Seuraava päivä kului ilman että mitään erikoista tapahtui. Lavanto
teki vähitellen lähtöä; se halusi nähtävästi päästä kotiinsa Saharaan.
»Habanasta» koetettiin panna vene vesille ja se saatiinkin vaivoin
lasketuksi aallokkoon, kuusi miestä veneessä. Meri löi sen kuitenkin
rikki vasten laivan sivua, ja miesten onnistui pelastaa henkensä
köysien avulla, joita laivasta heille heitettiin.
Kello kymmenen aikaan illalla näkyivät tyyrpuurin looringin kohdalla
erään höyrylaivan signaalitulet, kaikki kolme. Laiva siis yritti
satamaa kohden, taistellen kovassa vasta-aallokossa. Se oli vielä niin
kaukana, että ainoastaan huippulyhdyn tuli näkyi selvästi, jotavastoin
sivulyhtyjen tulet vain vilkahtivat silloin tällöin, kun aaltojen
harjat eivät joutuneet väliin. Joskus tulet katosivat tykkänään. Laiva
taisteli ankarassa aallokossa. Oli juuri lyöty neljä lasia, kello oli
siis kaksi. Vittorion päällystö sekä Kirsten ja minä olimme sattumalta
koolla peräkannella, kompassihuoneen suojassa. Keulatähystäjä oli
ensimmäisenä huomannut laivan valot; sekä kokassa että perässä oli
tähystäjä.
— Pienenlainen höyrylaiva tuo, sanoi ensimmäinen upseeri.
— Hullu, joka koettaa yöllä päästä satamaan tämmöisessä ilmassa, kun ei
luotsiakaan saa, sanoin minä.
— Se ei tietenkään voi päästä sisäsatamaan, vaan täytyy sen ankkuroida
tänne, mikä sille on melkein mahdotonta, sanoi eräs upseeri.
— Tänne se ei saa ollenkaan tulla öiseen aikaan, tämähän on sotasatama,
sanoi komentaja.
— Kyllä sen täytyy saada ankkuroida täällä, jos se vain ehjänä pääsee
perille, huomautin minä.
Me katselimme sydän kurkussa tuota poloista laivaa, joka taisteli
elämästä ja kuolemasta kovassa aallokossa. Sen lyhtytulet alkoivat
vähitellen hävitä ja viimein ei näkynyt muuta kuin huippulyhty. Sitten
sekin katosi.
— Herra Jumala, nyt se meni pohjaan! huusi Kirsten. Kaikki olivat vähän
aikaa vaiti.
— Ei sen ole tarvinnut vajota, vaikka valot hävisivät. Sen lyhtytulet
ovat näköpiirin ulkopuolella, jos se on ajelehtinut taikka tahallaan
poistunut ulommaksi merelle, odottamaan päivän tuloa. Siinä tapauksessa
se taas aamulla koettaa päästä sisään.
— Minä olen samaa mieltä kuin herra West, sanoi ensimmäinen upseeri.
Kirsten pani kädet ristiin.
— Jumala auttakoon ihmisparkoja, jos vielä ovat elossa!
Lavanto hengitti työläästi. Ähkien ja puhkien se kamppaili kuoleman
kanssa ja puhalsi vähitellen ulos, minkä oli vetänyt sisäänsä. Sen
kolmen ja puolen vuorokauden pituinen elämä oli päättyvä aamupäivällä,
jolloin se oli valmis laskeutumaan lepoon Atlannin valtamereen. Tuuli
kyllä vielä kovanlaisesti, mutta se ei enää ollut lavantoa, vaan
tavallista tuulta. Aallokko oli kuitenkin yhä suuri; meri kohotteli
rintaansa, niinkuin kuolemaisillaan oleva valaskala, joka saatuaan
monta harppuunaa kylkeensä on hinattu laivan sivuun kuorittavaksi
puhtaaksi rasvastaan. Pilvet olivat hävinneet taivaanlaelta ja tähdet
paistoivat.
Kun muut olivat poistuneet kannelta, sanoi Kirsten:
— Tuollahan loistaa Pohjantähti, meidän oma tähtemme! Minun mielestäni
ei meidän pitäisi mennä tämän etelämmäksi, jottei se katoaisi
näköpiiristä. Tuntuu haikealta, kun tulemme ekvaattorin luo ja näemme
tähtemme taivaan rannan reunassa, emmekä niinkuin Norjassa melkein
päämme päällä. Ja lopulta se häviää kokonaan!
Kun olin saattanut Kirstenin hänen hyttiinsä ja aioin lähteä pois,
purskahti hän yht'äkkiä katkeraan itkuun.
— Mikä nyt?
Viimein sai hän huuliltaan sanan: »Seastar.» Luulin hänen taas
hourailevan ja riensin pyytämään vartioupseerilta rauhoittavaa
lääkettä. Kun tulin takaisin, oli Kirsten jo rauhoittunut. Hän pyyhki
pois kyynelensä, otti minua kädestä ja sanoi:
— Se oli Seastar. Nyt minulle selvisi, että öiset signaalivalot
varmasti olivat Seastarin; senhän piti silloin saapua Cadiziin. Jos
se vielä ui aalloilla, niin toivon, että rukoukseni auttavat sen tai
ainakin Hildurin ja lordin perille.
— Kuinka voit ajatella, että Seastarin ihmiset pelastuvat, jos laiva
itse hukkuu?
— Minä ajattelen näistä asioista omalla tavallani, mutta en voi sitä
selittää sinulle. Hildurin ja lordin täytyy ennemmin tai myöhemmin
muuttaa laivaa ja elämän suuntaa. Ehkä aika nyt on tullut.
— Hyvää yötä, pieni Kirsten! Pane silmäsi kiinni ja nuku.