VII.

Saatuani kuivat vaatteet ylleni läksin kannelle. Delfinen vene

makasi upoksissa ja ajelehti merelle. Alkoi jo pimetä, myrsky yltyi.

Suuri höyrylaivamme, joka, niinkuin siihen aikaan oli tapana, oli

mastoilla ja purjeilla varustettu siltä varalta, että koneisto

joutuisi epäkuntoon, keinui, nostaen milloin perää, milloin kokkaa

aallokosta. Se oli kahden ankkurin varassa, ja kettinkiä lisättiin

parhaillaan enemmän ulos. Pannujen alla oli tuli, ja potkuri pyöri

eteenpäin silloin tällöin, kun ankkurikettingit aallon ja tuulen

painostuksesta jäykkenivät. Miehistö piti merivahtia ja komentosillalla

käveli kaksi upseeria. Laivamme nimi oli »Vittorio» ja viereisen, joka

kooltaan ja näöltään oli samanlainen, oli »Habana». Ne olivat Espanjan

sotalaivaston rahtilaivoja ja kuljettivat sotilaita ja sotatarpeita

emämaan ja siirtomaiden välillä. Nämä laivat olivat hyvän matkaa

satamaselän ulkopuolella; sen vuoksi sekin aallokko, joka pitkin

rannikkoa puski aavalta mereltä, keinutti niitä.

Lähdin sitten katsomaan, miten Kirsten jaksoi. Hän makasi mukavassa

hytissään sairaanhoitajattaren puvussa.

— Kuinka on laitanne? sanoin astuessani hyttiin.

— Jopa viimeinkin tulit, olen sinua kauan odottanut. Kuinka itse voit?

— Voisin vallan hyvin, ellei nälkä vaivaisi.

Samalla koputettiin oveen, ja steewartti astui hyttiin, tiedustellen

tahtoisimmeko syödä illallista upseerimessissä vaiko yksin.

— Yksin, jos saamme valita, vastasimme.

Puolen tunnin kuluttua tuli hän kutsumaan meitä ruualle. Seurasimme

häntä hienosti kalustettuun kabinettiin, jossa pöytä oli katettuna.

— Komentaja lähettää tervehdyksensä ja käskee kysyä, kuinka rouva

jaksaa.

— Jotakuinkin hyvin. Viekää komentajalle tervehdyksemme ja kiitoksemme.

Steewartti kumarsi ja lähti. Söimme hyvän aterian. Saatoin sitten

Kirstenin hyttiinsä ja toivotin hyvää yötä. Hän pyysi, että kävisin

ennen nukkumaan menoa vielä hänen luonaan. Lähdin ensin komentosillalle

juttelemaan vahtiupseerin kanssa. Lavanton voima oli yltynyt ja potkuri

pyöri kaiken aikaa hiljaa eteenpäin, helpottaakseen ankkureita ja

kettinkejä.

Kotvan kuluttua kuljin Kirstenin hytin ohi ja koputin oveen. Vastausta

ei kuulunut. Kun astuin sisään, näin hänen raskaasti nukkuvan. Aioin

jo jättää hytin ja hiipiä pois, kun huomasin, että häntä rupesi

ahdistamaan ja hän koetti huutaa:

— Kirsten!

Hän aukaisi silmänsä ja veti helpotuksen huokauksen.

— West! Jumalan kiitos, että tulit. Kapteeni Bäck koetti upottaa minut

— meidät molemmat. Näin unta, että veneemme vajosi. Kun olin jo veden

pinnan alla, tunsin, että sinä otit kiinni kädestäni vetääksesi minut

ylös. Mutta samassa tuli Bäck, tempasi kätesi irti ranteestani ja alkoi

painaa minua syvemmälle. Samassa heräsin ja näin sinut.

— Teillä on aina outoja unia. Minä huomasin, että olitte hädässä ja sen

vuoksi herätin.

Laiva keinui kovasti.

— Olemmeko taas vaarassa?

— Emme ensinkään.

— Onko unta vai totta, että elämme?

— Kyllä varmasti elämme ja tulemmekin elämään.

