Olimme jälleen Villa Castassa. Täysikuu paistoi heleästi ja kuolema
hiipi keveästi. Kun täysikuu viimeksi kulki Cadizin yli, toi se
joulurauhaa priki Delfinelle ja sen asukkaille. Sitä oli pyydetty
viemään tervehdys kotiimme Pohjolassa. Nyt se taas oli täällä ja
toi sieltä tervehdyksen meille. Mutta kaikki eivät ymmärtäneet sen
kuisketta ja vähimmin minä. Seisoin huvilan verannalla, katsellen
hopeista vierastamme, jonka muutaman minuutin perästä piti olla täysi
ja korkeimmillaan. Ajatukset lensivät sinne tänne. Muistaakohan kukaan
minua kotonani Pohjolassa? Elämä tuntui kolkolta. Tuollaiset ajatukset
hyökkäävät joskus yksinäisen ihmisen kimppuun hänen joutilaana
katsellessaan kuuta. Kun sataman selällä olevista laivoista kuului
kuusi lasia, olin tuntevinani Delfinen lyönnit. Muistin, että kello oli
yksitoista ja että minulla oli tärkeämpiäkin tehtäviä kuin seurustella
kuun, tuon tyhjäntoimittajan, kanssa. Tunnin perästä oli puoliyö.
Kohta pitäisi lääkärin saapua. Mahdollisesti tulee hänen kanssaan
toinenkin. Olin sähköttänyt samalle lääkärille, joka kävi
luostarineidon luona Madridissa: »Tulkaa heti Cadiziin Villa Castaan.
Asemalla vastassa mies, lauantai-iltana 9,40 puettuna harmaaseen
hattuun ja punaiseen liinaan.»
Aamupäivällä olin antanut vaaleaveriselle määräyksen olla asemalla
tovereineen. Sivuuttaessaan Polestarin hänen oli jätettävä sinne
lordille osoitettu kirje. Odottelin siis sekä lääkäriä että tietoa
lordilta, ja yksinäni rukoilin kuuta seuraavaan tapaan:
— Sinä vaalea kuu, joka pakotat meriveden nousemaan ja laskemaan, kuule
rukoukseni. Anna lääkärille yli-inhimillinen tieto ja voima ja pehmitä
lordin kivettynyt sydän.
Oli ihana tyven, ei tuulen henkäystäkään tuntunut. Äkkiä kuulin
jotakin, mutta se loppui alkuunsa. Jos silloin, lähes viisikymmentä
vuotta sitten, olisi ollut radion aikakausi, olisin voinut ajatella
kuulleeni kalojen ääntelevän Etelä-Amerikan Tyynenmeren puoleisella
rannalla. Mereltä päin tuntui nyt vieno tuuli, ja korviini kuului
hiljainen airojen loiske, mutta se loppui samalla kuin tuulenkin
henkäys. Olen uneksinut ja kuullut olemattomia, ajattelin lähtiessäni
kävelemään maalle päin. Olisiko Jumala niin armoton, että ottaisi
pois sen hengen, jonka oman henkeni kaupalla pelastin hukkumasta
lavanton käydessä? Kun olin jo kadottamaisillani uskoni Jumalaan ja
rukoukseen, puhalsi takaani vähäinen, mutta tuntuva puuska, ja samalla
kuului soutua, joka ei voinut olla kaukaa. Käännyin heti ympäri ja
sitten rantaa kohden niin nopeasti kuin jalat kannattivat. Seisoessani
rantakivillä vene läheni lähenemistään. Polestarin neljän miehen
soutama luuppi, jonka perässä istui kaksi miestä, törmäsi ranta-äyrästä
vastaan. Vihdoinkin saapuivat lordi ja lääkäri. Molemmat herrat tulivat
heti sisään. Lääkäri meni, pestyään kätensä, sairaan luo, ja lordi jäi
istumaan halliin.
— Keuhkokuume on korkeimmillaan, sairas on heti toimitettava
vesikääreisiin. Jollei saada kuumetta laskemaan, on loppu lähellä.
Espanjalainen sairaanhoitajatar pelkää kääreitä. Hän ja lääkäri,
joka täällä on käynyt, eivät ole kuulleet kääreiden käyttämisestä
puhuttavankaan.
Sairas toimitettiin heti kääreisiin. Kun tulin halliin, pyysi lordi
minua viemään kirjeen rantaan, missä Polestarin vene miehineen odotti.
Puolentoista tunnin kuluttua palasi vene ja Butterfly saapui, tuoden
kääreitä ja lääkkeitä. Menin sairaan toivomuksesta hänen luokseen. Hän
makasi vuoteessa, jonka ääreen pääsi molemmilta puolilta, toinen käsi
Kirstenin kädessä.
— West, tule tänne, että saan sinua kiittää kaikesta. Pidä kiinni tästä
kädestäni, älä anna kenenkään muun koskea siihen. Nyt minun on hyvä
olla, en pelkää lavantoa.
Lääkäri tuli sisään ja määräsi, että kääreitä oli muutettava. Tunnin
kuluttua hän käski minut sairaan luo ja poistui itse. Hildur näytti
olevan täydessä tajussa. Hän ojensi meille kätensä.
