Delfine oli päässyt tokasta ja makasi ankkurissa vanhalla paikallaan;
tyhjä proomu, taklatessa tarpeellinen, oli kiinnitettynä viereen.
— Hauska nähdä teidät taas, sanoi timpermanni, kun tulin Delfineen.
— Mitä tänne kuuluu?
— Viiniä ja naisia. Eräs pieni, mustasilmäinen putosi laivan ja tokan
seinän väliin. Se tosin ei ollut mikään ihme, mutta kummallisempaa
oli, ettei hän loukkaantunut. Ja ensimmäisen perämiehen sisar, jota
myös kutsutaan »hedelmäkeskukseksi», on kokonaan muuttanut mieltään.
Ilmeisesti hän nykyjään vakoilee kapteenia ja ensimmäistä perämiestä —
ehkä on tehnyt sitä alunpitäenkin. Hän on viime aikoina käynyt täällä
hyvin harvoin. Herrat näkisivät mieluummin, että hän pysyisi kokonaan
poissa, mutta koettavat kuitenkin näyttää iloisilta, kun hän tulee
laivaan. — Tuolla saapuu vene, kapteeni perässä ja Löflund airoissa.
— Hyvää päivää, toinen perämies, meille nousee tässä kova työ, kun
koko priki tulee uusittavaksi. Muutaman päivän perästä saapuvat
rikaajat, ja silloin työ alkaa. Tällä kertaa ei meillä ole mitään
tekemistä. Näittehän, kuinka hieno laivan runko on. Pohja uudelleen
kuparoituna kiiltää kuin aurinko. Voi sanoa, että se on kuin kylvystä
noussut merenneito. Ja kyllä se nyt kulkee kilpaa delfiinien kanssa,
niin kauan kuin pohja on vapaana noista kirotuista hanhenkauloista.
Nyt voi muutamina päivinä ottaa elämän keveästi, eikä tarvitse aina
ahertaa. Kylläpä sitä on ollutkin hommaa viime aikoina. Mitä Delfinen
korjaukseen tulee, niin olitte ihan oikeassa. Se on nyt parempi kuin
uusi. — Missähän on ensimmäinen perämies? Tulkaa alas, ensimmäinen
perämies, sieltä märssistä, eihän teidän velvollisuuksiinne kuulu
työskennellä yläilmoissa. Merkillisen ahkera ihminen, tuo, aina
sen pitää olla työssä. Ei ymmärrä säästää itseään vähääkään. —
Pistäydytäänpä minun hytissäni. — Herrat ovat hyvät ja istuvat
kojun laidalle. Kun Delfine taas monista ajoin on päässyt omaan
elementtiinsä, niin pitää tässä katsoa, löytäisinkö jotakin suuhun
pantavaa, jotta voisimme juoda tämän vanhan kahvimamman maljan. Missä
helvetissä viinapullo on? Eihän sitä löydäkään, kun sitä niin harvoin
käyttää.
Kapteeni huusi kokkia ja kysyi viinaansa.
— Eilenhän kapteeni ja ensimmäinen perämies sen joivat loppuun, vastasi
kokki.
— Saakeli soikoon, ei silti, että minä sitä kaipaan, mutta... Pääasia
on, että me kaikki kolme tästä lähtien tekisimme työtä yhdessä,
niinkuin hyvät ystävät, eikä toinen perämies uskoisi laivamiesten
valheellisia puheita.
— Hyvä, kapteeni Bäck. Koska täällä ei ole mitään tekemistä, niin
lähden taas.
Kun yhdessä ensimmäisen perämiehen kanssa menimme Delfinen veneellä
kaupunkiin, kysyi hän, aionko mennä Lacaven kutsuihin. Sanoin, etten
tiedä mistään kutsuista, sillä ei kapteeni ollut niistä maininnut.
— Vai ei Bäck ole kertonut teille niistä mitään? Kolmen päivän perästä
on Lacaven kutsut Kolmen kuninkaan hotellissa. Se kauppaliike — myy
viiniä kaikkiin Euroopan maihin, kai tiedätte — on kutsunut täällä
olevien pohjoismaisten laivojen kapteenit rouvineen sekä perämiehet
Kolmeen kuninkaaseen. Tietysti sinne tulee espanjalaisiakin.
Kun illalla saavuin Villa Castaan, kysyivät norjattaret, olenko kuullut
Lacaven tanssiaisista. Kerroin kuulleeni niistä vasta tänään.
— Tietysti menemme niihin kaikki. Sellaista tilaisuutta ei toiste tule.
Saamme tutustua espanjalaisiin ja nähdä, kuinka he pitävät lystiä,
sanoi Hildur.
