylmä.
Delfinen soittokellosta kuului kuusi lasia. Kello oli yksitoista.
Yhdestä ainoasta laivasta kuului kuusi lasia. Tuuli oli liian kova,
joten ei muitten taivain kellonääni voinut tunkea sen läpi. Delfine
teki väliin pieniä »ylihaalauksia».
— Laiva keinuu, huomautti Kirsten.
— Nyt se keinuu vähän, mutta huomenna enemmän.
Sitten tiedusteli Kirsten, oliko meillä tarpeeksi pohjalastia; ja
kun vastasin, että meillä on kaksi proomullista suolaa, epäili hän,
ettei se riittäisi, sillä hän oli kuullut tarvittavan vähintäin kolme
proomullista.
— Meillähän ei ole ylhäällä pramrmtankoja ja niihin kuuluvia prammi- ja
puuvenprammiraakoja. Se merkitsee, että kaksi suolaproomullista vastaa
viittä proomullista tankojen ja niiden raakojen ollessa ylhäällä. On
muuten hyvin hauskaa, että olet tiedonhaluinen näissäkin asioissa,
pieni Kirsten. Lavanton toiminnan aikana, jota kestää vähintäin kolme
vuorokautta, on meillä aikaa pohtia sekä teknillisiä että leikillisiä
kysymyksiä.
Norjattaret olivat kannella, puettuina lämpöisiin vaatteisiin, koko
yön. Tuulen voima kasvoi kaiken aikaa.
— Oletko huomannut, West, että me ajelehdimme? kysyi Kirsten.
— Emme ajelehdi, vaan seisomme paikoillamme, vastasin.
Oli timpermannin vahtivuoro, hän tuli juuri kanssista. Kello oli kaksi,
koska äskettäin oli soitettu neljä lasia. Kirsten meni vahdin luo.
— Huomaatteko, että ajelehdimme? kysäisi hän.
— En, vastasi timpermanni.
— Katsokaa tarkasti ja verratkaa tuota valoa meidän asemaamme.
— Taidamme sittenkin olla liikkeessä, myönsi timpermanni, jonkin aikaa
katseltuaan.
— Timpermanni ja minä olemme sitä mieltä, että Delfine on kulussa.
— Ei Delfine kulje vastatuuleen, pieni Kirsten, vaan tuo valo tulee
myötätuulta lähemmäksi meitä.
— Niin taitaa tehdä, mutta sehän tulee meidän päällemme.
— Siltä näyttää.
— Mitä sitten tehdään?
— Emme voi tehdä mitään. Olen kauan jo huomannut, että se ajelehtii
tänne päin.
Äkkiä lakkasi valo lähenemästä, laivan ankkurin koukut olivat kai
tarttuneet kiinni. Päivän koittaessa laiva, jonka huomattiin olevan
kapteeni Bäckin kuunari, taas alkoi lähetä.
— Nyt näen selvästi, että tuo kuunari ajelehtii tänne päin, sanoi
Hildur.
— Olit oikeassa, West, se tulee ihan päällemme, huolestui Kirsten. —
Mitä nyt tehdään?
— Emme voi tehdä mitään.
— Mutta täytyyhän meidän jotakin tehdä.
— Kysy timpermannilta, sanoin ja jätin hänet.
Kuunari tuli hiljaa, perä edellä, päällemme. Se keinui ja kallisteli,
tyhjä kun oli, sivulta toiselle, niin että luuli sen menevän nurin.
Delfinen raakapuut prässättiin tiukasti paapuuriin, etteivät kävisi
kiinni kuunarin raakoihin, jos sen sivu koskettaisi laivamme kylkeä.
