Olin jo kannella, kun aamu sarasti. Vartioupseeri istui messissä kahvia
juomassa.
— Hyvää huomenta, senjor!
— Hyvää huomenta! Tulitte parhaaseen aikaan, kahvi on kuumimmillaan.
Juotuani tuota virkistävää nektaria ja saatuani siihen luvan menin
puhuttelemaan tähystäjää. Hän sanoi näkevänsä jonkin kummallisen uivan
veden päällä ja näytti sormellansa suuntaa. Katsottuani kiikarilla
sanoin näkeväni lautan taikka syvällä uivan laivan, joka makasi
kyljellään paapuurin puolelle, vailla mitään merkkitulia. Annoin
kiikarin tähystäjälle. Katseltuani vielä pitkän aikaa kummitusta
huomasin sen pienenlaiseksi höyrylaivaksi, jonka savupiipusta tuprusi
hiukan ohutta savua. Alus oli uppoamaisillaan, ja meri löi kaiken
aikaa sen ylitse. Juoksin vartioupseerin luo ja ilmoitin, mitä olin
nähnyt. Hän kiirehti heti perän puolella olevan soittokellon ääreen
ja rupesi vimmatusti soittamaan. Samassa alkoi myös kokan puolelta
kuulua hätäkellon soittoa, ja tuossa tuokiossa olivat laivan kaikki
asukkaat kannella yöpuvuissaan. Ensimmäinen upseeri määräsi kolme
venettä miehitettäväksi ja laskettavaksi veteen onnettomia pelastamaan,
jos uppoava laiva ennättäisi tulla tarpeeksi lähelle Vittoriota,
ennenkuin se menee pohjaan. Juoksin Kirstenin luo ja ilmoitin, että
uppoamaisillaan oleva laiva, otaksuttavasti Seastar, läheni meitä.
— Pukeutukaa heti, mutta parasta on, että jäätte hyttiinne. Jos
kuitenkin tulisitte kannelle, niin pysykää loitolla miehistä, jotka
laskevat veneitä vesille. Minä lähden mukaan yhden veneen johtomieheksi.
Uppoamaisillaan oleva laiva läheni hitaasti Vittoriota, koska höyry
oli loppumaisillaan ja vasta-aallokko kova. Kolme venettä riippui
köysistä valmiina laskettaviksi mereen. Kahdessa näistä istui kahdeksan
miestä kussakin, airot nostettuina pystyyn, yhdessä ensimmäinen ja
toisessa toinen upseeri päällysmiehenä ja peränpitäjänä. Kolmannessa
veneessä, joka oli pienempi edellämainittuja, oli kuusi miestä sekä
minä päällysmiehenä ja peränpitäjänä. Kaksi soutajistani olivat ne
ennenmainitut jätkät, jotka olivat kunnostautuneet silloin kun Kirsten
ja minä lavanton pyörteistä pelastuimme Vittorioon. Myöskin Habanasta
aiottiin nähtävästi lähettää apua, koska vene, jossa miehet istuivat
valmiina, riippui jo köysistä. Komentaja näki nyt kiikarilla, että
hukkuvan laivan komentosillalla riippuvassa pelastusrenkaassa luki
»Seastar». Kun huomattiin, ettei se enää tullut lähemmäksi, vaan
päinvastoin rupesi etenemään, arvattiin, että potkuri ei nyt jaksanut
pyöriä tarpeeksi tai se oli tykkänään seisahtunut.
— Laskekaa alas, minä sanoin.
Vene luisui hiljaa veteen, mutta aalto löi sen takaisin kansilistan
kohdalle asti. Suurempaa vahinkoa ei kuitenkaan sattunut: vain yksi
airoista katkesi. Sitten me kaikki suuntasimme kulkumme haaksirikkoista
kohti. Aallot työnsivät veneitä eteenpäin soutajien avustamina. Kohta
oli Seastarin tyyrpuurin puolella kaksi ja paapuurin puolella kolme
venettä.
Hylky makasi niin upoksissa, että se näytti heti menevän pohjaan.
