Espanjassa ei tuntunut olevan työnhalua enempää kuin kiirettäkään.
Sörensen oli ilmoittanut, että työn tulee olla hienoa ja hyvää, maksoi
mitä maksoi. Miehistö maleksi työttömänä, mutta ajan kuluksi pantiin
»plattinkia», jolla taklaasin kulumiselle arat paikat suojattiin.
Laivasta oli poistettu koko taklaasi, ainoastaan alamastot seisoivat
paikoillaan. Kun laivan runko ulkoa ja sisältä oli korjattu, piti
taklauksen uudestaan alkaa. Entistä taklausainetta ei saanut käyttää,
kaiken piti olla uutta ja parasta, mitä saada voi. Kapteeni Bäck oli
huonolla tuulella. Miehet ansaitsivat, mutta laiva, eli oikeastaan
kapteeni, ei tänä aikana ansainnut muuta kuin kuukausipalkkansa.
— Olen ehdottanut Sörensenille, että laiva myytäisiin hinnalla millä
hyvänsä ja sen korjausrahoilla ostettaisiin uusi samankokoinen ja
-arvoinen kuin Delfine, sanoi Bäck eräänä päivänä minulle.
— Mitä Sörensen siihen vastasi? kysyin minä.
— Hän käski minun mennä helvettiin, jos vielä uskallan sellaista
ehdottaa.
— Ette näy muistavan, että Delfine on rakennettu teakpuusta ja
tietävän, että se jo pari kertaa on ansainnut hintansa Norjan
kruunuissa. Herra Sörensen voi jo varojensa puolesta pitää prikiä
vaikkapa vain muistona.
— Suu poikki, herra toinen perämies. Ette näy muistavan sitäkään, että
minä vielä olen priki Delfinen päällikkö. Olette pistänyt nenänne
asioihin, jotka eivät kuulu teille. Mitä tekemistä teillä on tuonkin
naisen kanssa, joka on minun vihitty vaimoni?
— Tietäkää huutia, kapteeni Bäck! Muistatteko kuinka Trondhjemissa
kauppasitte Kirsteniä vanhalle Sörensenille viidestäkymmenestä
tuhannesta ja kuinka seisoitte kädet ristissä aivan levollisena, kun
Sörensen jo oli kohottanut tammikangen iskeäkseen Kirstenin kuoliaaksi?
Teitä kaiveli ja kaivelee vieläkin, että viime hetkessä pääsin väliin.
Ymmärrän teidät vallan hyvin. Jos Delfine olisi tieltä poissa ja te
saisitte toisen laivan kuljetettavaksenne, niin silloin salakuljetus
vasta kukoistaisi. Mutta muistakaa, ettei kahvilastia Riossa uskota
kaikille köyhille norjalaisille rotille, sellainen annetaan vain
Sörensenin kaltaisille miehille. Eikä muiden kuin Sörensenin laivassa
sallittaisikaan salakuljetusta.
— Kirottu suomalainen, kyllä minä vielä kostan teille, että olette
hyväillyt minun vihittyä vaimoani.
— Valehtelette, suuripäinen salakuljettaja. Näytte tarvitsevan lisää.
— En viitsi kuulla enempää, hävytön lurjus.
— En välitä, viitsittepä eli ei. Tiedättehän sen naisen
Trondhjemissa, jonka kanssa aiotte mennä naimisiin, sitten kun olette
salakuljetuksella ansainnut muutamia kymmeniä tuhansia lisää, sen
naisen, jonka kahden lapsen isä olette. Kaiketi olette selvillä siitä,
että Kirsten milloin hyvänsä voi päästä eroon teistä?
— Voitteko näyttää toteen, mitä nyt olette sanonut?
— Voin. Minä kelpaan vieraaksimieheksi silloin kun tarvitaan, ja toinen
on Delfinessä.
— Kuka on toinen?
— Sitä en sano, ennenkuin tarvitaan. Tiedätte nyt siis, että
molemmat vieraatmiehet ovat lähellä. Kaikki se kahvi, minkä olette
salakuljettanut Delfinen peräpiikissä, on pykälä, joka riistää teiltä
oikeuden kuljettaa kahvilastia norjalaisessa laivassa, ja saman pykälän
perusteella on teillä vapaa asunto Norjan vankilassa.
Bäck oli hetkisen aivan sanaton. Sitten hän tuli ja tarttui käteeni.
— West, oletteko koko ajan siitä kun lähdimme Trondhjemistä tietänyt
kaiken?
— Olen.
— Oletteko kantanut salaisuutta aseena minua vastaan?
— En.
— Mutta nyt aiotte vetää aseenne esille?
— Aion, jos asianhaarat vaativat.
— Tietääkö Kirsten mitään siitä, mitä nyt olette kertonut?
— En luule hänen tietävän.
— Jos voitte ja tahdotte pitää suunne kiinni, niin palkitsen teitä
kuninkaallisesti.
