Tapanin jälkeisenä aamuna menin Delfineen, jota parhaillaan nostettiin
telakalle. Kapteeni seisoi kajuutan katolla ja oli komentavinaan,
vaikkei hänen käskyjään kukaan ottanut kuuleviin korviin; telakan
hallintohan piti huolen ja vastasi laivasta eikä sen päällystöllä eikä
miehistöllä ollut muuta tekemistä kuin pysyä laivassa ja katsella.
Kun laiva oli saatu sisään, tuettu ja portit pantu kiinni, rupesi
pumppauskone käymään. Yöllä tyhjennettiin telakka, ja seuraavana
aamuna oli meillä tilaisuus seisoa sen pohjalla ja katsella laivan
rungon vedenalaista osaa. Laivan miehistö murisi, kun ei ollut saanut
keittoruokaa; laivassa ei näet valkeanvaaran vuoksi voinut tehdä tulta
sen ollessa telakalla. Koetin lohduttaa miehiä sillä, että parin päivän
perästä kielto mahdollisesti peruutettaisiin, ja se peruutettiinkin.
Suursyömäri Gundersen manasi, ettei hän koskaan ennen ole ollut
sellaisessa nälkälaivassa. Kokki nauroi ja oli mielissään. Timpermanni
ja pursimies arvelivat, ettei nyt naisväkikään pääse laivaan, eikä
päällystökään, lisäsi Löflund. Hyvästelin kapteenin ja ensimmäisen
perämiehen ja ilmoitin lähteväni Villa Castaan.
Villa Castassa ei näkynyt ketään. Viimein vahtiukko ilmestyi näkyviini
ilmoittaen, että senjora ja pieni senjorita olivat menneet kaupungille.
Margerita oli kuitenkin keittiössä lämmittämässä.
Ilma oli kolea ja raaka. Huvila-alueen puut olivat lehdettömät,
lukuunottamatta pinjoja, jotka, kuten meillä Pohjolassa havupuut,
viheriöivät alati. En viitsinyt jäädä sinne yksin, vaan lähdin
kävelemään Pontalisiin päin. Kuljettuani vähän matkaa tuli pitkä,
meluava jono vastaani. Kuului kaikenlaisia ääniä, ihmisten, elukoiden
ja soittokoneiden. Arvasin heti, että jollen ajoissa väisty tieltä, ei
minun käy hyvin. Ennätin hypätä syvän ojan yli, kun jo tiheän roikan
etukaarti marssi ohitseni. Ensimmäisinä tuli kerjäläisiä, joita johti
heidän päämiehensä kerjäläiskuningas, sitten tuli ammattiylioppilaita,
joilla oli nauhoista riippuvia kitaroita tai mandoliineja, joita he
soittivat, laulaen kukin omaa nuottiaan, sitten aaseja ja muuleja,
mustalaisia, naisia ja miehiä, ja viimeiseksi karhunkuljettaja, joka
rautaisessa riimunvarressa talutti puolijuoksua suurta ruskeata
karhuansa. Yht'äkkiä rupesivat kaikki aasien ja muulien säestäessä
huutamaan täyttä kurkkua. Karhu oli päässyt irti kuljettajansa kädestä,
ja siitä tämä melu ja hälinä. Karhumies huusi niin paljon kuin jaksoi:
— Ottakaa piru kiinni riimunvarresta, niin se ei pääse puremaan!
Mutta kulkue teki tietä pirulle ja kiitti onneansa, kun pääsi pois
alta. Moni kaatui suin päin ojaan, mutta oli silti mielissään; olihan
sekin parempi kuin joutua karhun kouriin. Viimein karhu, jonka
kintereillä jo karhunkuljettaja oli, hätääntyi, sotkeutui riimunvarteen
ja kaatui. Ihmisjoukon hätähuudot muuttuivat nyt ilohuudoiksi ja karhun
lyhyt vapaus vankeudeksi. Kuljettaja piiskasi rautaketjulla karhua,
joka mölisi kauheasti; ja mitä tuskallisemmaksi mölinä kävi; sitä
suuremmaksi väkijoukon ilo.