Aallot löivät kaiken aikaa kannen yli. Pannun räjähtämisestä ei ollut
pelkoa, koska höyry oli kokonaan lopussa ja kone seisoi. Paapuurin
reilinki ui jo veden alla ja osan siitä oli myrsky särkenyt. Ihmiset
pitivät aaveentapaisina kiinni ylähangan vanteista ja odottivat joka
sekunti viimeistä hetkeään. Minun veneestäni lensivät ensimmäiset
silmukalla varustetut heittoköydet onnettomille ja heti senjälkeen
muista veneistä. Veneethän eivät voineet laskea hylyn sivuun,
vaan jokaisen siellä olijan täytyi heittää silmukka yli päänsä ja
käsivarsiensa, hypätä mereen ja vetämällä päästä veneeseen. Lordi
Lakeford, pitkä, uneliaan näköinen mies, sai ensimmäisenä köyden
käsiinsä. Hän pani silmukan komean vaaleaverikön ympärille, käskien
tätä hyppäämään veteen, vaikkei nainen uskaltanut; arvasin hänet
Hilduriksi. Lordi pani nyt toisen silmukan oman ruumiinsa ympärille,
hypäten veteen; ja hetkistä myöhemmin hänet vedettiin erääseen Habanan
veneeseen. Vähitellen oli kaikki pelastettu veneisiin, paitsi Hildur,
joka vakuutti ennemmin uppoavansa hylyn mukana kuin hyppäävänsä mereen.
Siinä tuo onneton nainen vain seisoi, väliin vyötäisiään myöten vedessä
ja piteli kiinni vanteista. Kului muutamia tuskallisia minuutteja.
Minun veneessäni oli kaksi pelastettua, nuori nainen, kamarineitsyt, ja
viisitoistavuotias poika, Seastarin kajuuttavahti.
— Ainoa pelastamiskeino on mennä hylkyyn ja väkivallalla tuoda pois
onneton. Uskallatteko?
— Uskallamme, vakuuttivat kamarineitsyt ja kajuuttavahti.
— Tietysti uskallamme, huusivat molemmat jätkät.
— Me emme lähde, vastasivat Vittorion matruusit.
Enemmistö siis ei tahtonut lähteä.
— Lähdettekö vai ette, kysyin ja vedin revolverin esiin. — Lähdemme,
myönsivät niskoittelijat ja tekivät ristinmerkin.
Veneeni ja hylky olivat kulkeneet hyvän matkaa merelle päin. Hildurin
pelastaminen, onnistui tai ei, veisi aikaa, ja sekin vaara oli vielä
tarjona, ettemme jaksaisi vastatuulessa ja aallokossa soutaa takaisin.
— Nyt soutakaa minkä jaksatte!
Ohjasin veneen suoraan veden peittämälle kannelle hylyn takaa,
paapuurin puolelta, siltä kohdalta, jossa reelinki oli poissa.
Hyppäsimme sitten kaikki veneestä, paitsi kamarineitsyttä ja
kajuuttavahtia. Miehet seisoivat vyötäisiään myöten vedessä, pidellen
venettä suorassa, sillä välin kun minä kannoin Hildurin sinne. Kun vene
työnnettiin jälleen mereen hylyn kannelta, ryyppäsi sen perä vettä. Nyt
ei saanut hetkeäkään viivytellä hylyn vieressä. Soudimme pois henkemme
edestä samalla kuin ammensimme vettä veneestä.
Vesi saatiin ajetuksi pois, mutta vene eteni kovan vasta-aallokon
työntämänä hitaasti merelle; tuulen voima oli sittenkin suurempi kuin
soutajain. Lavanto kyllä heikkeni, mutta veneemme oli joutunut noin
kilometrin päähän Vittoriosta. Ponnistellessa emme tulleet katsoneeksi
hylkyyn päin eikä meillä siihen ollut haluakaan. Yht'äkkiä Hildur
voihkasi: »Seastar!» Kun katsoimme sinne päin, näkyi enää vilahdukselta
hylyn savutorvea ja mastoja — Seastar oli mennyttä.
— Mikä hyöty tästä pelastuksesta oli? Me menemme saman tien kuin
Seastarkin, vaikeroi Hildur.
— Emme mene, katsokaa tuonne!