— Minusta olisi hyvin hauskaa päästä sinne, mutta se on mahdotonta;
en omista parempia vaatteita kuin nämä, eikä ole enää aikaa teettää,
sanoin.
— Aikaa on vaikka kuinka ja varoja myös, sanoi Hildur. — Älkää olko
ylpeä, West, sallikaa minun tästä puoleen hoitaa raha-asianne. Älkää
keskeyttäkö minua — voin antaa teille vähintäin puolet siitä, mitä
omistan.
— Vai puolet siitä, mitä omistat — ehkä myös puolet sydämestäsi,
pisteli Kirsten.
— Annan vaikka koko sydämeni, jos siksi tulee. Tässä on. Olen saanut
lordilta niin paljon rahaa, että puolet siitä riittää elinajakseni, ja
niin vähän rakkautta, että lavanto Seasterin upotessa puhalsi sen pois.
Ja tuon vaalean kaunottaren ääni värähti niin haikeasti, että itsekseni
päätin tehdä minkä voin, paikatakseni hänen särkyneet suhteensa.
Päätimme sitten lähteä pukuja hankkimaan. Tiedustelimme hotelli
Castilia Nuovan ovenvartijalta hyvää räätäliliikettä.
— Kyllähän täällä on kaksikin yhtä hyvää liikettä, mutta suosittelen
sitä, jota ulkomaalaiset käyttävät, kreikkalaista Filemon Daveiosta.
Hänen isänsä teki puvun kuningas Amadeolle, joka oli niin tyytyväinen
tähän pukuunsa, että antoi ritarimerkin räätälille.
Kun sitten tanssiaispäivänä saavuimme vanhaan hotelliimme, odotti
siellä Filemon Daveios, mukanaan uusi pukuni. Määräaikana lähdimme
juhlaan.
Kolmen Kuninkaan suuri halli oli muuttunut tanssisaliksi, jonka yhteen
nurkkaan oli rakennettu soittolava. Seiniä kaunistivat pohjoismaiden
liput ja kansainväliset signaaliviirit, puhumattakaan värillisistä
lyhdyistä. Suurissa salin viereisissä huoneissa, joiden leveät
ovet olivat auki, näki jos jotakin: lehtimajoja, virvoitusjuoma-
ja hedelmäkioskeja; siellä oli erityinen viinihuonekin. Ja lopuksi
mainittakoon varsin tärkeä huone, perimmäinen, johon kapteenit ja
perämiehet saattoivat vetäytyä, jos heidän kylmähkö luonteensa
espanjalaisen viinin vaikutuksesta joutui kiehumapisteeseen. Humalaisia
ei yleensä suvaita Espanjassa — eräs sen maan monia hyviä puolia.
Kun saavuimme juhlaan, olivat kaikki jo tulleet ja soittokunta asettui
parhaillaan lavalle. Soittokunnan muodostivat kerjäläismustalaiset,
jotka olivat vaeltaneet karhunkuljettajan ja hänen karhunsa
kulkueessa, ja joista jo aikaisemmin kerroin. Nyt ei heitä ollut
tuntea samoiksi ihmisiksi. He olivat puhtaita, tukat siistittyjä ja
esiintyivät loistavissa puvuissa, niin miehet kuin naisetkin. Kauniita,
miellyttäviä senjoritoja liikkui lattialla, ja juhlaa oli tullut
kunnioittamaan kaksi kuuluisaa toreadoria Madridista, ylellisen hienon
herrasmiehen asuun puettuina. Päähenkilöitä — kapteeneja, perämiehiä ja
heidän rouviaan — oli runsaasti.
Kesken kaiken melu hiljeni ja ne, jotka istuivat salin seinään
kiinnitetyillä sohvilla, nousivat seisaalleen. Sisään astui
viinikuningas José Cristoffer Lacave. Hän oli komea ja kaunis, päätä
pitempi kaikkia muita, suoraselkäinen ja voimakkaan näköinen. Hänen
tukkansa ja kulmakarvansa olivat tuuheat, valkoiset ja hyvin hoidetut.
Posket olivat sileiksi ajellut. Iältään oli hän 75-vuotias ja kotoisin
Madeiran saarelta, missä isänsä ensimmäisenä rupesi viljelemään
viiniköynnöstä suuren palon jälkeen, joka hävitti kasvullisuuden koko
saarelta.
Eivät ainoastaan ulkomaalaiset, vaan myöskin kaupunkilaiset vieraat,
joilla harvoin oli tilaisuus nähdä Grando senjoria, tunsivat
pienuutensa hänen rinnallaan. Tuo suuri mies esiintyi kuninkaallisesti,
mutta samalla vaatimattomasti ja ystävällisesti, kätellessään
vieraitaan ja lausuessaan heidät tervetulleiksi. Tuon jättiläisen
kädenpuristuksen jälkeen tuntui kuninkaallinen kädenpuristus varmaan
mitättömältä. Kun viinikuningas oli tervehtinyt vieraitaan, istahti
hän seinäsohvalle. Nuori, tumma ja tulinen senjorita tuli nyt hänen
viereensä seisomaan ja jäi siihen. Salissa kysyttiin ja kuiskailtiin.