Niin meni päivä toisensa jälkeen, kunnes kaksi viikkoa oli kulunut
Polestarin lähdöstä. Olin joka toinen päivä käväissyt veneellä
katsomassa Delfineä. Korjaustyö telakalla oli sujunut hitaasti,
sillä siellä tehtiin huolellista työtä. Eräänä päivänä lähdimme,
Kirsten, Magda ja minä, jätkien veneellä kaupunkiin. Ulkopuolisella
satamaselällä tuli huvilaivan tapainen kaunis alus, jonka mastossa
liehui Englannin lippu. Se näytti lähenevän satamaa.
— Tuolla tulee Polestar.
— Onkohan se Polestar?
— Varmasti, sanoin.
— Viimeinkin!
— Soudetaanko vastaan?
— En minä teidän sijassanne olisi niin hätäinen.
— Olette ehkä oikeassa, vastasin. — Mutta onko nyt välttämätöntä mennä
kaupunkiin?
— Onpa hyvinkin. Odotan kirjettä äidiltäni, mutta voimmehan jättää
matkamme huomiseksikin.
Käännyimme takaisin Villa Castaan, ja soutajat jäivät sinne yöksi,
voidakseen heti aamulla viedä meidät kaupunkiin. Istuimme taas
huvilassa lämpöisen kamiinan ääressä. Margerita kantoi sisään
teevehkeet. Espanjattareksi oli hän omituisen punainen poskiltaan ja
hermostunut.
— Kun ei vain olisi kadottanut sydäntään, tuo tyttö. Olen ollut
huomaavinani, että toinen soutajistamme, mustaverinen, on asettanut
koukkujaan kalaveteen, arvelin.
— Kuu nousee! huusi Magda.
— Mahdotonta, sanoin minä, ei sitä vielä näy pitkään aikaan. Vasta
aamulla se näkyy ja silloinkin vain sirppinä.
— Katso, West, mikä tuolla sitten loistaa? Parvekkeen edusta oli
valaistu. Arvasin heti, mitä se tiesi. Hildur juoksi ylös portaita
kahden Polestarin matruusin saattamana. Näillä oli lyhdyt käsissä.
— Vihdoinkin! huudahti Kirsten.
Hildurin tervehdys oli lyhyt ja hermostunut. Hän paiskautui
päällysvaatteineen korituoliin istumaan.
— Mikä sinulle on tullut, Hildur?
— Anteeksi, poistun heti, että saatte puhua kahden kesken, sanoin.
— Minulla ei ole mitään salaisuuksia, istukaa vain ja kuunnelkaa.
Saavuin tänne muutama tunti sitten. Lakeford ei ole mukana; hän
lähti pikakyytiä Lontooseen. Hänen asianajajansa sähköttivät
hänet sinne, sillä lady Emmely on suostunut antamaan avioeron,
jota James jo aikaisemmin oli pyytänyt. Ehkä asia jo on selvä ja
avioero valmis. Kahden viikon kuluttua hän on täällä ja sitten...
Siitä luostarineidosta meillä oli paljon vaivaa. Jouluaamuna, kun
nostimme ankkurin, pyrki laivaan eräs siviilipukuinen herrasmies,
joka tiedusteli, oliko siellä Madridin luostarista karannut noviisi.
Sillä välin kuin se herra seisoi veneessä ja jutteli markiisin ja
Jamesin kanssa, minä juoksin ja piilotin tytön. Kun mies oli näyttänyt
valtakirjansa, sai hän nousta laivaan, mutta ei löytänyt mitään.
Luostarineito ja markiisi hermostuivat kuitenkin niin, että aikoivat,
sivuuttaessamme merellä amerikkalaisen lastihöyrylaivan, joka näytti
kulkevan lounaista kohden, puhutella sen päällystöä. Lordi sentään ei
suostunut siihen. Kun tulimme Biarritziin, niin James nousi heti maihin
ja vei luostarineidon ja markiisin mukanaan Englannin lähetystöön.
Hänen palatessaan laivaan, etsittiin sieltä Elisabethia parhaillaan.