— En ehkä kerro kenellekään, ellei pakko vaadi.
— Kiitoksia. Minun puolestani saatte olla ja tehdä kuten tahdotte
Delfinessä ja juosta Kirstenin kanssa niin paljon kuin — anteeksi,
lasken vain leikkiä...
Juttu jäi siihen, ja hyvä oli, sillä toinen jätkistä tuli suoraa päätä
luokseni ja antoi minulle kirjeen.
Lordi Lakeford pyysi minua heti kirjeen tuojan opastamana tulemaan
luoksensa Villa Castaan, jonka hän epämääräiseksi ajaksi oli vuokrannut.
— Näkemiin, kapteeni.
Jätkän odottaessa peseydyin ja pukeuduin kirkkovaatteisiin ja sitten
lähdin Villa Castaan.
Pian pääsinkin perille. Lordi seisoi huvilan parvekkeella piippu
hampaissa. Hän tuli alas vastaani ja puristi kättäni.
— Sen mukaan kuin minulle on kerrottu ja itsekin olen huomannut, te
toimitte ja ajattelette nopeasti kuin salama. Sellaista miestä juuri
nyt tarvitaan. Olkaa niin hyvä, mennään kuistille.
Siellä oli pöydällä Black and White-wiskyä ja soodavettä.
— Puheen aluksi, sanoi lordi ja kohotti lasiaan.
Kun oli otettu kulaus, hän jatkoi:
— Teidän pitää tulla minun kanssani tänään seitsemän junalla Sevillaan.
Siellä on jahti, jonka aion ostaa Seastarin sijaan. Alus, jonka omistaa
markiisi Anneboult, on rakennettu vuosi sitten Ranskassa. Se on
suuruudeltaan, nopeudeltaan ja nykyajan mukavuuksiltaan mieleiseni, jos
piirustukset, jotka ovat tuolla pöydälläni, pitävät paikkansa. Eikä ole
hinnallakaan pilattu, koska markiisin raha-asiat Monacossa joutuivat
hieman hunningolle.
Lordi kohotti taas lasiaan:
— _Your healt!_ — Tietysti tulette mukaani, tahtoisin teidän
arvosteluanne, jatkoi hän.
— Ottakaa pätevämpiä henkilöitä mukaanne, minä en kykene arvostelemaan.
— Seastarin päällikkö ja konemestari tulevat myös.
— Tuleeko naisväkeä matkaan?
— Ei, en ainakaan luule.
— Sitten tulen.
Villa Casta sijaitsi lähellä rantaa Cadizin ja Pontalisin välillä.
Valtamaantie kulki huvilan ja sataman välitse. Rannassa oli vene,
jonka omistivat yhdessä molemmat jätkät — tunnemme heidät jo ennestään
ja toistaiseksi kutsumme nimillä »vaaleaverinen» ja »tummaverinen».
Omistajat istuivat rantakivillä, poltellen omatekoisia Sikaareja.
Vaaleaverinen oli tuonut minulle lordin kirjeen. Lordi ja minä läksimme
sitten jätkien soutamina kaupunkiin ja edelleen seitsemän junalla kohti
sen kuuluisan parturin kaupunkia. Tämä oli ensimmäinen rautatiematkani
Espanjassa ja senvuoksi sangen mielenkiintoinen. Sevilla, Cordova
ja Cadiz ovat mainittavimmat kaupungit Andalusian alatasangolla.
Guadalquivir, suurenlainen joki, virtaa tasaisesti läpi yllämainitun
maakunnan, laskien ruskean-harmaan vetensä Atlantin valtamereen.
Mainittua jokea pääsee, tai pääsi ainakin siihen aikaan, pienemmillä
aluksilla Sevillaan ja vieläpä Cordovaan asti. Muuten on Andalusia
vuorista seutua.
Seuraavana aamuna nousin aikaisin ja menin katselemaan muistorikasta
kaupunkia. Leikkautin tukkani kuuluisassa parturiliikkeessä, jossa —
tämä väite menee hotellin ovenvartijan laskuun — »Sevillan parturi»
oli aikoinaan työskennellyt. Sitten kertoi sama ovenvartija, kaunis
ja komea keski-iän jo jättänyt mies, jolla nähtävästi ennen oli ollut
paremmat päivät, että lordi ja madame pari vuotta sitten olivat
asuneet tässä hotellissa, jossa ulkomaalainen hienosto Sevillassa
vieraillessaan asuu. Lordi, hän sanoi, on hieno ja rikas mies, joka
antaa rahojen luistaa eikä kitsaile juomarahoissa.
— Te kaiketi hyvin tunnette lordi Lakefordin? kysyi ovenvartija.
— En paljon; tutustuin häneen äskettäin Cadizissa.
— Oletteko lordin palveluksessa tai muuten tekemisissä hänen kanssaan?