— Kuinka ja koska pääsemme pois täältä?

— Älkää siitä huolehtiko, pankaa nyt vain silmänne kiinni, että saatte

nukutuksi ja voimistutte.

Istuin Kirstenin luona, kunnes hän laski käteni irti ja nukahti.

Käväisin hytissäni, sytytin sikarin ja menin kannelle. Lavanto antoi

nyt parastaan: suunnattomat hyökyaallot ryntäsivät vasten laivan

kokkaa, koettaen tuulen avustamina irroittaa ankkurikoukkuja pohjasta

tai katkaista ankkurien kettinkejä. Mutta turhaan. Potkuri pyöri kaiken

aikaa eteenpäin, vuoroin kovasti, vuoroin hiljaa, sen mukaan kuin tarve

kulloinkin vaati. Aaltojen harjat tosin halkesivat puskiessaan terävää

laivan keulaa vasten, mutta niiden sirpaleet lensivät kosken lailla

yli kokkaäyrään. Kuului kahdeksan lasia. Soittokellon ääni ei nyt

ollut heleä eikä kovakaan, se tuli kuin hyvin kaukaa, aivan kuin olisi

puuvasaralla lyöty rautakankeen. Habanan vastaus kahdeksan lasia kuului

paljon paremmin, vaikka se oli sataviisikymmentä syltä meistä, sillä

myötätuuli toi sen lyönnit kuuluviimme. Menin sitten makuulle ja nukuin

hyvin sikeästi.

Seuraavana aamuna kello seitsemän havahduin, sillä kuulin, että

koputettiin oveen. Messipoika astui hyttiin ja toi vaatteemme, jotka

oli pesty, kuivattu ja silitetty. Peseydyin ja pukeuduin huolellisesti.

Sitten menin Karstenille viemään hänen vaatteensa.

— Kuinka voitte? kysyin.

— Hyvin, kuului vastaus.

— Pukeutukaa nopeasti ja tulkaa sitten ulos, se tekee teille hyvää.

— Olen kohta valmis.

Tultuani käytävään tapasin steewartin, joka pyysi minut kahville

messiin — upseerien ruokailuhuoneeseen. Upseerien kanssa joimme

runsaasti hyvää kahvia ja keskustelimme lavantosta. He olivat

iloiset ja onnelliset siitä, että olivat voineet pelastaa meidät ja

kertoivat puhutelleensa soutumiehiämme, jotka olivat sitä mieltä,

että pelastuminen olisi ollut mahdoton ilman kauniin rouvan hartaita

rukouksia.

Kirsten joi kahvia hytissään, kun tulin. Läksimme sitten yhdessä

kannelle katselemaan jumalanilmaa. Meri kohotti rintaansa kuumeisesti

ja ärjyi vimmatusti.

— Ylihuomenna pitäisi »Seastarin» saapua tänne, mutta sehän on

mahdotonta tämmöisessä ilmassa, sanoi Kirsten.

— Aivan mahdotonta se ei ole, mutta erittäin vaikeaa ja vaarallista,

yksin »Seastarillakin», joka tietysti on ollut sekä tuulessa että

tyvenessä. Lordi ja Hildur, oltuansa yhdessä viisi vuotta, kai

rakastavat myrskyä enemmän kuin paratiisin leppoisuutta.

Steewartti ilmoitti nyt aamiaisen odottavan. Komentaja itse,

piikkipartainen, ahavoitunut herra, tuli ruokasalin eteisessä vastaan,

suuteli Kirstenin kättä ja tarjoten käsivartensa saattoi hänet pöytään,

niinkuin kavaljeerin ja erittäinkin espanjalaisen kavaljeerin tulee.

Luulen, että häntä kadutti, kun oli kutsunut myös minut omaan pöytäänsä

— hän katsoi, mielestäni, minuun ynseästi, mutta oli kuitenkin

kohtelias signoran »henkivartijalle».

Aluksi hän puhui herkeämättä, eikä antanut muille suunvuoroa.

