Cadizin tuomiokirkon alla on maanalainen kirkko, samanlainen kuin
päätemppelikin. Pääsy sinne on kielletty muulloin kuin suurina
kirkkojuhlina. Päätimme mennä katsomaan jumalanpalvelusta, joka
pidetään sen kirkon pyhille asukkaille kaikkine juhlamenoineen. Siihen
kuuluu ihanaa hengellistä laulua ja soittoa kuuluisilla maanalaisen
kirkon uruilla. Yksi kirkon suurimmista nähtävyyksistä on sarkofaagi,
jossa lasikannen alla nukkuu palsamoituina kaksi nuorta, kuvankaunista
naista rinnatusten, toinen sinisessä, toinen keltaisessa silkkipuvussa.
Se oli todella kaunis näky. Kirkosta menimme Kolmen kuninkaan hotelliin
kahvia juomaan. Sieltä lähdimme kahden laiskan hevosen vetämillä
vuokravaunuilla Villa Castaan, jonne saavuimme vasta pimeän tultua.
— Nyt on joulu lopussa, puhkesi Kirsten puhumaan, — emmekä ole enää
vanhassa Norjassa, kun jätimme Delfinen oman onnensa varaan. Ikävää
oli lähteä Delfinestä, mutta elämä siellä on mahdotonta tuon kauhean
ihmisen tähden. Juomatovereista tosin olisimme pian päässeet, eivätkä
he toiste olisi pistäneet nenäänsä meille, mutta tuo kauhea Bäck.
Läksin tapaamaan vanhaa vahtimiestä, joka asui eri rakennuksessa. Hän
kertoi tyttärensä olevan joulukirkossa, mutta pian palaavan. Ukko
tarjoutui auttamaan meitä siinä, missä voi, ja läksi kellariin. Vähän
ajan kuluttua hän toi muutamia säilykepurkkeja ja pullon viiniä. Sitten
hän laittoi tulen hallin kamiinaan, täytettyään sen kivihiilillä. Kun
olimme syöneet, Kirsten lämmitti makuuvaatteet Magdalle ja pani hänet
nukkumaan. Ukko jäi ratoksemme keittiöön. Kirsten kertoi vanhukselle,
että häntä peloittaa asuminen täällä yksinäisessä huvilassa. Kun siinä
keskustelimme, huomasimme, että kaksi miestä läheni taloa. He aikoivat
nousta kuistille, mutta jatkoivat hiljaa ja varovasti kulkuansa
keittiön oven luo.
— Mitähän nuo täältä hakevat? kysyi Kirsten.
— Varmaankin he tietäessään, ettei lordi ole kotona, oikaisevat
huvila-alueen kautta Pontaliseen, mutta voi heillä kyllä olla asiaakin
huvilanvahdille tai hänen tyttärelleen.
Kun menin kuistille, ei miehiä näkynyt eikä kuulunut. Ukko astui
samassa sisään ilmoittaen, että keittiön oven takana on kaksi miestä,
jotka haluavat puhutella senjora Kirsteniä.
— Käskekää heidän mennä kuistin portaiden luo, sanoin, ja menin
tapaamaan miehiä.
— Hyvää päivää, senjor.
— En tunne teitä, vastasin.
— Ettekö tunne meitä, senjor toinen perämies? Näimme teidät kuolleiden
kirkossa ja puhuttelimme sitten kokkia, joka kertoi, että menette yöksi
Villa Castaan. Koska tämä paikka on näinä öinä vähän rauhaton, tulimme
tänne turvaksenne.
— Ahaa, jopa tunnen. Astukaa kuistille, niin juttelemme vähän, sanoin.
Toinen vanhoista ystävistä, jätkistä, unohti näytellä espanjalaista ja
rupesi puhumaan englantia.
— Odottakaa täällä vähän aikaa, niin kerron tulostanne rouva
Kirstenille.
Kirsten tuli hiukan totiseksi, kuultuaan jätkien yöllisestä käynnistä.
Vakuutin hänelle, ettei meidän tarvitse pelätä näitä miehiä. He
tietävät hyvin, ettei täällä ole suuria rahoja. Päinvastoin he ovat
meidän ystäviämme, jotka ovat uskaltaneet henkensä edestämme.
— Hyvää iltaa, vanhat ystävät, tervehti Kirsten. — Me olemme teille
suuressa kiitollisuuden velassa.
— Iltaa, rouva, niin mekin olemme. Kun se vaarallinen, mutta hauska
seikkailu Vittorion luona tuli tunnetuksi, ei meillä ole ollut työn
puutetta, sanoi valkoverinen.
— Jos olisitte oikeauskoinen katolinen, senjora, tulisi teistä
kuolemanne jälkeen pyhimys, sanoi mustaverinen.
— Muistatteko, sir, nähneenne minut muualla, kuin Cadizissa? kysyi
valkoverinen hyvällä englanninkielellä.
— En muista missä olisin teidät ennen nähnyt.
— Olkaa hyvä ja tulkaa sisään, niin saamme jutella.
— Kiitos kunniasta, tulemme mielellämme.
— Istukaa. Missä olette oppinut puhumaan englantia?
— Gibraltarissa, jonka muurien sisällä synnyin. Isäni oli linnoituksen
lääkäri ja tietysti englantilainen, äitini espanjatar. Isä elää vielä,
mutta äiti on kai kuollut. Suoritettuani lainopillisen tutkintoni
Oxfordissa lähdin Yhdysvaltoihin ja perustin asianajotoimiston. Kauan
en saanut asua siellä, sillä asianhaarat pakottivat minut yht'äkkiä
lähtemään seudulta.
Valkoverinen oli paljastettuaan entisyytensä muuttunut nöyrästä,
kohteliaasta jätkästä itsetietoiseksi herrasmieheksi.
— Mitkä asianhaarat, jos minun on lupa olla utelias? kysyi Kirsten.
— Ammuin erään roiston, pelastaakseni ystäväni kuolettavasta
laukauksesta. Minun onnistui päästä pakoon, ja elän täällä jätkänä.
Olen tyytyväinen olooni, etenkin kun olen saanut hyvän työtoverin.
Mahdollisesti minulle vielä koituu paremmatkin päivät.
— Saanko auttaa teitä, jos olette tilapäisessä rahapulassa?
— Tilapäisessä rahapulassa, mutisi vaaleaverinen itsekseen. — Ette,
rouva Bäck, tällä hetkellä emme ole ammattisoutajia emmekä jätkiä.
Pimeys ja valo alkoivat taistella herruudesta. Vieraamme lähtivät pois.
Minä istuin hallissa, koettaen pitää vireillä ikuista tulta. Kirstenin
ja Magdan makuuhuoneen ovi oli auki. Peitin viltillä nukkuvan äidin
lapsineen ja panin viimeiset hiilet kamiinaan, jonka jälkeen vaivuin
uneen puusohvalle. Kun heräsin ukon koputukseen, oli pääni alla tyyny
ja päälläni viltti. Ukolla oli korillinen kivihiiliä muassaan; hän
täytti kamiinan ja sytytti hiilet. Tytär Margerita saapui nyt myös
keittiöön, ja ennen pitkää olikin kahviaamiainen pöydässä.