Mutta tästäkään ei olisi ollut apua, sillä se näytti tulevan suoraan
perä edellä meidän kokkaamme kohti. Olisihan se voinut perä edellä
tulla keskelle meidän jompaakumpaa sivuammekin, sillä laivamme ei ollut
aina samassa linjassa kuunarin kanssa, vaan käänteli puolelta toiselle,
kun ankkurikettinkiä oli paljon ulkona. Kun kuunari oli vain kolme
laivan pituutta meistä, hävisi naisväki kajuuttaan. Delfine teki nyt
käännöksen tyyrpuurin puolelle ja kuunari luisui sen paapuurin puolelta
ohitse. Ihme oli, etteivät kuunarin ankkurit tarttuneet kiinni meidän
kettinkeihimme; silloin olisi piru ollut merrassa. Vähän ajan kuluttua
Hildur pisti päänsä ulos kajuutan ovesta.
— Selviydymmekö?
— Jo aikoja sitten.
Seisoimme kaikki laivan asukkaat katsellen, kuinka kuunari-parka läheni
rantatyrskyjä.
— Nyt se kaatuu! huusi Kirsten.
Myöhemmin kuulimme kuitenkin, ettei kukaan sen miehistöstä ollut
hukkunut eikä vahingoittunut.
— Tiedätkö, West, mitään tuosta kuunarista? kysyi Kirsten.
— Se on kotoisin Kristiansandista ja sen päällikkönä on kapteeni Oskar
Bäck. Me kaikki kannella olijat näimme hänet, kun kuunari ihan läheltä
kulki ohitsemme. Sitäpaitsi tiesimme, että hän heti sai päällikön
paikan tuossa haaksirikkoutuneessa laivassa. Meidän veneellämmehän sekä
kapteeni että ensimmäinen perämies saatettiin kuunariin.
— On kauheata, että kapteeni Bäckille on käynyt niin pahasti. Häntä en
tosin voinut sietää, mutta tunnustan mielelläni, että hän ulkonaisesti
kohteli minua hienosti ja hyvin. Mitäpä, jos antaisin hänelle muutamia
tuhansia kruunuja, että hän pääsisi elämän alkuun, sanoi Kirsten.
— Se on turhaa! Hänellä on rahaa, enemmän kuin osaatte aavistaakaan,
selitin minä.
— Oma syynsä, miksei pitänyt laivastaan parempaa huolta, yhtyi
puheeseen Hildur.
— Turhia puhut, Hildur, vahinko tulee kenelle hyvänsä, vastasin siihen.
Lavanto oli nyt rajuimmillaan. Nähtyämme kuunarin kovan kohtalon,
rupesimme ajattelemaan omaa laivaamme. Olin varma siitä, että kettingit
kestäisivät. Ei siis mitään hätää, jos vain meren pohja oli sitä
laatua, että ankkurien koukut upposivat juurta myöten ja pysyivät
paikoillaan. Panin luotauspainon onttoon talia, laskin sen pohjaan ja
nostelin sitä edestakaisin. Vedettyäni painon ylös, huomasin siihen
tarttuneen sinisavea.
— Mitä luulet, pysymmekö paikoillamme? uteli Kirsten.
- Varmasti pysymme.
Miesten kanssissa juotiin kahvia ja keskusteltiin. Ei kukaan puhunut
enää keltarutosta. Arveltiin näet, että kulkutaudin aika jo on ohi, kun
pääsemme Rioon. Laivan korjaus oli kestänyt niin kauan ja vieläkin meni
viikkoja, ennenkuin päästäisiin lähtemään. Timpermannilla oli vielä
suuri pakka Mossroos-nimistä tupakkaa.
— Puhdistakaa pojat piippunne, niin minä uuden laivanomistajan,
lauantain ja sunnuntain kunniaksi aukaisen tämän.
Piippujen tuprutessa ja kärytessä — Mossroos ei tuoksunut, se haisi
— keskusteltiin laivan tulevasta kapteenista ja ensimmäisestä
perämiehestä.
— Kun eivät vain lähettäisi vanhapoika Holgersenia kapteeniksi.
— Mikä hänessä on vikana? kysyivät toiset.
— Hänhän on niin itara ja varovainen, ettei uskalla pitää tarpeeksi
purjeita pienimmässäkään tuulessa.
— Sittenhän ei tarvitse pelätä, että tullaan liian aikaisin perille.
Hän on tosin varovainen, mutta eihän se mikään vika ole. Kuuluu muuten
olevan hyväntahtoinen ja rauhallinen mies, eikä rasita alaisiansa
joutavan päiväisillä töillä, kertoi joku.