Anteeksi, että kysyn. Lordi, joka asuu tuossa kolmen huoneen
huoneustossa teidän huoneenne vieressä, käski illalla minun pitää hyvää
huolta teistä. Hän tilasi eilen aamupäivällä huoneet.
— En ole hänen palveluksessaan, enkä ole hänestä riippuvainen. Hän vain
pyysi minua tulemaan kanssaan Sevillaan.
— Tahdotteko nähdä jotakin, joka kuvaa vanhan Sevillan entistä loistoa?
— Miksei.
Hän vei minut hotellin toiseen päähän pitkää käytävää myöten. Sen
päässä ei ollut seinää, vaan leveä kaksipuolinen ovi. Ovenvartija otti
avainnipun taskustaan, valitsi avaimen ja avasi oven. Pieni ihana
puutarha, jossa suihkulähde solisi, avautui eteemme.
— Katsokaahan tänne; tässä näette saranat, joihin sovitetaan ovet
milloin huoneiston asukas niin tahtoo. Tämä laite oli noin seitsemän
kyynärän päässä puutarhaovesta.
Mainitun laitteen ja puutarhaoven välissä oli oikealla kädellä komea
kaksipuolinen ovi, jonka ovenvartija myös avasi.
— Huomaattehan nyt, ettei tänne voi: päästä muualta kuin puutarhan
puolelta, kun väliovet ovat paikoillaan. Puutarhasta, jota ympäröi
muuri, johtaa rautainen portti ulos.
— Siis pieneen huoneustoon kuuluu myös tämä puutarha.
— Olkaa hyvä ja käykää sisään.
Astuin pari askelta yli kynnyksen, mutta vetäydyin heti takaisin.
— Ettekö uskalla tulla sisemmäksi? Luulette varmaan niinkuin moni
muukin, että tämä on loukku. Sellaisia ovat miehet, naisen saa menemään
vaikka mihin.
Hän naurahti hyväntahtoisesti ja kohteliaasti, niinkuin osaa vain
aito andalusialainen, meni sisään ja toi sieltä kaksi markiisille
osoitettua kirjettä sekä aukaisemattoman Black and White-laatikon,
jonka osoitelapussa oli lordi Lakefordin nimi.
— Uskallatteko nyt tulla?
Astuin sisään ja sanoin, että me pohjoismaalaiset olemme vähän
varovaisia, etenkin vanhassa Sevillassa, jossa vielä on omia
keskiaikaisia traditioita. Sevillahan oli pääkaupunkina, silloin kuin
maurit hallitsivat. Ovenvartija, joka kaikesta päättäen ennen oli ollut
herrasmies, mutta jonka onni näytti menneen, osoitti hyväntahtoisesti
hymyillen Komeata tuolia.
— Istukaa, senjor!
Markiisin huoneisto, johon kuului kaksi huonetta, oli vanhanaikainen ja
sisustettu sanomattoman kallisarvoisilla huonekaluilla, tauluilla ja
loistoesineillä. Huolimatta iästään olivat ne mainion hyvin säilyneitä.
— Tässä huoneistossa, kertoi ovenvartija, — asui kerran kuningas Amadeo
kaksi vuorokautta. Satuin silloin olemaan saman katon alla, vaikken
hotellin palvelijana..
Viimeisiä sanoja lausuessaan ovenvartija hiljaa huoahti.
— Näihin on laskettu vain korkeasukuisia, rikkaita henkilöitä,
hän lisäsi. — Aikaa meillä on riittävästi, lordi ei nouse ennen
kahtatoista. Olkaa hyvä ja istukaa rauhassa, käyn antamassa vain
määräyksen apulaiselleni, että hän hoitaa virkaani niin kauan kuin
kerron teille jutun, joka kuitenkaan ei saa mennä sen pitemmälle. Onko
teillä aikaa kuunnella?
— On, vastasin, vaikka minua ihmetyttikin, mitä salaisuuksia hänellä
mahtoi olla minulle uskottavana.
Ovenvartija palasi pian ja kertoi:
— Tyttäreni Elisabeth Esmeralda, kuninkaallisen oopperan laulajatar ja
primadonna, katseli kerran härkätaistelua Madridissa. Härkätaistelu ei
tällöin ollut aivan tavallinen, sillä pääsymaksut olivat koroitetut
kaksinkertaisiksi, ja maan kuuluisin toreadori esiintyi Andalusian
vihaisimmiksi tunnettuja härkiä vastaan. Teatteri oli täpö täynnä.
Ylhäisiä ja korkeasukuisiakaan katselijoita ei puuttunut, ja kuningas
oli yksi niistä. Luonnollisesti oli myöskin Madridin ylhäisin, rikkain
ja kaunein naisväki edustettuna, puhumattakaan naistaiteilijoista.
