Oli jo pimeä, kun tulin prikiin. Delfine-parka, oletpa sinä kurjan
näköinen, ajattelin itsekseni. Taklaasista ei ollut jäljellä muuta
kuin alamastot, jotka seisoa törröttivät tyhjinä. Kansi oli täynnä
raakapuita, tankoja, vantti- ja partuunitouveja, vanhoja köysiä ja
kaikenlaista muuta rojua, mikä tulee näkyviin, kun purjelaiva riisutaan
alastomaksi. Paraatiporrasta ei tietysti ollut. Laivaan päästiin vain
nuoratikkaita myöten, jotka niitä pitkin noustessa keikkuivat sinne
tänne. Ensimmäiseksi näin kokin. Hän tuli vastaan kuin vanha tosi
ystävä ainakin. Puristin lämpimästi hänen kättään.
— Laivassa ei ole ketään päällysmiehistä. Kapteeni ja ensimmäinen
perämies menivät joulua viettämään tuonne stavangerilaiseen. Anteeksi,
että täällä on tämän näköistä. Arvelimme, että joulusiivous on turha,
kun kapteeni ja ensimmäinen perämies ovat poissa kotoa hankkimassa
joulukohmeloa, Emme tietäneet, että toinen perämies tulee tänne.
Kanssin kyllä olemme puhdistaneet, selitti kokki.
— Onko teillä mitään jouluruokaa?
— On, ja hyvää ruokaa ja paljon ruokaa ja sitäpaitsi tupla
viiniransuuni. Eikä meitä ole työllä tapettu, mutta...
— Mitä?
— Suomalainen Löflund on vähän sairas. Hän sai selkäänsä, kun alkoi
tapansa mukaan parjata kapteenskaa selän takana. Silloin timpermanni
suuttui ja antoi hänelle kunnollisen joululöylyn.
— Vai niin, sanoin ja menin kanssiin, jossa kaikki muut, paitsi
Löflund, istuivat kirkkovaatteissaan.
Tervehdittyäni heitä toivotin pojille hyvää joulua, johon timpermanni
vastasi:
— Samaa toivotamme teille. Kapteeni ja ensimmäinen perämies menivät
tuonne stavangerilaiseen viettämään Vapahtajamme syntymäpäivää.
Mitenkähän sitten sitä viettänevät, huokasi hän, pannen kätensä ristiin.
Timpermanni oli jumalinen mies, muttei ehdottomasti raitis. Hänellä oli
tapana sanoa: »Jumala lukee synniksi, jos joku juo niin paljon, että
oksentaa, tai syö niin paljon, että halkeaa.»
— Delfinessa nyt istutaan ja vietetään viimeistä joulua tässä
maailmassa. Keltarutto korjaa meidät melkein kaikki Riossa, mutta
tapahtukoon Jumalan tahto! Ikävä vain, ettei tule haudatuksi siunattuun
maahan, vaan poltetuksi sammuttamattomalla kalkilla. Mutta kalliiksi,
kovin kalliiksi tulisi haudan kaivaminen tällaiselle miesjoukolle.
Nuoremmat matruusit olivat perinpohjin väsyneet tähän timpermannin
alituiseen jeremiaadiin. — »Antakaa nyt meille edes joulurauha,
timpermanni», pyysi eräs heistä ja siihen pyyntöön yhtyivät kaikki.
Koska priki oli kokasta kiinnitetty tokkaan ja peräkeulasta tiktaaliin,
ei etustaagissa tarvittu lyhtyä. Joulun kunniaksi sytytimme kolme
lyhtyä palamaan: yhden laivan peräpuoleen, yhden keskilaivaan ja
yhden kokkaan, niin korkealle, että ne näkyivät satamaselälle muihin
laivoihin. Kokki hyöri keittiössä, räiskyttäen rasvaa. Nälkäisten
merimiesten sieraimia kutittava tuoksu levisi laivaan, ja hiljainen
tuuli vei sen pitkälle, ehkä Pontalisiin asti, jossa asui paljon
köyhää kansaa. Aamupäivällä oli laivaan lähetetty paljon ruokaa:
tuoretta lihaa, läskiä, monenlaisia vihanneksia, suuri savustettu
kinkku, vehnäjauhoja, riisiryyniä, kapakalaa, suuri korillinen hedelmiä
ynnä muuta, ynnä muuta. Sörensen oli kirjoittanut ja määrännyt, että
joulua on vietettävä komeasti. Menin kajuuttaani, jossa vallitsi
suuri epäjärjestys. Kaksi miehistä alkoi heti siivota ja järjestää.
