Oli yö Guadalquivirillä. Kuu, täysikuu, paistoi heleästi. Pohjatuuli
oli mennyt kotiinsa yöksi, niinkuin sen on tapana tehdä Suomessa
ja Skandinaaviassakin, paitsi Norjan rannikolla. Laivan miehistö,
lukuunottamatta kansivahtia, johon kuului yksi merimies ja yksi
konehuoneen mies, nukkui. Mutta laivan herrasväki istui mukavissa
nojatuoleissaan ääneti, tai käveli pitkin kannen pehmoisia, paksuja
mattoja niin hiljaa kuin mahdollista. Puhuttiin vähän ja sekin
kuiskaamalla. Ei tahdottu häiritä hiljaisuutta eikä virran yörauhaa.
Virtakin nukkui nyt. Se vain hiljaa solisten siveli laivan kylkiä, kun
pakovesi virtasi takaisin mereen. Päivällä se oli ollut tekemisissä
nousuveden kanssa, joka silloin taisteli tuulen synnyttämiä laineita
vastaan. Hopeainen täysikuu ei nukkunut. Se kulki äänettömästi
meidän kunkin kodin luo, kertomaan, mitä oli nähnyt, ja vei sinne
tervehdyksemme. Tätä kuutamoyötä Guadalquivir-virralla en unohda
koskaan! Me ajattelimme menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta.
Suljin silmäni, en nukkuakseni, vaan aatoksissa matkustaakseni
kylmään, lumiseen Pohjolaan ja rakkaaseen kotiini, jossa valmistuttiin
joulua vastaanottamaan. Sillä aikaa, kun laiva tuulen ja virran,
nousu- ja pakoveden vaikutuksesta oli muuttanut suuntaansa ja tehnyt
kokokäännöksen, siis ollut kosketuksessa kaikkien tuulen suuntien
kanssa, olin ennättänyt käydä lapsuuteni kodissa. Ei ollut monta päivää
jouluun. Näin isän ja äidin, sisarukset, vanhat palvelijat, tupakestit,
hevoset, lehmät, molemmat kissat ja koiran. Ainoat, joita minulla oli
aikaa puhutella, olivat vanha uskollinen Kala-Mikko, joka myös oli
ollut talon linnustaja, sekä rakas koirani Ami. Näiden molempien kanssa
olin olevinani puheissa. Kumpainenkin vakuutti kaipaavansa minua. Ami,
häntäänsä heilutellen kysyi: »Koskas tulet kotiin?» Harhanäky oli
lopussa. Avasin silmäni ja olin taas todellisuudessa. Tiesin nyt, ettei
minua itse asiassa kotona kaivanneet muut kuin Kala-Mikko ja Ami-koira.
Kun vuosien perästä palasin sinne, oli Ami jo lähtenyt pois. Hänelle
ei oltu annettu aikaa odottaa ystävänsä tuloa, hänet pyyhittiin pois
elävien kirjoista. Ja luultavasti otaksuttiin, ehkä toivottiinkin, että
suuri Henkikirjuri oli pyyhkinyt minutkin luetteloistaan.
Kello puoli kahdeksan aamulla olivat kaikki kannella, sillä lyönnilleen
kahdeksan piti laivassa olla juhlallinen toimitus. Kun sitten
soittokellosta kuului kahdeksan lasia, vedettiin Englannin lippu
virallisesti lipputankoon, ja laiva sai nimen »Polestar» — Pohjantähti.
Kello kaksi jo nostettiin ankkuri eikä odotettu vuorokautta, niinkuin
oli ensin päätetty, sillä vesi oli taas korkeimmillaan virrassa.
Niin jatkettiin matkaa, kunnes myöhään illalla ankkuroitiin Cadizin
ulkosatamassa. Seuraavana aamuna muutettiin sisäsatamaan lähelle
tokkaa, jonka luona Delfine vuoroaan odottaen makasi.
Menin kapteeni Bäckin luo laivaan. Hän kysyi, jäänkö nyt sinne.