Komentajan mielestä oli ollut ratkaisevaa sekä hänelle että

Vittoriolle, että kohtalo oli määrännyt laivan ankkuroitavaksi juuri

tälle paikalle. Hän uskoi, että tästä lähtien häntä seuraisi parempi

onni kuin tähän saakka. Hän kertoi myöskin ensimmäisen kerran istuvansa

pöydässä napapiirin luona syntyneiden ihmisten seurassa ja pyysi saada

niin paljon kuin mahdollista tietoja elämästä ja tavoista pohjolassa.

Ensin keskustelu kävi vaivalloisesti, komentaja kun ei ollut erittäin

kielitaitoinen, mutta upseeriensa avulla, jotka olivat päällikköään

paljon terävämpiä, juttu pian luisti kuin rasvattu. Kylmän ilmanalan

ihmiset olivat kaiketi hitaita sekä liikkeiltään että ajatuksiltaan,

koska pakkanen tietysti jäykistää jäsenet ja hyydyttää aivot? Hän iski

silmää Kirstenille, joka koetti salata kiukustunutta ilmettään.

— Luuletteko niin, herra komentaja?

— Anteeksi, en tarkoittanut pahaa.

On huomattava, että espanjalaisen sotalaivan komentaja joskus saattoi

olla heikkolahjainen, kun korkeat virat uskottiin vain vanhoista

ylimyssuvuista polveutuneille aitoespanjalaisille, ja nämä olivat

useinkin ruumiillisesti ja henkisesti rappeutuneita. Ajat ovat toiset

kuin siihen aikaan, jolloin Pyreneitten niemimaan valtioiden laivat

pitivät luutaa suurmastonsa huipussa.

Espanjalais-amerikkalaisessa sodassa, jossa amiraali Cervera

toimi Espanjan laivaston komentajana, saatiin nähdä, minkälaisiin

typeryyksiin sukuperäamiraali voi tehdä itsensä syypääksi. Hän vei

laivastonsa Santiago de Cuban mutkaan kapean salmen kautta, luullen

olevansa siellä turvassa. Amerikan laivasto makasi ulkopuolella,

odotellen espanjalaisten laivastoa, jonka ennemmin tai myöhemmin piti

madella ulos kapeasta salmesta, niinkuin metsäsika ryömii luolastaan.

Kun espanjalaiset alkoivat liikehtiä, niin amerikkalaiset tukkivat

salmen suun upottamalla laivan salmen kapeimpaan paikkaan. Sen jälkeen

amerikkalaisilla ei ollut muuta tehtävää kuin pommittaa Espanjan laivat

upoksiin. Ja tunnusmerkillistä espanjalaisen luonteelle on, että kun

sähkösanoma espanjalaisen laivaston häviöstä saapui Madridiin, niin

Cortes — eduskunta — kokoutui ja sen presidentti ilmoitti surusanoman

saliin kertyneelle kansalle: »Viimeinen toivomme on pettänyt

meidät. Laivastomme on ammuttu upoksiin. Cuba, Antillien helmi,

tuo hedelmällinen, mineraalirikas saari ei ole enää omamme. Mutta,

kansalaiset! Espanjan _kunnia_ on pelastettu.»

Vittorion komentajalla oli oma käsityksensä Skandinavian niemimaasta

ja kansasta; Suomenmaasta hän tuskin tiesi mitään. Mietittyään jonkin

aikaa hän hoksasi, että Venäjän Suomi-nimisessä maakunnassa oli

pohjoisessa Arkangelsk ja etelässä Helsingfors. Näistä kaupungeista,

joiden ympäristössä kasvaa paljon honkia ja kuusia, tuovat venäläiset

laivat lautoja ja lankkuja Espanjaan. Täältä ne vievät suolaa

kotimaahansa. Norjasta hän tiesi sen verran, että tästä maasta tuodaan

paljon kuivattua turskakalaa Espanjaan paaston ajaksi. Ruotsin

ja Suomen viennin hän käsitti suunnilleen yhtä suureksi. Kansan

sivistyksestä hän arveli, että noin kuusi prosenttia väestöstä on

lukutaitoista. En jaksanut enää pysyä nahoissani.