Tuo kuuluisa toreadori haavoittui kuolettavasti, ja kun härkä sitten
oli pistetty kuoliaaksi ja haavoittunut aiottiin viedä pois, syöksyi
tyttäreni ja eräs toinen nuori nainen, vastoin kuninkaan kieltoa,
areenalle kuolevan toreadorin luo. Luultavasti ette, senjor, tunne
espanjalaisen naisen kuumaa verta ja tulista luonnetta. Naisparat
syleilivät ja suutelivat kuolevaa ja alkoivat vihdoin mustasukkaisuuden
kiihdyttäminä, unohtaen kuoleman pyhyyden, tapella tikareineen,
joita espanjalaiset naiset usein kätkettyinä kantavat. Tyttärelleni
tuntematon nuori nainen, joka oli äskettäin Espanjaan tulleen
miljoonamiehen tytär, iski tikarinsa tyttäreni rintaan. Tikari ei
tosin osunut sydämeen, mutta haava oli kuitenkin hengenvaarallinen.
Kun hurjistunut nainen oli työntänyt tikarinsa Elisabethin rintaan,
juoksi hän pakoon, mutta sai kuolettavan haavan kaulaansa Elisabethin
heittämästä tikarista, joka katkaisi valtimon. Rikas meksikolaisneito
vietiin sairaalaan ja tyttäreni vankilaan. Molemmat vuotivat kovasti
verta, eikä luultu kummankaan pelastuvan. Kun haavoittuneet oli viety
pois ja saatu toinen toreadori kaatuneen sijaan, alkoi näytäntö
uudestaan. Ainoastaan kuningas lähti pois teatterista. Meksikolainen
neito kuoli yöllä verenvuotoon. Kansa raivostui. Ne, jotka ennen
olivat ihailleet Elisabethia ja olleet valmiit heittäytymään hänen
jalkojensa juureen, asettuivat jyrkästi häntä vastustamaan. Ihmisjoukot
seisoivat vankilan ulkopuolella vaatien, että viimeinen veripisara
puristettaisiin hänestä ja hänen kirottu henkensä pian sammuisi.
Vankilassa ei tehty mitään tyttäreni hengen pelastamiseksi, vaan
odotettiin ja toivottiin, että loppu pian tulisi ja kansa sen kuultuaan
rauhoittuisi. Mutta kansa-raukan, poloisen oman kansani tietämättä teki
kuitenkin eräs ihminen voitavansa. Se oli markiisi Anneboult, joka oli
härkätaistelussa itse nähnyt, mitä tapahtui ja sitten seurannut asiain
kulkua. Hän tunsi erään taitavan ranskalaisen lääkärin Toledossa.
Huolimatta siitä, että Elisabeth otaksuttavasti ennättäisi kuolla ennen
kuin apu ehtisi, hän umpimähkää sähkötti mainitulle lääkärille: Tulkaa
heti Madridiin Calle major 87.
Lääkäri saapui muutaman tunnin kuluttua ja ystävät menivät heti yhdessä
vankilaan. Heidät laskettiin kyllä vankilan kansliaan, mutta pääsy
Elisabethin luo tuntui mahdottomalta. Markiisi, joka oli varannut
mukaansa melkoisen summan pesetoja, kysyi, paljonko maksaisi, jos he
pääsisivät Elisabeth Esmeraldan luo heti.
»On vaikeata laskea teitä sinne; murhaajien luo pääsy on kielletty.»
Markiisi lupasi kaksituhatta pesetaa sisäänpääsystä ja vielä tuhat,
jos Elisabeth jäisi henkiin. Kukaan muu lääkäri ei saisi tulla sairaan
luo. Tämä lääkäri, joka oli hänen mukanaan, tulisi olemaan kaiken aikaa
vankilassa ja hänelle olisi annettava kaikki apu, minkä hän tarvitsee
sairasta hoitaessaan. »Ja sitäpaitsi», sanoi markiisi, »minun pitää
päästä tänne, milloin vain tahdon, olipa yö tai päivä».
»Summa on aivan liian pieni», sanoi vankilanjohtaja, minunhan täytyy
lahjoa sairaalan palveluskunta, poliisit sekä muita vielä, ja
sitäpaitsi joudun itse vaaraan».
»Pitäkää kiirettä! Paljonko tahdotte»? kysyi markiisi.
»Nyt heti neljätuhatta ja jos sairas jää eloon, kuusitoista.»
Markiisi pani rahat pöydälle. Kun he tulivat Elisabethin luo, oli
hän kuolemaisillaan. Mutta lääkäri antoi vahvistavaa lääkettä, ja
tyttäreni parani sen verran, että hänet neljän päivän kuluttua voitiin
siirtää erääseen luostarisairaalaan markiisin takausta vastaan.