Protestanttisessa maassa ei se olisi tullut kysymykseenkään. Espanja
ja Ranska vetivät yhtä köyttä näissä asioissa. Seuraavana päivänä he
siirtyivät englantilaiseen parkkilaivaan, johon olivat mönsträtyt,
markiisi ruokavarojen hoitajaksi ja luostarineito keittäjäksi. Laiva
lähti samana päivänä Etelä-Amerikkaan.
— Etelä-Amerikkaan, keltaruton pesään! huomautti Kirsten.
Hildur lähetti pois Polestarin miehet ja jäi Villa Castaan. Seuraavana
päivänä menin Delfineen, jossa Löflund kertoi, että poliisi oli ollut
siellä etsimässä sitä henkilöä, joka lordi Lakefordin kanssa oli
käynyt Sevillassa pahanteossa. Kysäisin, mitä he poliisille sanoivat.
Timpermanni oli puhunut poliisin kanssa, mutta hän ei sattunut olemaan
laivassa. Löflund kehoitti minua menemään parempaan suojapaikkaan kuin
Villa Casta oli. Nähtävästi oli hän ilmoittanut asuinpaikkani, sillä
kun tulin Villa Castaan, odotti minua siellä siviilipoliisi. Hildur
purki suuttumustaan, mutta Kirsten ja Magda istuivat hiljaa itkien.
Ajattelin hetkisen asiaa ja tuumin: »Hullu tässä tunnustakoon.»
— Te olette Sevillassa auttanut erään noviisin pakenemaan lordi
Lakefordin huvilaivaan. Hän on karannut eräästä Madridin luostarista.
Tunnustatteko? alkoi poliisi.
— Valhe, vastasin.
— Seuratkaa minua, käski hän lyhyesti.
— Kyllä seuraan, mutta huomautan teille samassa, että minua suojelevat
Norjan ja Englannin liput, jotka ovat ystävällisissä suhteissa
toisiinsa.
Polkaisten jalkaansa lattiaan Hildur käski poliisin mennä tiehensä.
Kirsten taas tarttui kiinni käteeni ja sanoi itkien:
— Sinun täytyy kait mennä, rukoilen puolestasi. Muista, ettet puhu
liikoja. Ole ennemmin ovela ja kohtelias. Mutta liiallinen nöyryys ja
myöntyväisyys eivät nekään sovellu.
Poliisi ja poliisivankilan viranomaiset olivat kohteliaita ja
hyväntahtoisia. »Saakohan täällä tupakoida ja annetaanko täällä
ruokaa», kysyin itsekseni vankikopin seiniä tarkastaessani. Taskustani
löysin kolme sigariittaa; ne poltin kymmenessä minuutissa.
Vanginvartija ilmestyi näkyviini tiedustellen, olinko tupakoinut.
Selitin, että jo olin polttanut, mitä minulla oli ja kysyin saanko
ruokaa.
— Ruoka-aika on kohta.
Tuumiskelin sitten, minkälaatuisen rangaistuksen saan, jos
syyllisyyteni tulee näytetyksi toteen. Ja sehän on helppo asia
Pyreneitten niemimaalla. Kumpikohan on suurempi rikos: auttaa murhaajaa
pakenemaan vai varastaa noviisi luostarista? Teloittavatkohan
espanjalaiset pahantekijöitään hirttämällä vaiko giljotiinilla? Nämä
seikat eivät kuitenkaan minua sen enempää vaivanneet. Mielestäni oli
Kirstenin ja Hildurin velvollisuus lähettää minulle ruokaa ja tupakkaa
nyt heti, sillä nälkäkuolema käy pitkälliseksi. Mahtaakohan lordi nyt
mennä lailliseen avioliittoon Hildurin kanssa, kun on päässyt eroon
Emmely Ethelstonesta? — Saa nähdä, sallitaanko tässä maailmassa vielä
kerran täyttää vatsansa hernekeitolla? Näenköhän enää milloinkaan
Kirsteniä!