— Pitäkää minua molemmista käsistä. West, tahdotko rukoilla puolestani,
en itse jaksa. Kirsten kertoo sinulle sitten, kun olen poissa. Kutsukaa
lääkäri tänne.
Lääkärin tultua sairas vähän aikaa lepäsi. Sitten hän viittasi lääkäriä
ja kamarineitsyttä tulemaan likemmäksi.
— Kuulkaa, mitä sanon: Kirsten ja West saavat kaiken, mitä omistan.
Tämän sanottuaan hän ummisti silmänsä. Lääkäri koetti valtimoa ja
käski antaa sairaan nyt nukkua; sitten muutettaisiin jälleen kääreitä.
Kun Hildur jonkin ajan kuluttua aukaisi silmänsä, niin kääreet
muutettiinkin. Lähtiessäni huoneesta hän sanoi:
— Tule heti takaisin, on jotakin...
Palatessani ei sairaan luona ollut muita kuin Kirsten, joka istui
vuoteen vierellä, Hildurin käsi kädessään. Istahdin vuoteen toiselle
puolelle.
— Kirsten, pyyhi kylmällä huuleni.
Kun se oli tehty, niin Hildur pyysi, että suutelisin häntä. Tottelin
vaistomaisesti. Sen jälkeen hän sulki silmänsä ja nukkui, toinen
kätensä minun ja toinen Kirstenin kädessä. Olimme molemmat ääneti ja
liikkumattomina.
Hildur nukkui kauan. Rupesimme jo pelkäämään, että hänen unensa
muuttuisi viimeiseksi uneksi. Mutta siltä ei se kuitenkaan tuntunut,
koska valtimo teki työtä. Se iski tiukkaan ja lujasti, mutta ei sillä
tavalla kuin äsken. Sen lyönnissä oli meistä enemmän järjestystä ja
malttia.
— Hän havahtuu, sanoi Kirsten.
Sairas oli yht'äkkiä puristanut käsiämme, nähtävästi peläten, että
olisimme poistuneet. Lääkäri raoitti ovea, katsoi vähän aikaa ja astui
sitten sisään.
— Onko hän nukkunut?
— Kaiken aikaa.
— Muutetaan sitten kääre.
Arvasin, että käänne parempaan päin oli tullut. Seuraavana aamuna
lääkäri ilmoitti vaaran olevan ohi, mutta viipyi kuitenkin vielä
vuorokauden Villa Castassa. Polestarin veneellä hän sitten läksi
yhdessä lordin kanssa, joka taasen muutti huvilaivaansa. Viikkoa
myöhemmin Kirsten kertoi, kun eräänä iltayönä kahden kävelimme
huvila-alueella, että Hildur on kirjoittanut isälleen aikovansa muuttaa
Delfineen ja lähteä sillä Rioon.
— Hän ei näy ymmärtävän, että tilan puute tekee sen melkein
mahdottomaksi, lisäsi Kirsten.
— Sopu tilaa antaa. Muista, että Hildur-parka tällä haavaa on koditon
ja lisäksi heikko, jonka vuoksi hänen mieltänsä on noudatettava. Muista
sekin, että hän on Sörensenin ainoa perillinen ja tulevaisuudessa,
ehkäpä nyt jo Delfinen omistaja.
— Vai niin, sekö naula vetää, sanoi Kirsten.
— Mennään sisään, pieni Kirsten, sinulla on kylmä, vapisethan aivan.
Tuli kamiinassa oli sammumaisillaan. Kirsten täytti pesän hiilillä
ja hävisi vähäksi aikaa. Tultuaan tarkastusmatkaltaan, hän istahti
kamiinan viereen.
— Olen käynyt katsomassa kaikkia nukkuvia, he ovat sikeässä unessa ja
voivat hyvin. Hildur suorastaan kuorsaa, joka on hyvän merkki. Olemme
siis kahden täällä. Kuulehan West! Minä rakastan sinua ja tahdon sinut
omakseni.
Koetin koota mielenmalttini.
— Pieni Kirsten, olet valvonut liian paljon näinä aikoina. Sinun on
heti mentävä nukkumaan.
— Älä häiritse minua. Tahdon kerrankin puhua suuni puhtaaksi, vaikka
se olisikin viimeinen kerta. Älä usko, että Hildur sinua rakastaa.
Tuolla suudelmalla ei ole suurempaa merkitystä kuin kuumehoureisen
testamentillakaan. Rupean uskomaan, että tuo intohimoinen suudelma oli
suorastaan Hildurin pelastus. Sanoit kerran, että rakastat minua ja
että sen vuoksi sinun on pakko lähteä Delfinestä ja Villa Castasta —
muistathan? Jos sinä lähdet, niin lähden minäkin. Magdan jätän äitini
luo, jos hänestä on haittaa. Toivon ja uskon, että nyt vihdoin ymmärrät
minua.
Kirsten vaikeni. Lamppukin alkoi sammua; öljy oli lopussa. Päivä koitti.