Tavallisessa sairaalassa ei olisi ollut turvassa viranomaisilta,
mutta luostarin ovet eivät avaudu kuninkaallekaan. Kun Elisabeth
parani, rupesivat viranomaiset vaatimaan häntä pois, pannakseen tytön
vankilaan. Markiisi vetosi nyt asianomaisen kardinaalin apuun ja tämä
kääntyi Pyhän Isän puoleen. Roomasta tulikin armahdus: Elisabeth
pääsi kaikista maallisista huolista ja vaaroista sillä ehdolla, että
tekee luostarivalan ja jää luostarin muurien sisäpuolelle. Hän on nyt
noviisi, mutta ei lupaa ikinä tehdä luostarivalaa. — Minun täytyy
jättää kesken, koska kahdentoista aikana keskustelen lordin kanssa
asioista, joista tekin ehkä saatte kuulla. Kaiketi ymmärrätte nyt,
mihin markiisi tarvitsee rahaa. Tapahtuma, josta kerroin, on maksanut
paljon sekä hänelle että minulle. Minä, joka olen omistanut tämän
hotellin, olen nyt sen ovenvartija — en pakosta, sillä onhan minulla
vielä — mutta — muodon vuoksi, siksi kunnes ajat muuttuvat.
Kun istuin hotellin ruokasalissa odottamassa tilaamaani aamiaista,
astui lordi huoneeseen.
— Hyvää huomenta, sir! Mitä tuumitte?
— Huomenta, mylord! Olen tilannut aamiaiseni.
— Oikeaa puhetta. Pohjalasti on hyvään tarpeeseen, ennenkuin lähdemme
ulapalle; voimme vielä tulla tekemisiin lavanton jätteiden kanssa.
Syötyä menimme ulos ja jouduimme pian aasien, hedelmien, pyrenealaisten
soittokoneitten, kauniiden nuorten naisten ja hävyttömien
poikaviikareitten sekaan. Roskaväki, joka huomasi, että olimme
muukalaisia, tyrkytti tavaroitaan ja tunki ympärillämme niin, ettemme
voineet liikkua. Saimme kiittää onneamme, ettei ruhomme musertunut.
Lordi, joka seisoi rauhallisesti nojaten kuormamuulia vastaan ja
koettaen sytyttää sammunutta piippuaan, sanoi:
— Ei hätää, tutkikaamme kansanelämää.
Eräs kitarakauppias vaati häntä ostamaan kitaran. Lordi ei välittänyt
miehestä sen enempää, sytytteli vain piippuaan. Silloin kauppias
kopautti häntä päähän soittokoneellaan, joka tietysti meni pirstaleiksi.
— Kymmenen pesetaa! vaati kauppias.
Lordi antoi kaksikymmentä ja nauroi. Seuraus oli suurenmoinen.
— Väistykää, maan madot, tehkää heti tietä englantilaisille
grandsenjoreille! kiljui kitarakauppias. Ja kansa väistyi hurraten. Kun
kävelimme kohden rantaa, sanoi lordi hiukan huolestuneesti:
— Mahtaakohan täältä saada Black and Whiteä?
Olin jo sen verran oppinut tuntemaan tämän nuorenmiehen harrastuksia,
ettei huolestunut sävy ollut mikään yllätys.
— Kyllä saatte, hotellin ovenvartija näytti minulle laatikon, jossa on
teidän osoitteenne. Markiisi, joka kai tuntee teidät, on hankkinut sen.
Saavuttuamme rantaan, lordi alkoi kysellä soutukyytiä ja sanoi, että
meidän on saatava tieto veden korkeudesta ja päästävä markiisin
huvilaivaan. Vähän aikaa seisottuamme saapui luoksemme kaksi miestä,
joiden vaatteet, kädet ja etenkin kasvot olivat paksussa noessa.
Tukkakin oli nokinen ja riippui silmillä.
— Onko teillä vahva vene, jolla tulisitte meitä soutamaan? kysyi lordi.
— On kyllä; tulkaa veneellemme, se on vähän matkan päässä täältä,
vastasivat miehet.
Vene, jota he tarjosivat, oli puhdas ja mukava.
— Onko vene omanne? tiedustelimme.
— Ei, se on lainattu.
— Mutta tehän olette näöltänne kuin helvetistä karanneet lämmittäjät.
— Ehkä; olemme juuri purkaneet hiililastin. Tässä on kyllä
poliisilaitoksen antama todistus siitä, että olemme luotettavia
soutajia Sevillan satama-alueella.
Markiisi Anneboultin aluksen päällikkö otti meidät vastaan.
— Tervetuloa, mylord, olen jo odottanut teitä. Markiisin pitäisi tulla
kotiin tänä päivänä.
Sitten aloimme katsella ja tutkia laivaa. Ensin kierrettiin veneellä
sen ympäri, sitten tarkastettiin konehuoneet koneineen ja viimeksi
hytit ja salongit. Kun tulimme peräsalongin eteiseen, kajahti sisältä
nauru meitä vastaan.
— Hyvää päivää, sanoivat norjattaret, kun astuimme sisään.