Salongissa lämmitettiin heti iso kamiina kivihiilillä kuumaksi. Ovet
avattiin, jotta lämmin pääsi joka komeroon. Vielä puhdistettiin
kapteenin ja ensimmäisen perämiehen hytitkin. Kosteanlaiset
makuuvaatteet kuivattiin. Kirstenin hytti siivottiin, — kaikkein
huolellisimmin. Hänhän oli laivan hyvä hengetär ja merimiesten
jumaloitu kuningatar. Suuret lamput paloivat kajuutassa, levittäen
lämpöä ja öljyn hajua. Jouluilta olikin erinomaisen kylmä.
— Missä Löflund on? kysyin.
— Hänhän makaa purjehytissä sikahumalassa. Saatuaan timpermannilta
joulukylvyn, hän joi oman ja timpermanninkin viiniannoksen, mutta kyllä
hänestä mies tulee, kun hiukan selviää. Hän uhkaa karata laivasta
timpermannin mukana, elleivät he saa mönsträtä irti laivasta, joka on
veden päällä uiva helvetti.
— Delfine, hoi! kuului laivan sivulta.
Arvasin heti, kuka huusi laivaa, ja käskin miesten mennä katsomaan.
— Ovatko kaikki miehet laivassa? kuulin Kirstenin kysyvän.
— Eivät ole. Kapteeni ja ensimmäinen perämies viettävät joulua
stavangerilaisessa.
Menin reelingin luo, nostin lakkiani ja kysyin, tarvitsiko rouva Bäck
jotakin. Hän selitti tahtovansa tulla laivaan. Koetin vakuuttaa, että
oli kovin hankalaa naisten päästä, kun ei ole paraatirappua.
— Miksi ei sitä ole?
— On vaikea pitää sitä paikoillaan, kun kaikki on mullin mallin
laivassa. Sitäpaitsi ei tänne oikeastaan voi ottaa vastaan naisia ja
lapsia, kun laiva on näin korjattavana. Ja niinkuin tiedätte, minä
tulin tänne pari tuntia sitten. Jos tarvitsette jotakin, koetan hakea
teille.
— Kuulittehan, että aion tulla laivaan, siinä kaikki.
— Hyvä! vastasin.
Heitin köysiportaat yli reelingin, hyppäsin veneeseen ja tartuin
kylmästi minulle ojennettuun käteen. Se oli sekin kylmä. Tervehdin
sitten Magdaa ja lausuin iloni siitä, että lapsi oli tullut. Tyttönen
oli myös iloissaan ja pyysi, että nostaisin hänet laivaan. Magda
hinattiinkin suuressa hedelmäkorissa ja hänen ärtyisä äitinsä
pursimiestuolissa kannelle.
— Hyvää iltaa pojat ja hyvää joulua! sanoi Kirsten, nähtyään miehet.
— Samaa kapteenskalle, vastasi timpermanni.
— Täälläpä on juhlallista ja joulun näköistä, ihmetteli rouva.
— On, sen jälkeen kun toinen perämies tuli laivaan ja viritti oikean
jouluhengen, vastasivat pojat.
Kirsten pyysi sitten, että laatikot ja korit nostettaisiin veneestä
kannelle. Soutumiehille laski hän veneeseen kaksikymmentä pesetaa,
toivottaen heille hyvää joulua.
— Madonna teitä varjelkoon, rakas senjora, vastasivat jätkät.