Pieni höyrylaiva, linnan laiva, joka oli saapunut tuomaan Vittoriolle
ruokavaroja, laski meitä kohti myötätuulessa hyvää vauhtia. Ei kestänyt
kauan, ennenkuin se oli valjaissa ja alkoi hinata meitä pois Atlannin
vallasta. Kesti tunnin verran, ennenkuin päästiin Vittorioon. Kova
aallokko teki vastarintaa. Pieni höyrylaiva ja vene pääsivät tukalasti
vasta-aallon harjalle. Vaikka kuljettiin hyvin hitaasti, pyrki meri
kokan kautta sisään; vettä täytyi ajaa kaiken aikaa pois. Ellei linnan
laiva olisi näin kreivin aikaan tuonut ruokavaroja Vittoriolle ja
Habanalle, olisimme tosiaankin menneet samaa tietä kuin Seastar.
Olimme nyt kaikki Vittoriossa, Seastarista kahdeksantoista ja
Delfinestä neljä, yhteensä kaksikymmentäkaksi henkeä. Hildur oli tällä
hetkellä laivan päähenkilö. Espanjalaiset seisoivat kädet ristissä, kun
hänet nostettiin veneestä, ikäänkuin hän olisi ollut elävä pyhimys.
Kirsten, joka jo oli Vittoriossa kotiutunut, antoi määräykset.
— Manzanilla tekisi nyt hyvää, sanoi komentaja.
— Konjakkia ja lämpöisiä vaatteita, komensi Kirsten. Niitä olikin
heti saatavissa. Komentaja oli käskenyt viemään kaikenlaisia
vaatteita, liinaisia ja villaisia, konehuoneeseen lämpiämään. Lordi
Lakeford näytti vähän väsyneeltä ja nololta. Pieni kamarineitsyt ja
kajuuttapoika olivat kalpeita ja viluisia, mutta silti pirteitä.
Haaksirikkoutuneen laivan päällystö ja miehet olivat verraten hyvässä
kunnossa, etenkin sen jälkeen kuin olivat saaneet juomaa ja ruokaa
sekä ennen kaikkea kuivat, lämpöiset vaatteet yllensä. Saatuaan
sairaanhoitajan puvun kamarineitsyt meni kabinettiin molempien naisten
luo.
Komentaja kutsui minut hyttiinsä, jossa lordi istui viskylasinsa
ääressä. Pöydällä oli sitäpaitsi konjakkia ja manzanillaa. Komentaja
kohotti lasinsa:
— Olen sanomattoman iloinen ja kiitän Jumalaa, että olen saanut
pelastaa teidät, Mylord, ja kaikki teidän väkenne, niinkuin neljä
päivää sitten pelastin nämä vieraani — hän kääntyi minuun päin —
hirvittävästä kuolemasta.
Lordi ei virkkanut tähän mitään, puhdisteli vain piippuaan ja pisti
siihen tupakkaa, jonka jälkeen koetti sytytellä sitä, vaikka turhaan,
sillä tupakka ei ottanut palaakseen. Piippu ja kuminen vedenpitävä
tupakkapussi olivat ainoat, mitkä hän oli pelastanut. Tupakka oli
jotakuinkin kuivaa, mutta piippu vielä kostea, oltuaan lordin läpimärän
takin taskussa. Vähän ennen pelastajien saapumista uppoavaan Seastariin
hän oli koettanut sytyttää piippuaan.
— Mylord voi olla ihan vakuutettu siitä, että teemme kaiken voitavamme
Myladyn viihtymiseksi ja myös pienestä, kauniista kamarineitsyestä
pidämme huolen, sanoi komentaja.
— Norjattaret hoitavat toisiansa, mutta Butterflylle voitte toimittaa
pari konjakkaria, hän on heikko, sanoi lordi.
Sitten komentaja kääntyi minun puoleeni.
— Te voitte, senjor toinen perämies, olla varma, että saatte mitalin
ihmishengen pelastamisesta, sillä olittehan urhoollinen ja rohkea.
Mylady oli hieman itsepäinen ja — mutta korkeasukuisethan ovat aina...
Tässä lordi katkaisi komentajan lörpöttelyn.
— Viskynne menettelee. Haluaisin sähköttää Sevillaan. Komentaja nousi.
— Minä menen kiiruhtamaan linnan laivan lähtöä; sen mukana voitte
lähettää sähkösanomanne.