Näitä tuumiessani minulle tuotiin ruokaa. Vehnäleipä — vastaleivottu
ja hyvänmakuinen — tarpeeksi suuri tyydyttämään espanjalaista, mutta
ei suomalaista merimiestä, kalakeittoa, joka oli tehty haikalan sukuun
kuuluvasta maukkaasta kalasta. Keitossa oli espanjalaisen tavan mukaan
ylenmäärin sipulia. Palan paineeksi oli manzanillaa; pidin sitä
erityisenä huomaavaisuutena.
— Viekää pois tuo manzanilla. En tahdo nähdäkään sitä.
— Ette tahdo manzanillaa, parasta viiniä! Kelpaako sitten tinto?
— Kyllä kelpaa, sehän on väkevää ja huojentaa huolia. Voinko saada
vielä pari samanlaista vehnäleipää, että pääsisin edes pohjalastiin?
— Kyllä, mutta niistä menee eri maksu, kymmenen senttiä.
Maksoin etukäteen kymmenen senttiä ja sain leivät. Syötyäni nukuin
makeasti kovalla penkillä ja heräsin, kun kopin ovi aukeni ja sisään
astui näöltään minun ikäiseni, hyvin puettu espanjalainen herrasmies.
Miellyttävän näköinen — silmissä vain villi kiilto.
— Mitä teillä on asiaa? kysyin.
— Olin juuri pääsemäisilläni pakoon. Ympärilläni oli noin satalukuinen
kansalaismuuri, joka luuli minun jo livahtaneen, mutta erehtyi. Jouduin
poliisin huostaan, joka toi minut takaisin tänne. Anteeksi, että
häiritsen, en ole tehnyt mitään, joka olisi laitonta. Olen vain sanonut
mielipiteenäni, että kuningas olisi ammuttava. Mitä te sitten olette
tehnyt?
— Se ei liikuta teitä.
— Niinhän se onkin. Teidät on tänne vaivattu syyttä niinkuin minutkin.
Tässä maassa, synnyinmaassani, ei ole näköjään suvaitsevaisuutta eikä
ritarillisuutta. Ehkä saan esittää itseni: Don Antonio Castigan,
Alibantesta. Isäni oli englantilainen. Olisin valmis itkemään, kun
ajattelen, että ritarillisuus ei enää ole muuta kuin sanantapa.
— Don Quijote vei sen mukanaan hautaan, sanoin.
— Älkää saattako vertani kuohumaan, senjor, viisasteluillanne. Olen
espanjalainen aatelismies Kun viittaatte Don Quijoteen, tarkoitatte,
että me täällä vanhassa Espanjassa olemme leikkikaluritareita Sanon
teille, senjor pohjoismaalainen, että jos senjor Cervantes palaisi
elävänä tänne, niin lynkkaisin hänet. Te typerät pohjoismaalaiset,
jotka elätte hylkeen rasvalla, luulette Cervantesta suureksi
kirjailijaksi sen tähden, että hän kirjoitti Don Quijoten.
— Pienempää suuta, Don Quijote! Olette häirinnyt untani.
Heittäydyin pitkäkseni penkille.
— Jos minulla olisi ase, niin vaatisin teidät kaksintaisteluun,
sivistymätön napaseutulainen.
Nousin pystyyn ja selitin, ettei minullakaan ollut asetta, sillä
ase otettiin tänne tullessa pois, mutta ovathan kädet ja jalat
jäljellä tappelua varten. Ja siinä samassa Don antoi minulle tuntuvan
korvapuustin. Käden käänteessä tartuin vastustajani ruhoon ja painoin
hänet lattiaan. Hän alkoi valittaa, että jalka nyrjähti ja pyysi
ylös. Hän pääsikin, mutta jalka nyrjähti taas. Kesken kahakkaa aukeni
kurkistusluukku ovessa, ja vahti tirkisti sisään.
— Täällähän tapellaan, mutta puhutaan siitä toiste. Eräs henkilö tahtoo
tavata teitä, senjor.
Näin luukun reiästä Kirstenin seisovan oven takana. Sanoin vahdille,
että haluaisin puhua kahden kesken senjoran kanssa.