Kirsten oli Polestarin veneellä lapsensa kanssa mennyt ostoksille
kaupungille, josta reippaat jätkät toivat hänet Delfineen. Käytyään
tarkastuksella, ensin kajuutassa ja sitten laivan muissa osissa hän
sanoi:
— Toinen perämies, minusta tuntuu, kuin olisin kotona vanhassa,
rakkaassa Norjassa.
Jungmanni oli rouvan tarkastusmatkalla taluttanut Magdaa kädestä, ettei
pienokainen lankeaisi kannella olevaan törkyyn, joka nyt tosin oli
koottu järjestettyihin kasoihin. Hän seurasi emäntäänsä kajuuttaan ja
oli hänen avustajanaan. Jonkin ajan kuluttua kyseli Kirsten minulta,
saisimmeko jouluruokaa ja mihin aikaan.
— Kyllä saamme. Mihin aikaan tahdotte aterioida?
— Milloin te sitten tahdotte? hän kysyi.
— Miesten juhla-ateria alkaa kohta, syön heidän kanssaan kanssissa.
— Miksi ette aterioi Magdan ja minun kanssa?
Jungmanni sai poistua. Kirsten talutti Magdan keittiöön ja antoi
kokille määräyksen kattaa joulupöydän kaikille salonkiin.
Kun kello oli kahdeksan, kuului Delfinen soittokellosta taas
ensimmäiseksi kahdeksan lasia ja heti sen jälkeen muista sisäsataman
laivoista. Laivan asukkaat kokoontuivat kaikki kajuutan etupuolelle
lyhdyn alle virsikirjoineen laulamaan jouluvirttä. Sen alkoi
Kirsten kauniilla voimakkaalla äänellään. Laivan v.t. päällikkö,
toinen perämies, luki merilaissa säädetyn rukouksen, jonka jälkeen
veisattiin virren viimeinen säkeistö. Täten juhlan henkinen ohjelma
oli suoritettu. Sitten kutsuttiin miehistö jouluaterialle. Kun kaikki
olivat istuutuneet pöydän ääreen, luki Magda ruokarukouksen. Juhlahuone
oli koristettu valtakunnan lipuin ja kansainvälisin signaaliviirein.
Ennenkuin kukaan oli ehtinyt edes aloittaa, sanoi alimatruusi
Gundersen, joka oli laivan etevin suursyöjä:
— Saakohan tässä istua kauan?
— Olkaa hyvä ja istukaa niin kauan kuin tahdotte ja syökää niin paljon
kuin jaksatte, vastasi Kirsten.
Magda kurkisteli ja laski miehiä sekä avasi jo suunsa kysyäkseen
jotakin, mutta sai äidiltään varoitusmerkin. Vähän ajan kuluttua hän
taas katseli ja laski.
— Missä Löölund on? sai hän viimein sanotuksi.
— Ole vaiti! Joka tänään kyselee, ei näe Joulu-ukkoa, vaan Mörköukon.
Kapteenska, joka tarkastusmatkallaan oli kuullut Löflundin äänen,
ymmärsi yskän, vaikkei virkkanut siitä kenellekään.
— Tällaista joulupöytää en ole koskaan nähnyt, sanoi Gundersen. —
Onkohan kukaan toinenkaan teistä?
— Kyllä minä olen nähnyt, vaikka en istunut sellaisen ääressä,
sanoi kokki. — Se oli »Kongen»-hotellissa Karl Johansgadenilla,
Kristianiassa, kun olin kengänpuhdistajana siellä.
— Pojat, ei sovi, kun istutte kapteenskan pöydässä, puhua loruja.
Hän on luvannut, että saadaan istua kauan ja syödä paljon, mutta
lorunlaskua hän ei salli enemmän kuin muutkaan ristityt ihmiset,
varoitti timpermanni.
— Puhukaa pois, mitä tahdotte. Minä olen kutsunut teidät luokseni ja
toivoisin, että teistä tuntuisi, niinkuin olisitte kotonanne Norjassa,
missä vapaasti saatte jutella omaistenne kanssa.