Vastasin, että aion lähteä Biarritziin, jos hän suostuu. Kun laivassa
ei ollut mitään tekemistä, kehoitti hän minua menemään, tiedustellen
kauanko siellä viipyisin. Sanoin viipyväni kymmenisen päivää. No niin,
siellähän on hyvä olla, hän arveli.
Tiesin hyvin, että kapteeni Bäck oli mielissään, kun minä olin poissa
tieltä.
— Espanjalaiset nostavat laivan tokkaan ja korjaavat sen englantilaisen
insinöörin valvonnan alaisina kaikin puolin. Vanhalta Sörenseniltä sain
kirjeen tänään; hän ei ole ollut terve viime aikoina, kertoi kapteeni.
— Ja sen voi hyvin arvatakin, kun ajattelee kaikkia niitä typeryyksiä,
joita hän on tehnyt, niinkuin tämän laivan korjauskin. Mutta ei maksa
puhua sen enempää — tehän olette ukon kanssa samaa mieltä. No niin — ja
huomennahan on jouluaatto.
— Kyllä se on tänään, kapteeni.
— Tänäänkö se on? Ei tässä muista enää ajanjuoksuakaan, kun on niin
pirun paljon touhua ja vielä enemmän harmia.
Eräästä stavangerilaisesta laivasta, joka keinui satamaselällä, saapui
kirjeentuoja. Kapteeni käski merimiehen odottaa ja rupesi lukemaan
kirjettä. Sitten hän pistäytyi kajuuttaan laatimaan vastausta. Kirje
oli saattanut hänet erinomaisen hyvälle tuulelle. Hän toivotti minulle
hyvää joulua ja kysäisi sitten:
— Vietättekö joulunne tuossa lordin laivassa?
— En tiedä varmaan. Viettäisin sen mieluummin täällä omien miesten
kanssa.
— Nehän ovat maissa, ja mitä hauskuutta teillä täällä on?
— Miehet tulevat kohta laivaan valmistautumaan joulunviettoon, vastasin.
— No jaa.
Polestarista ei enää näkynyt savua. Pistäydyinkin ensin siellä. Kirsten
oli käynyt Villa Castassa ja tuonut Magdan ja Butterflyn. Oli päätetty
viettää jouluyö Cadizissa. Lordi Lakeford sanoi nähdessään minut siellä:
— Tietysti vietätte jouluillan täällä, sillä aamulla varhain lähdemme
Biarritziin.
— En, mylord, en voi viettää jouluaattoa Polestarissa enkä tulla
Biarritziin.
— Mutta lupasittehan.
— Olen muuttanut mieltä. Aion viettää joulua miesten kanssa, sillä
kapteeni ja ensimmäinen perämies menevät erääseen norjalaiseen laivaan
vieraiksi.
— Kuulkaas, herra West. Olen aikonut ehdottaa, että ottaisitte toisen
perämiehen toimen Polestarissa.
— Mahdotonta, sillä en voi silloin harjoitella purjealuksessa.
— Täältähän voisitte heti siirtyä Englannin sotalaivastoon minun
suositukseni avulla. Olen kymmenen kuukauden kuluttua parlamentin
ylähuoneen jäsen.
Kiitin häntä ystävällisestä tarjouksesta, sanoin hyvästit molemmille
aatelismiehille ja pyysin heitä viemään terveiseni naisille. Olisin
oikeastaan tahtonut toivottaa onnea senjorita Elisabethille, sillä
häntä en luultavasti enää tulisi tapaamaan. Magda, joka oli leikkinyt
nukkiensa kanssa, hävisi yht'äkkiä. Samalla minäkin lähdin kannelle
mennäkseni veneeseen.
— Senjor Piloto, senjor West! kuului samassa Elisabethin ääni. —
Ettehän aio lähteä, ennenkuin saan viimeisen kerran kiittää teitä.
— Hyvästi, luostarineito, älkää menkö enää härkätaistelua katsomaan.