»— Anteeksi, herra komentaja, teidän tietonne ovat hiukan vanhentuneita.»

En ehtinyt sanoa sen enempää, sillä Kirsten purskahti nauruun, ja

upseerit olivat tukehtumaisillaan hillitessään hilpeyttään. He nousivat

pöydästä nauruaan pidätellen ja syyttivät virkavelvollisuuksia

kannella. Komentaja katseli vähän aikaa äkäisin silmin Kirsteniä ja

minua, eikä niin ollen huomannut upseeriensa sopimatonta käytöstä.

Kirsten ja minä nousimme sitten kiittäen pöydästä ja läksimme kannelle.

Ensimmäinen upseeri, katseltuaan ensin, oliko komentaja lähettyvillä,

tuli luokseni ja sanoi:

— Hyvä, että nolasitte tuon miehen. Koska hän on meidän päällikkömme,

emme voi täällä laivassa häntä vastustaa, mutta maissa kun ollaan, hän

saa kuulla totuuksia. Hän on hyvä purjehtija ja merenkävijä, mutta

siinä onkin kaikki. Hänen isänsä oli ylpeä veitikka ja kuningas Amadeon

hyvä ystävä.

Kun miehistön päivällisaika läheni, alkoi koko laiva hajuta

espanjalaiselta, sillä ruuanlaitossa käytetään melkein aina

oliiviöljyä, sipulia ja espanjalaisia vihanneksia. Seurasin ensimmäistä

upseeria hänen kiertotarkastukselleen keittiöön ja miesten asuntoihin.

Järjestysvaisto näytti espanjalaisilta puuttuvan kokonaan. Kaikki

hajusi ja näytti »degolta». Degoiksi anglosaksilaiset merimiehet

sanoivat niitä tovereitaan, jotka ovat kotoisin Pyrenean niemimaalta,

Italiasta, Kreikasta, Itävallasta ja Etelä-Ranskasta, ja ylenkatsovat

niitä. He ovat laiskoja, velttoja, likaisia ja epäluotettavia. Degot

käyttävät, niinkuin suomalaisetkin, veistä tappeluaseena. Edellisten

veitsi »_basleijari_» on suuri, jälkimmäisten »puukko» pieni.

Suomalainen lyö puukollaan, mutta dego ei ainoastaan lyö, hän myös

heittää asettaan hyvin taitavasti. Englantilaisissa ja amerikkalaisissa

laivoissa oli tapana katkaista suomalaisten ja dego-merimiesten

puukkojen kärjet.

Palattuamme jälleen kannelle menimme komentajan kutsusta ruokasaliin,

jossa hän ja Kirsten odottivat. Pöydässä oli manzanilla-viiniä ja

öljyssä keitettyjä oliiveita — pahanmakuisia molemmat pohjoismaalaisen

mielestä. Manzanilla on kirkasta ja väriltään keltaista, mietoa viiniä.

Oliivit keitetään oliiviöljyssä. Siihen aikaan käytettiin Espanjassa

aamupäivisin kahvin asemesta manzanillaa ja oliiveja. Steewartti täytti

lasit ja lähti pois.

— Pidättekö oliiveista ja manzanillasta?

— Emme, ne eivät oikein tunnu sopivan meidän makuhermoillemme.

— Kyllä tämä sekoitus maistuu vielä hyvältäkin, kun siihen totutte.

Maljanne! sanoi komentaja ja joi lasinsa pohjaan.

Me, Kirsten ja minä, ainoastaan kostutimme huuliamme, mutta emme

voineet pakottautua panemaan suuhumme öljymarjaa, niinkuin tapana oli

joka kulauksen jälkeen.

— Ei näy hoidokeilleni manzanilla kelpaavan. Komentaja soitti pöydällä

olevaa kelloa — siihen aikaanhan ei ollut sähkökelloja.

— Mitä viiniä senjora ja senjor tahtovat? kysyi komentaja.

— Muskatellia, jos sallitte, sanoi Kirsten.

— Vai muskatellia, sehän on ala-arvoista, imelää, melkein alkoholitonta

rusinaviiniä, jota me lähetämme pohjoisiin maihin naisten juotavaksi.