Puhe taukosi pitkäksi ajaksi. Kukin istui mietteissään. Kaikki ne,
joilla oli koti, hyvä ystävä, sukulainen taikka lemmitty, lähettivät
hengessä tervehdyksen, toivoen sen menevän perille. Pursimies, joka
tähän saakka oli vaiennut, kysyi, saisiko jo ottaa viina-annoksen
pöytään maisteltavaksi.
— Ei, siihen en suostu. Onhan tässä hedelmiä, marmelaadia ja muuta
hyvää. Tyytykää siihen, mitä on pöydässä. Juomme sitten ruuan jälkeen
teetä kannella, määräsi kapteenska.
Aterian jälkeen vanhemmat miehet siivosivat salongin ja kannen, sillä
välin kuin nuoremmat pesivät astiat. Keskikannelle tehtiin laudoista
pöytä, johon pantiin puhdas valkea pöytäliina, teekupit ja kannut.
Kantäkit saivat olla sohvina. Teetä juotaessa tuli joulupukki-kokki.
Kukin mies sai kapteenskalta komean villapuseron ja lakin. Tällaiset
puserot ja lakit sopivat kaikille, sillä ne oli tehty venyvästä
trikookankaasta. Magda sai suuren nuken ja trikoopuvun. Nehän ovat
tyttölasten tavallisia lahjoja. Timpermanni piti miesten ja omasta
puolestaan laivan emännälle puheen, joka pääasiassa koski keltaruttoa
Riossa. Hän sanoi aikovansa hypätä mereen, ennenkuin laiva ennättää
perille, sillä parempihan on kuolla veteen ja joutua haikalan ruuaksi,
kuin tulla poltetuksi kalkissa. Hulluhan on ihminen, joka menee
keltaruton kitaan vapaaehtoisesti. »En ainakaan minä lähde ja tuskinpa
muutkaan Delfinen miehistä. Olemme näin päättäneet kuultuamme, ettei
kapteenskakaan mene Keltahelvettiin.»
— Kuka teille on sanonut, etten minä mene Rioon?
Kyllä minä menen sinne.
— Niinkö? Sitten minä ja me kaikki menemme Delfinellä vaikka kuumimpaan
helvettiin.
Kokki sai timpermannin houkutelluksi nukkumaan ja miehet hajaantuivat.
Sitten rupesivat kirkonkellot soimaan Cadizissa. Maaseudulta ja
Pontalisista kuului myös kellojen kaiku. Puoliyön hetki oli siis
lähellä. Kuu, joka kaksi vuorokautta oli ollut täysi, loisti vielä
aivan virheettömänä.
Cadizin katedraalin kello rupesi yht'äkkiä soimaan kovasti ja nopeasti,
minkä jälkeen se ja muut kirkonkellot vaikenivat. Kello oli siis
kaksitoista. Heti tämän jälkeen lyötiin meillä ja kaikissa muissakin
laivoissa kahdeksan lasia. Nyt oli Delfinen virallinen joulujuhla
vietetty.
— Jätetäänkö lyhdyt palamaan ja pidetäänkö yövahti? kysyi pursimies.
Täällä ei ole pidetty yövahtia, koska laiva on kiinnitetty telakkaan,
joka huolehtii siitä. Tällä kertaa ei telakalla kuulu eikä näy ketään.
— Palakoot lyhdyt, mutta vahtia ei tarvitse pitää. Olen kannella lopun
yötä, sillä hyttini ja makuuvaatteeni ovat kosteat.
— Hyvää yötä, toinen perämies.
— Hyvää yötä, pursimies.
Kävelin etu- ja keskikannella edestakaisin. Löflund kuorsasi
purjehytissä, siis hänellä ei ollut hätää. Minulla oli nälkä, niinkuin
tavallisesti juhla-aterioiden jälkeen.
Jouluillallisemme oli niin komea, etten ennen enkä sen jälkeenkään ole
purjelaivoissa niin komeata nähnyt, en merimiehenä enkä kapteeninakaan.