He olivat tulleet laivaan vähää ennen meitä, lähdettyään Cadizista
aamujunalla. Aina tarmokkaita naisia!
Lordin kanssa lähdin huvilaivan veneellä maihin. Norjattaret jäivät
alukseen. Hotellissa ovenvartija kertoi, että markiisi oli saapunut ja
kysynyt lordia.
— Olen kuullut, että täällä on viskyä minun käytettäväkseni, sanoi
lordi.
— Kyllä on, mylord, saanko tuoda pullon? kysyi ovenvartija.
— Ehkä voimme istua markiisin huoneistossa.
— Sinne ei nyt voi päästä, sanoi ovenvartija, katsahtaen minuun.
Veteen sekoitettu visky juotiin hotellin puutarhassa, minne
markiisi kohta tuli. Hän tervehti kohteliaasti lordia, mutta antoi
ylhäisesti minun vain koskettaa sormenpäitään. Vaikeata nykyaikana
kuvitella, millainen kylmyys saattoi uhota tuollaisesta vanhan kansan
aatelismiehestä, joka laski sukupuunsa jostakin enemmän tai vähemmän
hämäräperäisestä hallitsijasta.
Lordi ja markiisi jättivät minut istumaan ja katosivat pitkäksi aikaa.
Kun he palasivat, sanoi viime mainittu:
— Erittäin hauskaa, että sain tehdä tuttavuuttanne! Kumarsin jäykästi.
Ovenvartija astui myös esiin, vilkaistuaan ympärilleen, olisiko
katsojia lähellä. Hän oli nyt luopunut palvelijan haahmosta ja esiintyi
itsetietoisena _caballerona_, herrasmiehenä.
— Segnor West, saanko vaivata teitä? hän kysyi.
Kun en heti kiinnittänyt huomiota hänen pyyntöönsä, katsoi lordi minuun
merkitsevästi kuin sanoakseen: lähtekää vain hänen kanssaan.
Menimme tuohon salaperäiseen kahden hengen huoneistoon.
— Istukaa, pyydän. Minulla oli aikomuksena kertoa teille tuon jutun
viimeinen osa. Mutta asia on kehittynyt niin pitkälle, että kertomisen
täytyy jäädä.
Sisemmästä huoneesta kuului hiljainen tukahdutettu yskähdys.
— Siellä istuu tyttäreni, noviisi Elisabeth. Hän koettaa pimeän tultua,
eli oikeastaan kuun noustua, kajuuttapojan puvussa päästä lordi
Lakefordin huvipurteen, joka sitten heti on valmis nostamaan ankkurin.
Markiisi ja minä olemme päättäneet pyytää teitä auttamaan häntä.
Matka laivaan on tosin vähän vaarallinen, mutta nyt on hänellä ainoa
tilaisuus koettaa päästä pakenemaan. Mitä arvelette?
— Se on mahdotonta, etenkin, kun kuu tänä iltana on täysi.
— Muistakaa eräs seikka. Kello kuusi tänä iltana alkaa Grandoferia.
Ettekö ole huomannut, että kaupungin kadut ja torit ovat täynnä
ihmisiä ja iloa. Ihmisvilinässä ei kukaan huomaa, että englantilaiseen
merimiespukuun puettu poika onkin tyttö. Tiedätte kai, mikä juhla
Grandoferia on?
En.
— Se oli ennen kirkkojuhla, nyt se on vain tavallinen ilo- eli
kansanjuhla, jota pidetään joka vuosi vuorotellen jossakin Espanjan
kaupungissa ja joka kestää kolme vuorokautta. Toinen etu on täysikuu,
vaikka pelkäätte sen valoa. Vesi on nyt korkeimmillaan, niinkuin aina
täysikuun aikana Guadalquivirillä. Siis pääsee hyvin kulkemaan eikä
pohjaan tarttumisesta ole pelkoa.
En luvannut vielä mitään, vaan lähdin vähäksi aikaa ulos katuelämää
katsomaan.
Kun palasin, odotti senjor Esmeralda minua käytävässä.
— Tulkaa sisään, senjor, aika on kallis.
Takimmaisessa huoneessa rukoili Elisabeth, kädet ristissä polvillaan
Madonnan kuvan edessä. Astuttuani sisään, hän nousi ja ojensi kätensä
minua kohden.
— Tahdotteko auttaa minua? huudahti hän.
— Koetan parastani, vastasin.
Astuin lordin huoneeseen ja tapasin siellä lordin ja markiisin.