— Minä tunnen hänet paremmin kuin kukaan teistä, vakuutti eräs
miehistä. — Hän on ensiksikin rikas ja se on pahan merkki. Hän ei
ole ollut merillä vuosikausiin, vaan elänyt koroillaan, ja sitten on
hän sellainen pelkuri, että istuu kajuutassa, kun vähänkin tuulee.
Sellainen se Holgersen on. Minun kanssani ei kannata kiistellä.
— Hän olisi omiaan tähän laivaan. Sittenpähän saisi joku näistä
matameista itselleen miehen, sanoi Löflund.
— Suu poikki, mieshän lähentelee kuuttakymmentä. Kopistakaa piippunne
tyhjiksi, niin saatte vielä piipullisen tästä; ei tätä joka päivä
tarjota. — Ikävä, että kapteeni Bäck kadotti kuunarin, vaikka jäihän
henki jäljelle ja paljon rahaa.
— Kuunarilla ei taida olla hätääkään, se on ruvennut nousemaan pystyyn.
Niemen kärki suojelee sitä, ja se makaa pehmeällä hiekalla. Sitäpaitsi
lavanton suunta on hiukan muuttunut, arveli pursimies.
— Lavanto ei muuta suuntaansa. Se on yhtä kova ja totinen kuin
Jumalan sana, mutta virta muuttaa suuntaansa niinkuin väärä profeetta
jaaritustaan.
— Entäs mitäs tehdään kapteeni Bäckin kahville? kysyi pursimies.
— Hän saa viedä sen pois Delfinestä, vastasin.
— Kas, tuossahan Englannin mamsseli tulee, taluttaen Magdaa — niin
arvasinhan sen — nurin menivät. Kuka käskee tulla kannelle?
— Se on minun syyni, käskin Magdan pyytää setä toista perämiestä
kahville, sanoi Kirsten, joka myös oli saapunut paikalle ja juoksi
lapsen avuksi.
Kahvia juodessamme salongissa Hildur selitti saaneensa tarpeensa
lordista. Hän ei enää aikonut jalallaan astua Polestariin.
— Vai sait tarpeeksesi lordista.
— Niin sain, Kirsten. Hän kertoi, että nyt saatuaan eron Emmely
Ethelstonesta, hän ymmärtää paremmin entistä virallista vaimoaan.
Hänen rakkautensa minuun on näin ollen lauhtunut, mutta se kyllä
taas kohoaa entiselleen. »Emmehän me englantilaiset jalosukuiset ole
yhtä kiihkeitä kuin mannermaalaiset rakkaudessamme emmekä muissakaan
hullutteluissamme. Rakkauden hulluttelu on tuiki tuntematonta
brittiläiselle ylimykselle.» Lordi on myös sanonut joskus, että hän
milloin hyvänsä on valmis menemään naimisiin kanssani, ellen vaadi
liian kuumaa rakkautta; sellainen ei sovi todelliselle lordille ja
ladylle. — No niin, mutta mitä tästä. Sanohan ketä olet ajatellut
kapteeniksi, Kirsten?
— Sanohan muuta, sitä en ole vielä ajatellut.
— Kanssissa puhuivat eräästä kapteeni Holgersenista, mainitsin.
— Siinähän meillä onkin mies, innostuivat molemmat. Vanhanpuoleinen
kyllä, mutta vielä hyvissä voimissa, rehellinen, varakas, hienosti
sivistynyt ja merikapteeniksi tavattoman oppinut. Ja sitten vielä
vanha, hyvä tuttava. Monta kertaa olimme lapsina hänen laivassaan
ulkomaan tuliaisilla.
— Minä ehdottaisin ensimmäiseksi perämieheksi Eddi Stroomia, sanoi
Hildur.
— Sinäpä sen sanoit. Eddi-parka, jolla on kaunis ja hyvä vaimo ja
lapset elätettävänä, on ollut suuressa puutteessa pitkän aikaa. Heti
kun lavanto jättää meidät ja pääsemme liikkumaan, sähkötän molemmille
ehdokkaille. Eddi tulee varmasti ja mahdollisesti Hans Holgersen myös.