Pian tiedettiin, että tyttö oli viinikuninkaan läheinen sukulainen ja
perillinen. Hän oli syntynyt Ferro-saarella, jonka yli ennen kulki
maapallon ensimmäinen puolipäiväpiiri. Sittemmin hän vanhempiensa
kuoleman jälkeen joutui Madeiraan sukulaisten luo ja oleskeli nyt
Grando senjorin toivomuksesta hänen kodissaan. Vanhus, joka jumaloi
tätä villiä tyttöä ja tuskin tiesi keinoja, millä suojella häntä
kaikenkaltaisilta vaaroilta, soi hänelle kuitenkin täyden vapauden.
Espanjalaisen tytön täytyy saada riehua aikansa. Nuoruusvuodet eivät
ole monet, eivätkä pitkät. Kun espanjalainen naimaton nainen on
täyttänyt kolmekymmentä vuotta, hän tuoksuu pomeranssin kuorelta. Kun
keski-eurooppalainen tai pohjoismaalainen naimaton nainen on täyttänyt
viisikymmentä vuotta, hän tuoksuu lavendelilta.
Soittolavalla näkyi liikettä; jotakin oli tekeillä. Tulinen
mustalaistyttö nousi seisomaan, helisti tamburiiniaan ja teki rajun
pyörähdyksen, sellaisen, johon ainoastaan espanjalainen mustalaistyttö
pystyy. Se oli espanjalainen fanfaari. Vanha viinikuningas nousi
seisomaan; kuin sähkötärähdyksen saatuaan nousivat myös vieraat
varpailleen, kurkoitellen ja katsellen ympärilleen. Vanha viinikuningas
piti lyhyen puheen. Hän lausui vieraansa tervetulleiksi, toivoen, että
nämä viihtyisivät muutaman kiitävän hetken hänen kattonsa alla. Hän
puhui hyvän viinin hyvistä ominaisuuksista ja hyvästä vaikutuksesta,
mutta myös pahasta vaikutuksesta, jos sitä väärin käytetään. Hän
pyysi pohjoismaisia vieraitaan viemään kotimaahansa hänen kiitoksensa
ja tervehdyksensä. Sitten hän nyökäytti ystävällisesti päätään ja
valmistautui lähtemään. Pieni perijätär, kietoen kädet hänen kaulaansa,
kuiskasi hänen korvaansa jotakin, ja vanhus vastasi taputtamalla
tytön poskea ja viitaten kädellään ikäänkuin sanoakseen: »Hoida
hyvin vieraita!» Kun viinikuningas astui ovesta kadulle, teki kansa,
kerjäläisetkin, kunnioittaen hänelle tietä. Yksi ainoa kerjäläinen
mankui almua, mutta muut vetivät hänetkin pois. Espanjassa oli
siihen aikaan tapana, vieläpä pakollistakin, että varakkaat antoivat
jonkin määrätyn summan kerjäläisille. Valtio otti, riippuen henkilön
varallisuudesta tai arvosta myös määrätyn prosentin, joka tosin oli
verrattain pieni. Henkilö, joka oli köyhä, mutta omisti arvonimen,
sai maksaa veroa, ellei tahtonut kadottaa sitä. Kunta ei vaatinut
mitään taikka hyvin vähän. Kerjäläiset nauttivat verosta, jonka itse
määräsivät. Sellainen oli kirjoittamaton laki.
Estella Lacave, pieni perijätär, otti nyt emännyyden huolekseen. Kun
viinikuningas oli sulkenut oven, niin Estella kutsui kapellimestarin
puheilleen. Tämä nousi, määräyksen saatuaan, kohotti tahtipuikkonsa
ja espanjalaisen valssin säveleet täyttivät tanssisalin. Yksi
toreadoreista, kuuluisa Don Basco, jonka suonissa juoksi ruhtinaallista
verta, ja jonka puolesta Espanjan ylhäisaatelisten naiset olivat
valmiit uhraamaan henkensä, astui Estellan eteen ja suuteli hänen
mäntillänsä lievettä, sanoen:
— Exelenza, saanko tanssia kanssanne?
— Ette.
Toreadori viipyi muutamia sekunteja tytön edessä.
— Miksi en, Exelenza?
— En tahdo! huusi Estella.