Kerroin heille, miten olin päättänyt tehdä. Sen jälkeen selitin asian
myöskin senjor Esmeraldalle, ja sitten lähdimme rantaan, sekä edelleen
huvilaivaan laivaveneellä. Kaikki laivaan kuuluvat henkilöt olivat
kotona. Ranskan lippu liehui perätangossa, mutta kohta se oli vedettävä
alas viimeisen kerran. Englannin lippu odotti jo kokoonkäärittynä
tangon vieressä. Kun lordi vielä vähän aikaa oli keskustellut markiisin
kanssa, siirtyivät molemmat kannelle ja lordi antoi merkin. Koko
laivaväen läsnäollessa vedettiin Ranskan valtakunnan lippu alas ja
»Union Jack» kohosi sen tilalle. Laivan uudet ristiäiset juotiin
Englannin lipun liehuessa. Markiisi kohotti samppanjalasinsa ja joi
»Polestarin» kunniaksi. Sitten minä lähdin yksin pienellä tukevalla
veneellä kaupungin rantaan ja suoraa päätä hotelliin. Aurinko oli
laskenut ja täysikuu paistoi, kun annoin senjor Esmeraldalle paketin,
joka sisälsi Elisabethille vietäviä vaatteita. Sitten tilasin ruokaa ja
viiniä, ja syötyäni istuin hetkisen puistoparvekkeella, johon kuu alkoi
valaa loistettaan.
Pian saapui sinne Esmeralda, pyytäen minua lähtemään. Elisabeth oli,
valittuaan parhaiten sopivat vaatteet, pukeutunut merimieheksi. En
ikinä ole nähnyt viehättävämpää meripoikaa. Vain kengät olivat liian
suuret. Vasempaan takinhihaan neulottiin valkea tähti — kajuuttapojan
merkki — ja lakkiin liimattiin kullatusta paperista leikatuista
kirjaimista »Polestar». Kun tukka vielä oli leikattu ja pään ympäri
kiedottu kääre, joka merkitsi, että pää oli kipeä, oli luostarineito
muuttunut tarkoitusta vastaavaksi merimieheksi. Puoli yhdentoista
aikaan syleilivät isä ja tytär toisiaan, ja sitten tapahtui pikainen
lähtö. Pieni vene odotti joen rannassa, johon sen olin kytkenyt,
levitettyäni vielä Englannin lipun perätuhdolle. Ei kukaan ollut
koskenut siihen. Espanjan ritarillisen kansan köyhälistö voi kerjätä,
muttei varastaa — vaikka tietysti ammattivarkaita siellä on niinkuin
kaikissa muissakin maissa.
Paljon kansaa, nuorta ja vanhaa, seisoi rannassa, puuhaten veneinensä
tai muuten töllistellen. Irroitettuani veneemme astuimme siihen,
kajuuttavahti kokkaan ja minä perään. Luostarineito, joka nähtävästi
ei ollut koskaan pidellyt airoja, käsitteli niitä kömpelösti ja
pudottelikin, heikko kun oli. Kuinkahan tässä käy, ajattelin. Viimein
hän istuutui tuhdolle airot kädessä, aikoen ruveta soutamaan, mutta
korjasi sitä ennen käärettä päässään. »Malo» (pahoin tehty), huomautti
kaksi lähellä seisovaa poliisia. »Malo», huudettiin väkijoukosta. Minä
nousin seisomaan, raapasin päätäni ja komensin kajuuttavahdin perään
istumaan. Tämä miltei ryömi, päätään pidellen, perätuhdolle. Itse
asetuin kokkaan, tartuin airoihin ja rupesin reippaasti soutamaan.
»Buono» (hyvä), sanoivat poliisit. »Buono», huusi kansa. »Mucho Buono»,
ihastui eräs kaunis, hyvin puettu senjorita, kun olin jo vähän matkaa
laiturista. Vastasin tähän nostamalla lakkiani. Kansa rannalla huusi:
»Viva Britannia!» huiskuttaen hattuja ja soittokoneita.
Guadalquivirillä vilisi soutuveneitä jos jonkin mallisia, niiden
joukossa vanhanaikaisia, ehkä satavuotisia, joita oli hyvin hoidettu
ja joita käytettiin ainoastaan Grandoferian aikana. Nyt, vanhan
kirkkojuhlan ensimmäisenä päivänä vallitsi kuitenkin keskellä
meluavaa iloa vakavaa juhlallisuuttakin. Veneitten joukossa nähtiin
poliisiveneitä, pappien veneitä ja pelastusveneitä. Ehtimiseen tapahtui
vaarattomia yhteentörmäyksiä, jotka aiheuttivat vain ilohuudahduksia ja
naurua. Kulku oli hidasta, sillä väylä oli miltei tukossa. Jokaisessa
veneessä loisti värillisiä lyhtyjä. Kun olimme päässeet pahimmasta
tungoksesta, saavutti meidät noin keskivaiheilla kaupungin ja
Polestarin välillä isonlainen vene. »Seisahtukaa!» huudettiin veneestä.
Minä herkesin soutamasta, ja luostarineito voihkasi hiljaa: »Jeesus,
Maria, poliisivene!» tehden samalla ristinmerkin.
— Vaiti, muuten paha meidät perii, sanoin.