Entä mitä hedelmiä?

— Mitä hyvänsä, kun ei vain oliiveja. Ehkä appelsiineja.

Appelsiineja ja muskatellia tuotiin. Jonkin ajan kuluttua,

vedettyään nahkaansa melkoisen määrän lempiviiniään, komentaja kävi

kielitaitoisemmaksi.

— Onneksenne, rouva! sanoi hän englanniksi. Kirsten kiitti. Sitten

isäntämme kääntyi lasi kädessään minun puoleeni ja esitti maljani

samalla kielellä. Mietin vähän aikaa, ennenkuin vastasin; sitten

muistui mieleeni eräs onnentoivotuslause: »Salutem sempeternam!» Se

naula veti. Komendööri nousi seisoalleen, lasi kädessään.

— Mitä! Osaatteko te latinaa?

— Poco senjor.

Ensimmäinen upseeri ja Kirsten nousivat, ja viimeksi muistin minäkin

nousta seisomaan, kun komentaja juhlallisesti joi pohjaan Skandinavian

ja Suomen sekä sen molempien kaupunkien, Helsingin ja Arkangelskin,

maljan.

Sananvaihto taukosi hetkeksi ja komentaja istui aatoksissaan. Viimein

hän kääntyi Kirstenin ja minun puoleeni.

— Olen oppinut paljon tässä lyhyessä hetkessä. Alan luulla, ettemme

vanhassa Espanjassa seuraa oikein aikaamme. Tässä istuu ihana

merenneito ja hänen aseenkantajansa ja ritarinsa. Merenneitohan on

kuolematon, ainakaan hän ei voi hukkua veteen, omaan elementtiinsä.

Samoin on laita hänen aseenkantajansa. Ehkä ovat molemmat istuttuaan

jollakin oman merensä kalliolla ja huomattuaan veden siellä liian

kylmäksi hypänneet aaltoihin ja uineet tänne antamaan meille opetuksia.

— Puhutteko tekin latinaa, rouva Bäck?

Ennenkuin Kirsten avasi suunsa vastatakseen komentajan kysymykseen,

ennätin sanoa hänelle, että hän olisi vaiti; minä puhun hänen

puolestaan.

— Teidän runollinen kohteliaisuutenne on pannut rouva Bäckin hieman

hämilleen ja hän on, uituaan pitkän matkan Atlannin aalloissa, väsynyt,

vaikka onkin merenneito. Sentähden lienee parasta, että hän heti menee

hyttiinsä lepäämään. Tulen takaisin, kun olen saattanut hänet. Laiva

keinuu taas niin rajusti, ettei hän voi mennä yksi.

Kun palasin komentajan luo, hän sanoi:

— Puhuuko rouva Bäck myöskin latinaa?

— Tietysti, paremmin kuin minä.

— Me ehkä voisimme sitä puhua.

Ajattelin vähän aikaa, uskaltaisinko koettaa. Jos en osannut paljon

minä, niin ei taitanut osata sen enempää komentajakaan.

— No puhutaan vain.

Hän kävi hämilleen ja sanoi:

— Parasta lienee kumminkin puhua samaa siansaksaa kuin tähänkin asti.

* * * * *

Kun illalla taas istuimme komentajan salongissa, hän jatkoi kyselyä.

— Ettehän suuttune, jos kysyn: mikä mies on isänne?

— Pappi.

— Vai pappi, luterilainen pappi. Yhdentekevää, samaa Jumalaa ja

Vapahtajaahan hänkin palvelee. Kuinka te jouduitte merimieheksi;

varmaankin karkasitte kodistanne?

— En karannut.

— Kummallista. Espanjassa merimiehen pojasta tulee merimies, ja jos

papilla olisi poika, niin hänestä tulisi pappi.

Ensimmäinen upseeri astui salonkiin ja sanoi:

— Lavanton kärki alkaa tylsyä; vuorokauden kuluttua saamme kauniin

ilman.