Toreadori seisoi hetken paikallaan ja heitti tulisen, kipinöivän
katseen tyttöön. Tämä katse olisi musertanut monta ylhäistä
espanjatarta. Sen edessä olisivat mannermaalla syntyneet senjoritat
luoneet alas katseensa, mutta saarelaistytön edessä toreadorin katse
painui maahan, ja hän hävisi tovereineen. Valssi, joka vähäksi ajaksi
oli tauonnut, alkoi uudestaan. Se oli jo alusta navakkaa, mutta
kiihtyi vähitellen myrskyksi. Eräs nuori komea merikapteeni pyöritteli
vuoroin Kirsteniä, vuoroin Hilduria. Kun oli pyöritty monenlaista
valssia, hyppien ja laahustaen myötätuuleen ja vastatuuleen, tuli
viimeiseksi myrskyvalssin vuoro. Siihen ottivat osaa kaikki vanhatkin
merenkävijät innokkaina kuin nuorukaiset. Vihdoin olivat vieraat
saaneet tarpeeksensa ja siirtyivät tanssin huumaamina läähättäen ja
päätään pidellen sisähuoneisiin. Ruotsalainen merikapteenikin jätti
norjattarien vanaveden ja lähti muiden mukana »pohjaamaan itseään».
Kapteeni Bäck ja Delfinen ensimmäinen perämies olivat jo saaneet
pohjalastinsa. He olivat rohkeimmillaan. Salista kuului taas soittoa.
— _Scotish I believe_, sanoi kapteeni Bäck.
— _Same I do_, vastasi ensimmäinen perämies. Kun nämä herrat alkoivat
keskenään puhua englantia, niin voi olla varma siitä, että he olivat
ihanassa nousuhumalassa. Scotish oli, niinkuin mainitut herrat luulivat
kuulleensa, täydessä vauhdissa, kun he astuivat salin ovesta sisään.
— Voi kauhistus, tulevatko nuo pyytämään meitä tanssiin, kun niin
vilkuvat tänne päin? sanoi Kirsten.
— Älä ole huolissasi, vastasi Hildur.
Merikarhut katselivat ympärilleen vähän aikaa. Sitten he koppasivat
kumpainenkin muitta mutkitta senjoritan kainaloonsa ja tanssi alkoi.
Tanssi kävi hyvin, varsinkin senjälkeen, kun senjoritat oppivat
tuntemaan sen mutkat. Merikarhut nostivat neitonsa korkealle ilmaan,
ottaen hänet taas vastaan vahvoin käsivarsin, niinkuin tässä tanssissa
tehdään. Norjalaiset tanssivat ja lepäsivät vuoron perään. Vähitellen
tuli saliin tupakka- ja juomasuojista enemmän meriväkeä, mutta pulskaa
ruotsalaista kapteenia ei näkynyt. Tanssin kauan Estella Lacaven
kanssa, kunnes Kirsten huusi minut luokseen. Kiitettyämme kaunista,
tummaa perijätärtä, lähdimme viinikuninkaan kemuista.
Kutsujen aikana oli lordi Lakeford palannut Englannista. Tapasin hänet,
kun olin lähdössä Delfineen. Hän oli ollut yötä Castilia Nuovassa ja
seisoi nyt valmiina hotellin eteisessä lähteäkseen Polestariin.
— Herra West, minne matka? kysyi hän.
— Hyvää huomenta, mylord, olen menossa Delfineen. Hildur ja Kirsten
ovat myös täällä. Olimme illalla Lacaven kutsuissa Kolmen Kuninkaan
hotellissa.
— En ehdi odottaa heidän heräämistään, sillä minun täytyy heti lähteä
Polestariin. Lähtekää mukaan Polestariin veneellä. Te poikkeatte
luonani ja jatkatte sieltä Delfineen.
— All right, niinkuin tahdotte, vastasin.
Polestarissa lordi kertoi, sytytettyään piippunsa ja maistettuaan
grogiaan, Englannin matkastaan. Hän oli muuten erinomaisen hyvällä
tuulella.
— En viivy kauan täällä, täytyy palata Englantiin. Tulevaisuuteni
vaatii. Olen nyt vapaa virallisesta vaimostani, ikävä kyllä. Vasta nyt
tunnen hänet. Hän olisi ollut valmis luovuttamaan pois kaikki, mitä
hänelle lain mukaan oli tuleva, kun vain sai takaisin tyttönimensä. Jos
suvaitsette, vaivaan teitä alasalonkiin.
Huvilaivan kapteeni ja ensimmäinen perämies olivat jo siellä. Pöydällä
oli joukko alkuperäisiä asiakirjoja jäljennöksineen. Ensimmäinen
perämies luki ensinmainitut paperit ääneen, minun seuratessani viimeksi
mainittuja. Sen jälkeen laivan kapteeni ja minä kirjoitimme nimemme
alle.