Hän totteli ja painoi kädellään päätään, jota muka kovasti pakotti. —
Mihin olette menossa? kuului veneestä.
— Lordi Lakefordin huvilaivaan.
— Täällä ei ole sellaista laivaa. On vain markiisi Anneboultin
huvilaiva.
— Sama laiva on nyt lordi Lakefordin oma.
Veneet olivat lähekkäin, mutta eivät kuitenkaan kiinni toisissaan. Nyt
kohotti äänensä poliisiveneessä istuva pappi:
— Nykyaikana ei voi olla tarpeeksi varovainen. Ihmiset, etenkin
luterilaiset konnat, varastavat ja tekevät kaikenlaista pahaa. He
ryöstävät noviiseja, vieläpä nunniakin luostareistamme. Äskettäin
tapahtui Madridissa sellaista. Tarkoitan sitä noviisia, laulajatarta,
joka tuon pakanallisen kardinaalin avulla pelastui. Kurja naisraukka
tulee kyllä poltettavaksi roviolla, vaikka sellaista ei ole pitkään
aikaan tapahtunutkaan, niin laillista kuin se onkin. Huhu kertoo,
että hän on karannut luostarista. Parasta, että otamme mukaamme nuo
seikkailijat.
— Onkohan meillä siihen oikeutta? sanoi poliisi.
— Minä kyllä vastaan kaikesta, lupasi pappi.
Vedin esiin Englannin lipun, jonka päällä luostarineito istui.
— Älkää pistäkö sormianne tänne, ellette tahdo joutua tekemisiin
Englannin hallituksen kanssa, mutta jos typeryydessänne teette meille
väkivaltaa, saatte tästä.
Samassa vedin esille revolverini ja tähtäsin pappia kohden.
— Ellette heti siirry loitommalle, niin painan liipasinta. Pappi teki
ristinmerkin.
— Jumalan äidin nimessä, soutakaa niin paljon kuin jaksatte, komensi
hän hätäisesti.
Määräysten mukaan ei Grandoferian aikana kukaan saanut olla varustettu
ampuma-aseilla eikä muilla, eivät papit eivätkä poliisit. Joka rikkoi
tätä määräystä vastaan, sai istua vankilassa. Poliisi huusi meille,
että heidän on saatettava meidät laivaan, nähdäkseen olimmeko puhuneet
totta.
— Tulkaa vain, jos muistatte pysyä veneestämme tarpeeksi kaukana.
Sitten ryhdyin taas soutamaan. Se oli kovaa työtä, sillä nousuvesi
alkoi olla parhaassa vauhdissaan. Hiljainen tuuli oli myötäinen, mutta
nousuvirta monta vertaa vahvempi. Kun olin ihan lähellä laivaa, oli
vastavirta niin voimakas, etten enää, väsynyt kun olin, saanut venettä
eteenpäin. Laivan kannella näkyi paljon ihmisiä, luultavasti laivan
koko väki. Kun laivaan päin oli myötätuuli, huusin sieltä apua. Pian
tulikin vene, joka auttoi luostarineidon ja minut Polestariin. Heti sen
jälkeen alettiin nostaa ankkuria. Juuri kun ankkuri oli nousemaisillaan
kannelle, saapui poliisivene laivan sivuun. Pappi vaati uhkaavasti
pääsyä laivaan, mutta poliisi, vilkuttaen minulle silmää, pyysi
kohteliaasti lupaa tulla tarkastukselle muodon vuoksi.
— Ei suostuta, vastattiin laivasta jyrkästi.
Poliisivene lähti tiehensä. Heti kun ankkuri rupesi näkymään, pantiin
kone käyntiin ja sitten ajettiin hitaasti Guadalquivir-virtaa alas
mereen päin.
Koska vesi kello yhden aikana oli korkeimmillaan ja sen jälkeen alkoi
laskea, täytyi ennen kahta koettaa päästä sen mutkan ohi, jonka virta
tekee itää kohden. Mainitun mutkan kohdalla on nimittäin joen levyinen
matalikko. Sen poikki on kaivettu vedenalainen kanava, johon ei aina
voi luottaa, sillä muta ja hiekka sen joskus tukkivat. Emme kuitenkaan
ehtineet ajoissa mutkaan, vaan täytyi meidän ankkuroida ja odottaa
seuraavaan yöhön kello yhteen. Luostarineito sai hytin, jossa Hildur ja
Butterfly hoitivat ja palvelivat häntä parhaan ymmärryksensä mukaan.
Markiisi taas käveli lääkärikirja kädessään. Kirsten sitävastoin pysyi
loitolla koko hommasta ja näytti olevan huonolla tuulella. Lordi oli
alussa hermostunut ja tavallista harvapuheisempi, mutta kuultuaan,
ettei Black and White-laatikko ollut unohtunut Sevillaan, hän kuitenkin
pääsi tasapainoonsa.