Lavanto antoi taas parastaan; ehkä oli se voimakkaampikin kuin viime
kerralla.
— Mielestäni ankkurit kyntävät paljon, sanoi Kirsten.
— Sittenhän olisimme jo kuunarin vieressä, vastasin. Menimme
kokkaäyräälle, jonka yli aalto tavantakaa löi, kastellen meidät
läpimäriksi.
— Katso ankkurikettinkejä, Kirsten, ne riippuvat mutkalla kaiken aikaa.
Eivät kovimmatkaan hyökyaallot saa niitä oikenemaan suuren painonsa
vuoksi. Nykäykset eivät niitä katkaise, sillä ne ovat uusitut ja
joustavat. Mutta mene nyt muuttamaan vaatteesi, ettet vilustu.
— Ei kiirettä, pääasia, ettei Delfinellä ole hätää.
— Kyllä näyt pitävän tarkkaa huolta laivastasi.
— Laivastamme.
Kirsten liikkui niinkuin vanha tottunut merimies kannella. Pieni
Butterfly makasi merikipeänä ja Hildurillakin oli meritaudin oireita,
vaikkei hän tahtonut myöntää sitä. Kun kuukausien tyynessäolon perästä
äkkiä tulee ankara merituuditus, on siitä seurauksena muutamille pieni
ohimenevä meritauti. Kirsten ja Magda eivät tunteneet tätä ainakaan
tällä kertaa. Ruokahalu oli hyvä ja tuuli vielä parempi. Kun kävelee
oman laivansa kannella, ei tautikaan pysty. Vahinko vain, ettei siihen
aikaan — ja tuskinpa vielä nytkään — nainen saanut olla merikapteenina.
Kirsten olisi voinut olla maailman ensimmäinen laivapäällikkö, vaikka
hän samalla oli todellinen nainen.
* * * * *
Odotellessamme uutta kapteenia ja ensimmäistä perämiestä vietimme
tyyniä ja rauhallisia päiviä, mutta tätä rauhallisuutta riitti vain
kanssiin, jossa miehistö lekotteli ja lihoi — salongin puolella kävi
aina välistä sellainen myrsky, että olisin mieluummin ollut lavanton
kynsissä kuin sen.
Eräänä päivänä lordi Lakeford ilmestyi piippuineen laivaan ja sai
Hildurilta varsin kylmän vastaanoton. Puolesta päivästä iltamyöhään
he keskustelivat, mutta yhtä kylmästi Hildur taas sanoi jäähyväiset.
En ymmärtänyt tuota jääkimpaletta — vaikka ehkäpä hän hoiti peliään
viisaastikin.
Hildur hoiteli kuitenkin omat asiansa sekoittamatta erikoisesti minua
niihin, mutta toisin oli Kirstenin laita. Mehän muistamme Butterflyn,
»Perhosen», tuon kauniin englannittaren, joka oli Seasterissa ollut
Hildurin seuraneitinä ja sitten seurannut meitä Delfineen. Näin niin
usein hänet itkettyneenä, että luonteeni pakosta — minun on aina
ollut vaikea katsella kärsiviä ihmisiä — kysyin mikä häntä vaivasi.
Hän valitti joutuneensa ojasta allikkoon: Seastarissa Hildurin
mustasukkaisuus oli tehnyt hänen elämänsä tukalaksi, Delfinessä Kirsten
valmisteli hänelle kuumat paikat. »Ettekö näe, että hän rakastaa
teitä ja on aivan hullu teidän takianne», nyyhkytti Butterfly. Jos
Kirstenin puuskaukset olisivat rajoittuneet muutamaan kopeaan sanaan,
jonka minäkin olin sattunut kuulemaan, niin Butterfly ei olisi paljon
välittänyt; mutta ne olivat pitkin matkaa purkautuneet tuhansiin
pikkuhäijyyksiin, joiden latelemisessa naiset ovat mestareita ja
joita mies kuullessaan tuskin ymmärtää. Mutta lopulta syntyi oikea
tulivuorenpurkaus, joka pakotti minut toimittamaan Butterflyn pois
Delfinestä.