Komentaja, joka taas oli vaipunut mietteisiinsä, ponnahti ylös ja

tilasi itselleen manzanillaa. Me muut saimme valita mieleistämme

juomaa. Upseerit halusivat jamaikarommitotia sitruunan kera, Kirsten ja

minä taas muskatellia.

— Kauniin ilman malja! sanoi komentaja kohottaen lasiansa; ja kun

hänen »barometrinsa» oli hieman noussut, hän käski upseeriensa ottaa

soittokoneet esille.

Ennen pitkää oli kaikilla soittimensa ja konsertti alkoi. Jokainen

lauloi omalla säestyksellään pätkän, ja sitten seurasi yhteissoitto.

Kitarat, sitrat ja mandoliinit antoivat parastaan. Muun muassa

soitettiin Metran kaunis »Vals Española», jonka silloin kuulin

ensikerran. Komentajalla oli kaunis ja suuri ääni. Ehkä kuului asiaan,

että päälliköllä, jonka äänen tulee kaikua laivassa läpi myrskyn, pitää

olla luja ääni. Kirsten lauloi suloisella äänellään: »Der aander en

tindrende sommerluft», pianon säestyksellä ja minä: »Oi kehtomme, sä

Pohjanmaa». Näin olimme kaikki antaneet näytteen kotimaamme lauluista.

Vihdoin ehdotin, että jo menisimme nukkumaan.

— Ei vielä, syödään ensin illallista. Meillä ei ole herkkuja tarjota,

kun ei linnan laiva ole voinut tuoda tuoretta lihaa eikä vihanneksia,

mutta onhan meillä säilykkeitä ja kuivattuja vihanneksia, ja lisäksi

mestarikokki, joka laittaa vaikka »kivestä leivän».

Saatiin hyvä illallinen; sen paras herkku oli lapskoussi, jonka

vertaista tuskin olin syönyt. Kukapa merimies ei tuntisi lapskoussia

ja mitä se on! Sille voisi myös antaa nimen »mixtum compositum», sillä

se valmistetaan niin, että kaikenlaiset ruuaksi kelpaavat ainekset

sekoitetaan yhteen. Mies se, joka parhaiten osaa sekoittaa.

Illallisen jälkeen komentaja sanoi minulle:

— Mitähän, jos siirtyisitte Espanjan sotalaivastoon, senjor toinen

perämies?

— Eihän kai minulla siinä mitään tulevaisuutta olisi.

— Kuinka niin?

— En osaa espanjan kieltä, olen luterilainen ja etelätuuli työntää

minua pohjoista napapiiriä kohden. Kun praktiikkani on täysi, niin

jatkan meriopintojani Englannissa, Norjassa tai kotimaassani.

— Kaiken tuon voitte tehdä Espanjassa ja saatte heti paikan Vittoriossa.

— Kiitän, herra komentaja, mutta se lienee mahdotonta.

— Ehkä teillä on Pohjolassa punaposkinen, lumivalkea tyttö, joka vetää

sinne?

— Kuka tietää.

— Muistakaa, että Espanjassakin on tyttöjä, ja tyttöjä, joiden luonne

paremmin soveltuu teille. Mutta luonne kuin luonne, erinimelliset navat

vetävät yhteen ja samannimelliset työntävät eroon.

— Olemme jo tainneet laskea tarpeeksi leikkiä! Hyvää yötä, herra

komentaja ja herrat upseerit.

Kun saatoin Kirstenin hänen hyttiinsä, hän sanoi: — Pidä varasi, ettet

joudu tuon herran satimeen.

— Hyvää yötä, Kirsten! Toivon, että ilma huomenna on niin asettunut,

että pääsemme Delfineen.

— Istu vähän aikaa luonani. Millä tavalla täältä päästään pois?

Kuinkahan lapseni jaksaa? Ylihuomenna pitäisi Hildurin ja lordin saapua

tänne, mutta kaiketi se on mahdotonta tämmöisellä ilmalla. Sano minulle

totuus, enkö ole vanhentunut ja käynyt rumaksi?

— Loruja, mikä sinut olisi vanhentanut ja rumentanut, Kirsten-lapsi?

Nuku rauhassa.