Pieni höyrylaiva, täpö täynnä väkeä, näkyi laskevan Delfineä kohden.
Ilmoitin tästä kapteenille, joka istui salongissa ensimmäisen
perämiehen kanssa. He keskustelivat vilkkaasti ja näkyivät olevat
erinomaisen hyvällä tuulella. Kirjepaperit ja kotelot raivattiin pois
kiireesti ja molemmat ällistyivät. Laiva laski jo paraatiportaitten
kohdalle ja Kirsten, joka oli seisonut ensimmäisenä kokassa, juoksi
portaita ylös. Kapteeni ehti nostaa hänet kannelle, aikoen suudella
hänen kättään, mutta Kirsten veti sen pois. Sitten hän polvistui
kannella syleilemään Magdaa. Äiti itki ja lapsi huusi ilosta.
»Rakas Halvorin lapsi!» Muistaessani ne sanat ajattelin vanhaa
sananpartta: älä taita ruusuja toisen puutarhasta.
— Kuinkahan on hyttini laita? Tule, West, auttamaan, että saan Magdan
kuntoon! Vien hänet kanssani kaupunkiin.
— Mahdotonta, kapteenska, en ehdi nyt, mutta lähetän kokin.
— Sinun täytyy!
Ja minä tottelin. Tietysti tottelin! Menimme Kirstenin hyttiin, jossa
kaikki oli huiskin haiskin.
— Koeta saada Magda pestyksi ja puetuksi!
Sitten hän hävisi, mutta tuli heti takaisin, mukanaan molemmat
Seastarin naiset, Hildur ja kamarineitsyt, jota viimeksi mainittua
lordi sanoi Butterflyksi. Pieni hytti oli nyt täynnä ihmisiä.
— Ehkä esittelen, sanoi Kirsten, — toinen perämies West...
— Ei tarvitse, vastasi tuo vaalea kaunotar, kietoen käsivarret kaulaani
ja painaen kyyneltyneet poskensa poskeani vasten. En päässyt irti
syleilystä, ennenkuin kaaduimme istumaan sohvalle, minä hänen syliinsä.
Pieni Butterfly suuteli käsiäni.
— West, parasta kun menet ulos, ei sinua täällä nyt tarvita! sanoi
Kirsten.
Magda juoksi vähän ajan kuluttua kannelle ja kertoi, että äiti ja
Hildur-täti riitelevät ja että äiti oli koettanut lyödä Hildur-tätiä.
Kannella oli paljon ihmisiä. Lordi istui kajuutanikkunan päällä ja imi
piippuaan, niinkuin ei mitään sen kummempaa olisi tapahtunut. Häntä ei
näkynyt vähääkään liikuttaneen se seikka, että Seastar oli mennyt meren
pohjaan, ollen vähällä viedä hänet, Hildurin, Butterflyn ja huvilaivan
koko miehistön mukanaan.
Keskellä hälinää ja epäröintiä saapui eräs Vittorion kahdeksan
miehen soutama parkassi, tuoden sähkösanomaa lordille. Hän aukaisi
sen laiskasti ja luki. Sitten hän veti povitaskustaan paksun
kumilompakon, josta otti englantilaisen setelin ja ojensi sen yhtä
laiskasti parkassin päällikölle. Kapteeni Bäck, joka hermostuneesti
käveli peräkannella, antoi minulle määräyksen heti lähteä Pontalisiin
viemään sanaa, että tyhjiä proomuja lähetettäisiin noutamaan Delfinen
suolalastia. Kun astuin veneeseen, jossa soutumiehet jo odottivat,
tuli naisväkikin kannelle. Tämän jälkeen kaikki Seastarin väki sekä
Kirsten ja Magda lähtivät linnan laivalla kaupunkiin. Olin päässyt jo
hyvän matkaa, kun linnan laiva ajoi ohitseni. Kirsten ei katsonut sinne
päinkään, mutta lordi nosti lakkiaan ja Hildur sekä Magda heiluttivat
liinojaan. Seuraavana aamuna palasin Pontalisista ja samana päivänä
tuli jo kaksi tyhjää proomua purkamaan suolaa. Viikon kuluttua oli
laiva tyhjä ja hinattu tokan sivuun odottamaan vuoroaan. Tämä tokka oli
veden päällä uiva laite, jonka voi kuljettaa paikasta toiseen. Saattoi
kulua viikkoja, vieläpä kuukausia, ennenkuin Delfinen vuoro tuli.