Nälkä johtui siitä, että aterian aikana olin ollut pöydässä kuin viides
pyörä vaunussa, eikä ruoka sen vuoksi maistunutkaan minulle. Toista
olisi ollut kanssissa miesten kanssa, niinkuin ensin olin suunnitellut.
Kirsten ilmestyi.
- West!
— Rouva!
— Tulkaa tänne.
Salonki oli siistitty ja lämmin, tuli paloi kamiinassa ja lamppu
pöydällä. Näyttämön muutos, ajattelin itsekseni.
— Nyt on jouluaamu Pohjolassa, ja minusta tuntuu kuin me olisimme
kahden siellä. Ei, älkää keskeyttäkö! Ensin näyttelen minä ja sitten
tulee teidän vuoronne. Olkaa niinkuin olisitte kulissien takana.
Sellaista ei saa enää jatkua, mitä eilen ja pitemmän aikaa on
tapahtunut. Nyt jouluaamuna kuvittelemme olevamme Pohjolassa, emmekä
täällä laivassa. Delfine on sairas ja odottaa sairaalan eteisessä
vuoroaan. Lukekaa tuota kirjaa; siinä on paljon oppimista. Sen on
kirjoittanut erään merikapteenin vaimo. Sillä välin minä panen ruokaa
pöytään, meillä on molemmilla nälkä.
Pöytään tuli paljon hyvää joulu-aamuruokaa, semmoista, jota syödään
Pohjolassa ennen joulukirkkoon lähtöä. Kirsten kaatoi norjalaista
viinaa kahteen lasiin.
— West, anna minulle anteeksi, annatko?
— Mitä minulla on sinulle anteeksi annettavaa?
— Ilkeyteni — olen nainen.
— Pieni Kirsten, mitä me niistä maallisista!
Kun menin keittiöön, oli kokki siellä täydessä touhussa. Miesten piti
saada joulu-aamukahvit. Hän lennätti kahvikattilan miesten kanssiin.
Istuessani kokin vieressä keittiössä, kysyi tämä, kun aloimme tyhjentää
neljättä kahvimukia, tahtoisinko kuulla Delfinellä viime aikoina
vietetystä elämästä. Kehoitin häntä kertomaan.
— Melkein joka yö täällä on naisia peräkaartin luona. Yksi niistä,
jota sanotaan ensimmäisen perämiehen sisareksi, on oleskellut laivassa
päiväkausia. Hän on norjatar ja myy vihanneksia ja hedelmiä Kolmen
kuninkaan kujalla. Aikoinaan se nainen on ollut kaunis eikä ole
vieläkään ruma. Varieteelaulajattarenakin hän on elänyt Cadizissa
muutamia vuosia. Usein näillä yölinnuilla on käärö mantiljan alla, kun
laivasta lähtevät. Soutumiehenä niillä on ollut joku jätkä, joka ei ole
noussut laivaan, vaan odotellut ja nukkunutkin veneessään.
Kello oli kuusi, jouluaamu sarasti ja kirkonkellot soivat. Käskin kokin
keittää hyvää kahvia ja viedä se salongin pöydälle.
— Hyväähän kahvi on ollutkin Delfinessä. Ei ole ollut puutetta,
kapteeni antoi jouluksi puoli ämpärillistä omasta varastostaan. Panen
oikein runsaasti, kunhan olen kunnolla puhdistanut pannun.
Kun joimme salongissa kahvia Kirstenin kanssa, sanoi hän olevansa
iloinen, että sai viettää joulunsa Delfinessä. Hän kertoi nähneensä
unta...
Kuului äkkiä veneen töytäys laivan sivua vastaan. Kokki toi Magdan
sisään ja kiiruhti reelingin luo. Luulimme kapteenin ja ensimmäisen
perämiehen tulevan kotiin, minkä vuoksi minäkin menin ottamaan
tulijoita vastaan.
— Heittäkää köysiportaat reelingin yli, että tässä pääsee laivaan,
huusi naishenkilön käheä ääni.
Kokki aikoi juuri noudattaa huutajan kehoitusta, mutta katsahti sitä
ennen minuun kysyvästi.