— Te, kuningasmurhaaja, saatte mennä toiseen koppiin, sanoi vahti.
Ovi aukeni, Antonio Castigan poistui, ja Kirsten astui sisään.
Tiedustelin, kuinka hän oli päässyt tänne.
— Rahallahan pääsee. Toin sinulle sigariittoja ja käskin vahdin
toimittaa hyvää ruokaa ja kaikkea, mitä mahdollisesti voit tarvita.
Samalla kysyin viranomaisilta, kuinka suuren rangaistuksen voit saada,
jos rikos, josta sinua syytetään, tulee todistetuksi. Vuoden vaiheilla
vankilaa, arvelivat he. Mutta ole nyt levollinen, teemme kaiken
voitavamme.
Kahden päivän kuluttua otettiin juttu esille. Eräs minulle tuntematon
mies oli vapaaehtoisesti saapunut kuulusteluun. Hän vannoi nähneensä
minut erään kalpean, sairaannäköisen nuorukaisen kanssa menevän
ensimmäisen päivän iltana Sevillan satamarannasta lordi Lakefordin
huvilaivaan, joka oli ankkuroitu Guadalquivirillä. Seuralaiseni
oli mies eikä nainen. Hän oli ollut ylimääräisenä poliisina, joita
sellaisten juhlien ajaksi asetetaan, ja itse tutkinut ja kuulustellut
meitä. Tämän lisäksi hän vielä näytti Sevillan satamaviranomaisten
antaman määräystodistuksen.
— Asia on selvä, senjor, syytetty on vapaa, sanoi puheenjohtaja.
Lähdimme ulos yksissä, tämä ystävällinen vieras mies ja minä.
— Tunnetteko nyt minut? kysyi vieras mies.
— En, vastasin minä.
— Olin kintereillänne koko ajan Sevillassa. Katselin miestä tarkoin,
mutta häntä oli mahdoton tuntea. Ehdotin, että poikkeaisimme Kolmen
kuninkaan kapakkaan juomaan kupin kahvia ja pienen konjakkarin leikin
lopettajaisiksi.
Ravintolan suuressa salissa seisoivat Hildur, Kirsten ja Magda
kerjäläisjoukon ympäröiminä. Kun lähestyimme norjattaria, kävivät
kerjäläiset hiljaisiksi.
— West! kuinka olet täällä? Olimme juuri aikeissa tulla vankilaan sinua
tapaamaan!
— Tämän miehen ansiosta olen nyt vapaa. Hän on vannonut, ettei
luostarineito olekaan nainen, vaan mies. Esittäisin hänet, jos vain
tietäisin hänen nimensä.
— Vanhoja tuttuja, vastasi vieras. — Istukaa tässä, tulen heti takaisin.
Tuijotimme kaikki hänen jälkeensä. Sitten kerroin oikeudenkäynnistä.
— Vaaleaverinen! huusi Magda, kun vieras mies tuli takaisin.
Olimme kaikki ylen hämmästyneitä ja puhkesimme nauruun. Kysyimme,
kuinka hän uskalsi julkisessa paikassa näytellä silmänkääntäjää.
— Se on hyvin tavallista täällä, vastasi hän ja lähti ulos, pyytäen
meitä odottamaan.
Kun parikymmentä minuuttia oli kulunut, astui ovesta sisään poliisi ja
seisahtui keskelle lattiaa. Aluksi ihmettelimme, mitä hän töllisteli,
mutta sitten huudahti Kirsten:
— Voi, kun et lähtenyt aikaisemmin täältä, ehkä vaaleaverinen on
liitossa poliisin kanssa!
— Nyt se tulee tänne! sanoi Magda.
Kirsten tarttui käteeni ja Hildur nousi uhkaavan näköisenä, kun poliisi
lähestyi.
— Sevillan poliisi! kuiskasin miehen korvaan, niin että norjattaret
kuulivat ja puristin hänen kättään.
Poliisi kertoi, että hän jo Oxfordissa oli hämmästyttänyt mimiikallaan
ja naamioimistaidollaan sekä professoreja että ylioppilaita.