Lordin käynnin jälkeisenä päivänä läksivät kaikki naiset maihin ja
minä heidän mukanaan. Kirsten ja Hildur menivät Castilia Nuovaan, minä
taas hankkimaan suolaa. Toimitettuani asiani näyttelin Butterflylle
ja Magdalle kaupunkia, ja Kolmen kuninkaan umpikujassa kohtasimme
saman karhun, jonka olin nähnyt Pontalisiin johtavalla tiellä.
Karhunkuljettaja komensi elukkaansa tanssimaan, mutta tämä ei ollut
tanssituulella.
— Antakaa sille tintoa! huusi karhumies.
Eräs nainen, vihanneskauppias, toi kapakasta tintoa, punaviiniä,
Espanjan väkevintä. Nähdessään sen nalle rupesi irvistelemään — kaiketi
nauroi — ja silitteli toisella kämmenellään vatsaansa. Karhumies koetti
selittää sille, että se saa viinin vasta tanssittuaan, mutta eläin
kieltäytyi ymmärtämästä, ja lopulta viini oli annettava etumaksuksi.
Saatuaan kannun kämmentensä väliin karhu ensin haisteli sen sisältöä,
nosti sitten nenänsä kohti taivasta ja kulautti viinin muutamassa
siemauksessa kurkkuunsa. Sitten se istahti tuumimaan.
Karhunkuljettajan seurueeseen kuului myös viehkeä mustalaistyttö, sama
joka Lacaven pidoissa oli niin mestarillisesti helistellyt tamburiinia.
Hän kokoili kolehtia ja sitäpaitsi möi pitsejä ja mantilloja. Butterfly
ihastui erääseen tuollaiseen hartiahuiviin, ja minä ostin sen hänelle.
Magda sai nuken. Sitten läksimme pois, ennenkuin karhu tulisi aivan
hutikkaan.
Seuraavana päivänä norjattaret palasivat laivaan, ja silloin syntyi
oikea ylösnousemus! Kirsten oli hyvillään nähdessään Magdan nuken,
mutta sitten hänen silmänsä sattuivat Butterflyn pitsimantillaan
ja Magda kiiruhti selittämään, että setä toinen perämies on senkin
ostanut. Silloin pääsi Barrabas irti! En viitsi toistaa hänen sanojaan,
mutta pyhästi päätin toimittaa Butterflyn Delfinestä mahdollisimman
pian ja hyvässä lykyssä seurata itse perässä.
Tilaisuus tulikin.
Pieni Butterfly, jota Hildur oli mustasukkaisuudessaan loukannut,
pääsi Itä-Intiasta palaavalla höyrylaivalla Englantiin. Eräs tytön
korkeasukuinen ja -arvoinen sukulainen, joka oli häntä kauan
etsiskellyt, löysi hänet äkkiarvaamatta suureksi ilokseen. Hän vei nyt
Maryn loistavaan tulevaisuuteen.
Liikuttava oli Butterflyn lähtö, mutta liikuttavin kaikesta hänen
hyvästijättönsä kylmälle Hildurille. Hän tarttui tätä käteen ja suuteli
sitä.
— Neiti Sörensen, te joka olette ollut emäntäni! Kiitän teitä
nöyrimmästi menneistä vuosista. Antakaa anteeksi, etten ole aina ollut
kuin olisi pitänyt.
Tytön ylvään nöyrästi väräjävä ääni olisi tunkeutunut harmaaseen
kallioonkin. Ja Hildur oli kumminkin vain ihminen. Hän purskahti itkuun
ja kiitti Butterflytä, että oli saanut kovan sydämensä pehmitetyksi.
Vittorion luuppi, joka oli tullut Butterflytä hakemaan, laski aironsa
veteen ja läksi. Nenäliinat heiluivat, niin kauan kuin se oli
näkyvissä. Meri oli kevättuulella ja lavanto pysyi kotonaan Saharassa.