— Odota hiukan. Mitä tahdotte, senjora? kysyin.
— Hän ei ole senjora, vaan senjorita, vastasi soutumies.
— Ovatko kapteeni ja ensimmäinen perämies laivassa? kysyi nainen.
— Eivät ole, vastasi kokki.
— Valehtelet, he ovat varmasti laivassa, mutta makaavat
joulukohmelossa. Heitä heti porras tänne, tai opetan sinut puhumaan
totta.
— Te ette saa tulla tänne, sanoin, astuen reelingin luo.
— Jos kapteeni ja veljeni ensimmäinen perämies nukkuvat, mokomat
muulit, niin nukkukoot. Mene heti ruokakellarin kautta peräpiikkiin ja
täytä tämä kori kahvilla; ennen minä en lähde pois.
— Lähtekää heti tiehenne, käskin.
Silloin nainen alkoi pommittaa meitä appelsiineilla ja munilla, joista
yksi lensi vasten kokin kasvoja. Keittiön luona seisoi täysinäinen
likavesiämpäri, jonka kokki puolestaan tyhjensi naisen niskaan. Hän
näki nyt parhaaksi lähteä, mutta lupasi tulla takaisin illalla tai
yöllä.
Kun olimme pukeutuneet maihinmenoa varten ja kokki jo hommasi
venettä kuntoon, ilmoitti Löflund, joka pestynä ja siistittynä
seisoi keskikannella, että kapteeni ja ensimmäinen perämies tulevat.
Timpermanni katsoi lähestyvää venettä valittaen, että enteet näyttävät
huonoilta, kun vuoden suurin juhla on häväisty.
— Kas, Löölund, huudahti Magda, joka oli juossut paikalle. — Hyvää
huomenta, Löölund! Kuinka jaksat?
— Huomenta, pieni Magda, minä jaksan huonosti.
— Mikä sinua vaivaa, Löölund?
— Näin pahaa unta, näin, että olin helvetissä.
— Mamma, Löölund on ollut helvetissä!
— Olepas nyt vaiti, tyttöseni, niin kuulemme, mitä Löflund kertoo.
— Niin, kapteenska hyvä, näin unta, että helvetissä oli yksi enkeli.
Muuten elämä siellä olisi ollut pirullisempaa kuin Delfinessä.
Stavangerilaisen vene laski laivan sivuun, köysiportaat heitettiin
yli reelingin ja laivaan nousi neljä »merisikaa». Tervehdin kapteenia
ja ensimmäistä perämiestä, stavangerilaisia en ollut näkevinäni. Bäck
sammalsi:
— Nyt pidetään hauskaa, toinen perämies. Onkohan täällä mitään
jouluruokaa jäljellä? Olemme nälkäisiä kuin suomalaiset sudet.
Ilmoitin, että olin lähdössä maihin. Tätä piti kapteeni mahdottomana,
sillä tarvittaisiinhan laivassa komennon pitäjä. Kun kerroin, että olin
valvonut koko yön, ja halusin nyt jättää komennon heille, vastasi hän:
— Onpas tuo pirua, mutta en parhaalla tahdollanikaan voi laskea teitä
maihin nyt.
Samassa ilmestyi kapteenska näyttämölle. Hän oli hienosti puettu,
kaunis ja ylhäisen näköinen. Kapteeni hämmästyi. Hän teki nöyrän ja
ehkä liian syvän kumarruksen, kompastuen suinpäin rouvansa jalkoihin.
Tämä hypähti notkeasti syrjään ja heitti ylpeän ja ylenkatseellisen
silmäyksen Bäckiin, kun mies ryömi pois tieltä.
— Herra toinen perämies on hyvä ja menee vaikka helvettiin — anteeksi,
en tarkoita pahaa — vaimoni kanssa. Minä koetan pitää komentoa laivassa.
Annettuani miehistölle määräyksiä, lähdin Kirstenin ja Magdan kanssa —
kokki soutumiehenä — kaupunkiin.